Itse olen aina pitänyt Burnouttien tunnelmasta, aina sarjan ensimmäisestä ja hyvin keskinkertaisesta osasta saakka. Burnout Paradise on ensimmäinen osa, joka todella rikkoo sarjan perinteistä kaavaa. Uusi vapaampi ympäristö on sekä siunaus että kirous. Hetkellisiä pelejä on melkeinpä mahdontonta ottaa enää uudistuksen jälkeen, mutta tekemistä on luonnollisesti paljon aikaisempaa enemmän. Yllättävää kyllä myös ruudunpäivitys pysyy tasaisena vaikka peli on todella upean näköinen ja ympäristö laaja.

Project Sylpheed ei kauheasti intohimoja herättänyt. Lojuihan peli vuoden ajan hyllyssä koskemattomana, sen jälkeen kun pelin ensimmäinen tehtävä oli mennyt läpi. Pakko kuitenkin myöntää, että peli parantaa pidemmälle edetessään kuin sika juoksuaan. Ja kun vauhtiin pääsee, peli pitää otteessaan loppuratkaisuun saakka.

Stranglehold iski puskista. Toki John Woon elokuvat ovat aina olleet mieleeni, mutta silti joka kerta kun pelin kannessa loistaa jokin elokuvamaailmassa menestynyt henkilö tai brändi, alkavat hälytyskellot soimaan. The Chronicles of Riddick oli elokuvapelien osalta iloinen poikkeus, ja Stranglehold voidaan lisätä samaan kategoriaan.

GTA IV on kaikinpuolin hiottu ja ainutlaatuinen pelikokemus. Pelattavuus, visuaalinen ilme ja etenkin äänimaailma ovat parasta A-luokkaa. Alkuun peli iskee lujaa, ja Rockstarin tuotosta on nostamassa jo vuoden parhaan pelin kärkikamppailuun. GTA kaatuu kuitenkin omaan ylivertaisuuteensa. Se tarjoaa pelaajalle jopa liian paljon tekemistä, jotta mielenkiinto kestäisi alusta loppuun. Tehtäväkuviot on koettu jo aiemmissa osissa, ja mitä pidemmälle peli etenee, sitä yksitoikkoisemmaksi ja tylsemmäksi peli muuttuu.