Melkoinen satueepos. Ostin pelistä collector's editionin, jonka mukana tuli loitsukirja ja pehmolelu. Loitsukirjasta on oikeasti hyötyä pelissä. Siellä on lueteltu kaikki varusteet, hirviöt ja alkemiareseptit. Pelin pelaaminen menee oikein vanhan ajan hc-pelaamiseksi, kun lukee 300-sivuisesta manuaalista ohjeita. Kirja ei ole mikään halpa kopiokone printti vaan oikein laadukasta työtä.

Valitsin pelin asetuksista säädön, että hud siirretään Gamepadiin. Ratkaisusta ei ollut erityistä haittaa, koska peli meni läpi vaikka välillä joutuukin kääntämään katsetta tv-ruudusta pädiin. Hyvä peliasento on pitää Gamepad ohjainta pystyssä, jolloin nopealla katseen siirrolla voi kurkkaa mitä Gamepadin näytössä tapahtuu. Pelissä on nähty paljon vaivaa ympäristön mallintamiseen. Erämaa ja kaupungit on mallinnettu kovalla yksityiskohtamäärällä. Erämaassa hauskaa puuhaa on loikkia puusta toiseen kuin Tarzan. Pääjuonen tehtävät ovat vaihtelevia ja hyvin toteutettu.

Metroidvania seikkailu käsin maalatuilla 2D graafikoilla. Pelin hahmot näyttävät siltä että ne on repäisty Pikku kakkosesta. Hahmojen ulkoasuun nähden niille on kirjoitettu välillä jopa hieman synkkää puhetta. Päähenkilön apulainen on sentään koominen ja onhan siellä sepän örisevä apulainen Matti. Pelimekaniikka on sopivan yksinkertainen ja koukuttava. Lisäliikkeitä tulee tipoittain seikkailun edetessä. Peli koukuttaa tiukasti loppuun asti eikä mitään erityistä puutetta ole mistä valittaa.

Sain tämän ilmaiseksi Sonyltä, kun heillä oli se verkkopalvelun katkos viime vuonna ja pelasin tämän viimein läpi. Peli ei anna oikein hyvää ensivaikutelmaa itsestään – juostaan vaan suoraan eteenpäin ja painetaan X:ää samalla kun pitää kuunnella jotain kauheaa höpötystä. Mietin jo että keskeyttääkö peli heti alkuun. Pelasin kuitenkin eteenpäin ja peli muuttuu paremmaksi kun alkaa tulla sivutehtäviä mistä valita. Sivutehtävät ovat parempia kuin päätehtävät – niissä ei turhia puhuta ja mennään suoraan asiaan.

Nyt en oikein tiedä minkä genren peli tämä on. Tässä on yhdistetty hauskasti eri peligenrejä. Peli on hauska, anarkistinen, vaihteleva ja haastavakin vielä. Välillä menee kenttään useampi yritys ja aikarajallisissa kentässä jää usein alle sekunti aikaa kun pääsee maaliin. Yllättävän hyvä peli.

Isometrinen toimintarope. Pelin alussa olin hieman hämmentynyt että mikä tässä on oikein ideana, mutta kyllä se peli-idea siitä avautui kun pelasin eteenpäin. Peli on positiivisella tavalla taiteellinen ja taistelu on hauskaa. Möreä ääninen selostaja selostaa pelin juonta mutta ei sitä kerkeä kuuntelemaan kun pitää keskittyä peliin. Pelin loppumetreillä piti tehdä pelin juoneen liittyviä valintoja, mutta kun en ollut seurannut selostusta niin olin ihan pihalla että mistä on kyse. Ei peli siitä jumiin mennyt vaikka ei seurannutkaan niin ei siitä ollut haittaa. Ihan hyvä peli.

Toimintapitoinen tornipuolustuspeli on ihan ok. Pelissä ei ole juuri vaihtelua että tasapaksua räimettä koko peli. Peli ei ota itseään vakavasti, mikä on ihan tervetullut asia. Pelasin viimeiseen kenttään asti. Sitten kun tuli jotain lasertankkeja, jotka tuhoavat omat yksiköt hetkessä niin nostin kädet pystyyn että anti olla pelaamatta läpi.

Oikein tunnelmallinen luolastolentely. Pelissä riittää vaihtelua kun täytyy soveltaa erilaisia työkaluja ja erinäköisiä maisemia ja vihuja tulee vastaan. Vaikeustaso on juuri sopiva. Täytyy useamman kerran yrittää että voittaa vaikeudet ja pääsee nopeasti yrittämään uudelleen jos kuolee. Eikä menetä mitään esineitä jos kuolee. Ei mitään erityistä valituksen aihetta. Ihan hyvä peli.

Peli tuntuu köyhän miehen Alan Wakelta. Pelissä on aina yö, hirveästi kierrätystä ja Arizonan miljöö tuntuu jotenkin ankeammalta kuin Bright Fallsin komeat maisemat. Onneksi sentään on uusia vihollisia.

Vuoropohjainen strategiapeli Laser Squadin ja Ufon luojalta nostattaa odotuksia. Varma 5 tähteä. Kun pääsin pitemmälle pelissä alkoi tuntua siltä että peliä on pitkitetty. Välillä kun on saanut päätehtävän suoritettua niin pakollisena lisätehtävänä tulee vihollisen lisäjoukkojen eliminointi. Välillä jopa puoleentoista tuntiin venyvät tehtävät tuntuvat liian pitkiltä. Koko pelin läpäisyyn kesti 30 tuntia, joka tuntui liiankin tuhdilta annokselta varsinkin kun pelin sisällössä ei ole hirveästi vaihtelua. Itse pelimekaniikka on kunnossa eikä siitä ole valittamista.

Ilomilo on oikein veikeä ja omaperäinen puzzle seikkailu. Kutkuttaa sopivasti aivosoluja. Pelissä kävi hieman häiritsemään siltojen rakentamisen kankeus – jos rakentaa useammasta palasta sillan niin rakennustarvikkeita joutuu kantamaan ympäri kenttää yksi kerrallaan, mikä on hidasta ja kankeaa. Rupesin pelaamaan tätä sen verran myöhään julkaisun jälkeen niin kaatuilubugeja ei näkynyt. Lienee bugit jo korjattu. Täytyy antaa kiitosta kameralle. Pelissä saa kaukonäkymän, josta saa hyvän yleiskatsauksen kenttään ja sitten lähinäkymä, jotta näkee mitä tekee.

Kunnon tutkimusmatkailupeli, jossa ei edetä lineaarisessa putkessa valmiiksi purkitettujen välinäytösten säestämänä, vaan saa tutkia maailmaa rauhassa omassa tahdissa ja järjestyksessä. Nimenomaan rauhassa, sillä hirviöt eivät häiritse tutkimusmatkailua. Visuaalinen tyyli on oikein mainio.

Hilpeä musiikkiseikkailu. Pakko verrata Elite Beat Agentsiin. Rytmivarkaassa on mielestäni paremmin hoidettu vaikeustaso kuin EBA:ssa. EBA:ssa kaikki kentät olivat helppoja, paitsi viimeinen, joka oli supervaikea. Tässä vaikeustaso kasvaa tasaisemmin ja välillä tulee helpompia kenttiä. Lisäksi kontrollit ovat monipuolisemmat Rytmivarkaassa, kuin EBA:ssa. Kallistuksen tunnistusta on moitittu epätarkaksi, mutta mielestäni se tuo toivottua vaihtelua peliin.

Tuli pelattuna tämä kaksinpelinä läpi. Yleensä en kommentoi pelien grafiikoista, mutta tässä pelissä on varmaan parhaat grafiikat koskaan. Pelin kotisivuilla jaettava konseptitaide meni tietokoneen taustakuvaksi. Kaksinpelissä oli sellainen olo että mennäänköhän tässä huijaamalla eteenpäin kun monesta kohtaa tuli mentyä eteenpäin laatikkotempulla, eli velho tekee laatikon ja kuljettaa toisen pelaajan laatikon päällä kuilun toiselle puolelle. Sitten pomotappeluissa pomon saamat damaget säilyvät vaikka kaikki pelaajat olisivat kuolleet.

Mario tasoloikka peleistä tämän parissa olen varmaan viihtynyt parhaiten. Vaikeustaso on säädetty mukavan helpoksi niin minäkin pärjään tässä. Pelin lopussa tuli monesti tarpeeseen kyllä tuhoutumaton tanookiasu, joka tulee jos tunaroi tarpeeksi, mutta se on pelin sääntöjen mukainen huijauskeino. Sellaisia kommelluksia tuli kontrollien kanssa, että tiukan paikan tullen puristan etusormella konsolia, jolloin L-nappi painuu pohjaan, joka taas johtaa siihen että Mario tippuu kesken ilmalennon laavaan. Onneksi lisäelämiä jaetaan kuin karkkia niin ei se menoa haittaa.