Red Faction Guerrilla on yhden tempun ihme. Yhden loistavasti toteutetun tempun ihme, jos tarkkoja ollaan. Oikeastaan pelin läpipeluun voisi kiteyttää yhteen ainoaan asiaan; tuhoa kaikki. Ja ai että kuinka hauskaa se tuhoaminen voikaan olla. Talot hajoavat juuri niin hienosti kuin olettaa saattaa. Seinään lyönti moukarilla ei hajota ja kaada koko taloa tai edes koko seinää vaan tekee reiän siihen kohtaan johon moukari osui. Rakennus kaatuu vasta sitten kun tukipilarit, rakennuksen kantavat rakenteet on tuhottu, tai ainakin osa niistä.

Olen aina pitänyt Prince of Persia -sarjan peleistä, eikä sarjan uusin tulokas saa mieltäni muuttumaan. Pelin toteutus on ensiluokkaista. Pelattavuus on tuttua ja turvallista ja ennen kaikkea tarkkaa, niin kuin hyvässä tasohyppelyssä kuuluukin. Taistelu, joka vanhemmissa osissa on ollut huomattavasti suuremassa osassa, on nyt supistettu lähinnä pomotaisteluihin ja muutamiin rivivihollisiin. Pelin suola onkin ehdottomasti genrensä mukaisesti tasohyppely. Prinssin loikkiminen pilarilta toiselle on juuri niin vaivatonta ja upean näköistä kuin olettaa saattaa.

ts Hazard Time

1980 -luvun 2d toimintasankari tuodaan kolmiulotteiseen maailmaan uuden räiskintäpelin muodossa. Kuulostaako tutulta? Toimintasankari on matkan varrella esiintynyt hyvissä ja huonoissa peleissä aina perinteisestä räiskinnästä mikroautoilla rälläilyyn. Joku pelisankari tästä kyllä tulee mieleen ja se on nimenomaan ollut pelin kehittäneen Vicious Cycle Softwaren tarkoitus. Peli lainaa surutta niin vanhoilta kuin uusiltakin peleiltä ja onnistuu silti olemaan omaperäinen pitkälti loistavan juonensa ansiosta.

Battlefield sarjan uusin tulokas Bad Company sisältää moninpelin ohella täysimittaisen huumorilla höystetyn yksinpelin, joka valitettavasti jää hieman torsoksi.

Pelin päähahmon Faithin sisko lavastetaan syylliseksi murhaan ja Faithin tehtäväksi jää siskon pelastaminen ja siinä sivussa muu totuuden kaivelu. Juoni on perushuttua ja tulevia tapahtumia ei ole mitenkään vaikea arvata. Toisaalta juonen kuljetus piirretyn, hieman animetyylisen, grafiikan avulla toimii erittäin hyvin.

Army of Two on tehty pelattavaksi kaverin kanssa. Yksin pelattuna tylsä miljöö, huono tekoäly ja "raskas" ohjattavuus nostavat vahvasti päätään. Toisaalta varustevalikoima on laaja ja tehtävistä saamallaan palkalla pelaaja voi ostella aseita ja armoreita mielensä mukaan.

Legot valtaavat pelialaa. Ensin koluttiin läpi Star Wars saagan juonikuviot legoilla hyöstettynä ja nyt on Indiana Jonesin vuoro. Peli jatkaa Star Wars peleistä tutulla hyväksi havaitulla kaavalla. Pelaaja heitetään Indy elokuvista tuttujen hahmojen saappaisiin, joko kaverin kanssa tai yksin. Jokaisella hahmolla on omat erikoiskykynsä ja hahmoja aukeaa pelin edetessä lisää. Uudelleenpeluuarvoa lisää huomattavasti se, että ensimmäisellä pelikerralla kaikkiin paikkoihin kentissä ei pääse, kun tiettyä hahmoa ei ole mukana.

Kaikkia Tony Hawk sarjan pelejä olen pelannut, ja vaikka jokaiseen osaan jotain uudistuksia on tehty, eivät Tony Hawk pelit ole kertaakaan rikkoneet ensimmäisestä osasta tuttua kaavaa. Totta kai Activisionilla on ollut helppoa ja he ovatkin voineet vain monistaa Tony Hawk sarjaa vuodesta toiseen koska varsinaista kilpailua ei ole ollut, kuin vasta nyt.

Hauska, palkitseva, haastava, jännittävä, Call of Duty 4 on kaikkea tätä ja paljon muuta. Edellisissä osissa pääosaa näytellyt toinen maailmansota on heitetty romukoppaan ja sarjan uusimman osan tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan. Tämä parempaa uudistusta ei olisi edes osannut toivoa.

Tuttua Call of Dutya

Lost: Via Domus seuraa Lost televisiosarjan kahden ensimmäisen kauden tapahtumia tuntemattoman valokuvaajan silmistä. Ottamatta kuitenkaan televisiosarjasta mukaan sitä tärkeintä, eli jännitystä. Peli on tylsä ja itse pelaaminenkin on vain näennäisesti läsnä. Pelaaja juoksee paikkaan A, keskustelee jonkun sarjan hahmon kanssa, juoksee paikkaan B ja välivideo alkaa. Tarina on sinänsä mielenkiintoinen, mutta tylsä ääninäyttely ja tönkkö dialogi pilaavat tunnelman.

Pelissä ei vain ole tarpeeksi sitä jotain, mikä tekee televisiosarjasta niin hyvän.

Continue -ruutu tuli minulle tutuksi taistellessani Hayabusalla loputtomien vihollislaumojen läpi. Peli on haastava jo helpoimalla vaikeustasolla, mutta samalla peli on myös erittäin palkitseva ja yleensä kuolemaan johtaviin virheisiin syy löytyy sohvan ja telkkarin välistä. Kontrollit ovat täyttä timanttia, mutta toisaalta taas kamera poukkoilee välillä miten sattuu. Tämä vaikeuttaa aika-ajoin vihollisten hahmottamista.

Pakko on tuntea olonsa hieman pettyneeksi. Pelin hype oli niin valtavaa, että GTA IV ei pysty sitä mitenkään lunastamaan. GTA IV on loistava hiekkalaatikkopeli, mutta ei mikään pelimaailman uudistaja. Pelaaminen on tuttua Grand Theft Auto viihdettä, joka viihdyttää ja liimaa ruudun ääreen kerta toisensa jälkeen.

Top Spin -sarjan kolmasosa on tämän hetken paras tennispeli, lähinnä onnistuneesti realistisuuteen pyrkivän otteensa vuoksi.