EA:n kultaa ja kunniaa kerännyt toiseen maailmansotaan sijoittuva Medal of Honor -sarja sykähdytti alkuvuodesta PC:llä Allied Assaultiksi kutsutulla versiollaan, jota seurasi PlayStation 2:lle julkaistu ja niinikään nopeasti suosiota saanut Frontline. Nyt näistä jälkimmäinen on käännetty myös Xboxille sekä GameCubelle muutamien uudistuksien kera. Mutta jaksaako peli innostaa PS2-version tapaan myös Microsoftin jättiläisellä, jolle Halo on asettanut kovat laatustandardit FPS-pelien osalta?
Eihän sota yhtä miestä kaipaa, vai?
Peli asettaa pelaajan 24-vuotiaan luutnantti Jimmy Pattersonin saappaisiin lopullisena päämääränään anastaa natseilta HO-IX-suihkuhävittäjän prototyyppi, joka voisi pahimmillaan kääntää koko sodan kulun. Tehtävä ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, miltä se saattaa kuulostaa, sillä pelaajan on raivattava tiensä keinoja kaihtamatta surullisen kuuluisalta Omaha Beachilta tuhoutuneiden pikkukaupunkien kautta aina Natsi-Saksan sydämeen, siinä sivussa tietysti listien kasapäin Hitlerin puhdasrotuisia ja suoraselkäsiä sotilaita sekä suorittaen muita päämajan latelemia tehtäviä.
Vaikeustasoltaan jo medium-asetuksella ihan mukavan haastavaksi luonnehdittava Frontlinen yksinpelikampanja tarjoaa pelattavaksi kuusi löyhästi toista maailmansotaa mukailevaa päätehtävää, jotka ovat pilkottu useammiksi tasoiksi. Jokaisella tasolla suoritettavaksi määrätyt tavoitteet vaihtelevat aina tiettyyn määränpäähän pääsemisestä sabotaasiin ja salaisten asiakirjojen voihkimiseen. Ennen jokaista päätehtävää ja tasoa, pelaaja saa päämajalta tarkat ohjeet tehtävän suorittamiseen. Jottei kenelläkään pääsisi "mitä pitää tehä?!"-tunne pintaan kesken taistelun, voi tavoitteet ja lyhyet ohjeistukset tarkistaa myös kesken pelin start- ja back-painikkeilla. Tallennussysteemi ansaitsee hieman risuja, sillä tallentaminen onnistuu vain tasojen välillä. Varsinkin loppupään tasoissa, jotka saattavat kestää pahimmillaan jopa lähes tunnin, menettää hermonsa varsin nopeasti jos matka jää kesken aivan tason lopussa. Toisaalta vapaa tallennussyteemi tekisi pelistä aivan liian helpon, joten kehittäjien tekemä ratkaisu tallennussysteemin osalta on ymmärrettävä.
Täysin putkimainen kenttäsuunnittelu ei oikein anna mahdollisuuksia luovalle ajattelulle ja loppua kohden tehtävät alkavatkin hieman puuduttamaan, kun tietyn tavoitteen saavuttamiseen on aina vain se yksi tietty ratkaisu. Harmittavasti ensimmäisen tason paikkaa pitävä tunnelmallinen maihinnousu on itseasiassa koko pelin paras osa, eikä myöhemmistä tasoista jaksa innostaa samalla tavalla muuta kuin ne muutamat vähälukuisten omien joukkojen kanssa käytävät taistot. Yksin kokonaisten natsitukikohtien putsaaminen kun ei ole aivan sitä, mitä peliltä voisi toivoa. Jos nämä alueet voisi vaihtoehtoisesti edes suorittaa hiiviskelemällä, olisivat ne varmasti monien mielestä nautittavimpia. EA:lla ollaan kuitenkin tultu siihen tulokseen, että parempi kun pelin lähes jokainen sekunti on puhdasta räiskyttelyä realismista piittaamatta.
Aivot narikkaan ja ase kouraan
Hirveää verilöylyä varten pelaajalle tarjoillaan parikymmentä aitoa toisen maailmansodan asetta, tosin sillä erotuksella, että hurmeet eivät tässä pelissä markkinointisyistä roisku. Patterson hallitsee aseet konekivääreistä pistooleihin ja myös saksalaisen aseteollisuuden tuotoksia voi poimia matkan varrelta. Rekyylistään huolimatta aseiden käyttö on varsin arcademaista, eikä osumatarkkuus kärsi dramaattisesti edes liikkuessa. Asiallisen asearsenaalin lisäksi Frontlinesta löytyy lukuisia sen aikaisia kulkuneuvoja, kuten tankkeja, lentokoneita ja kuormureita, joilla ei valitettavasti kuitenkaan pääse itse hurjastelemaan, vaan pelaaja on vain matkustajan tai ampujan roolissa.
Tekoäly ei ansaitse kovin paljoa kehuja. Joissain paikoissa vihulaiset osaavat suojautua ihan kiitettävästi rakennusten kulmien ja erilaisten objektien taakse, mutta useimmiten natsit ovat vain tykinruokaa niiden juostessa yleensä suoraan keskelle lyijymerta. Mukavana yksityiskohtana tietokoneen ohjastamat sotilaat tajuavat jättää pelaajan heittämät kranaatit omiin oloihinsa tai sitten yrittävät heittää tai vaikka hädissään potkaista nuo pirulliset pikku kapistukset takaisin. Tämä ei kuitenkaan lievennä sitä tosiasiaa, että Frontlinessa äly on selvästi korvattu massalla. Pelaajan rinnalla taistelevien omien joukkojen tekoäly on vielä natsejakin heikompaa, sillä niiden antama taustatuki on todella vaisua. Välillä aivan ihmeellisiä päähänpistoja saavat liittoutuneet heittävät yleensä veivinsä riippumatta siitä, miten paljon pelaaja heitä yrittää avustaa. Tästä taas seuraa se, että ne muutamat tasot joilla omien kanssa taistelemisen ilosta saa nauttia, muuttuvat lopulta astetta tylsemmäksi yksin samoamiseksi.
Xbox- ja GameCube-versioita varten EA on päättänyt lisätä peliin myös moninpelin. Lyhyen kokeilun jälkeen voi kuitenkin todeta, että ominaisuuden tekemiseen käytetty aika olisi kannattanut käyttää vaikka uuden yksinpelitehtävän tekemiseen, sillä moninpelin toteutus on ala-arvoista. Ensinnäkin moninpelikartat ovat suoria leikkauksia yksinpelikartoista, jotka soveltuvat moninpeliin yhtä hyvin kuin hiiri ja norsu avioon. Karttojen pahin ongelma on oikeastaan se, että ne ovat joko liian suuria tai sitten aivan liian pieniä. Toinen moninpelin arvoa laskeva seikka on aseiden teho, jota on laskettu yksinpelistä. Tämä johtaa helposti siihen, että moninpeli menee kissa ja hiiri -pelleilyksi ja ainaiseksi aseiden latailemiseksi. Kyllä tuota moninpeliäkin varmasti kavereiden kanssa pelata, mutta Xboxilla on paljon hauskempiakin FPS-moninpelejä.
Pelattavuus Frontlinessa on melko hyvin kohdallaan ja kontrollit istuvat ihan kiitettävästi Xboxin ohjaimelle. Erilaisia esiasettettuja kontrollimalleja löytyy runsaasti ja pelaaja voi tarvittaessa myös itse kustomoida mieleisensä ohjainasetuksen. Tähtäyssysteemi ei säätömahdollisuuksista huolimatta kuitenkaan ole aivan täyden kympin arvoinen. Haloon verrattuna tähtäys ei syystä tai toisesta etenkään kiivaissa lähitaisteluissa tahdo onnistua yhtä optimaalisesti, vaikka käyttäisikin vastaavaa kontrollimallia. Ongelma ei onneksi ole erityisen vakava ja ohjaukseen oppii luonnollisesti vain riittävästi pelaamalla.
Sota on myös tekniikkalaji
Visuaalisesti Frontline oli kiitettävän näyttävä PlayStation 2:lla, mutta toisaalta ruudunpäivityksessä oli vakavia notkahduksia. Uudemmille alustoille käännettynä pelin voisi odottaa näyttävän hieman paremmalta ja sulavammalta, mutta valitettavasti suuria parannuksia PS2-versioon ei ole tullut tärkeässä roolissa olevaa ruudunpäivitystä lukuun ottamatta. Xboxilla peli pyörii melko tasaisesti sulavat 60FPS, mutta kyllä siinäkin tahmaamista on havaittavissa - joskus jopa hivenen oudoissa paikoissa. Pientä lisäoptimointia olisi siis vielä kaivattu. Erinäköisillä efekteillä ei hirmuisesti mässäillä ja mm. tuli on todella heikon näköinen esitys. Aiheeseen sopivan ilmeen peli kuitenkin välittää pelaajalle ihan riittävän hyvin, sillä tarkkuudeltaan keskinkertaisen näköisistä tekstuureistaan huolimatta niiden värisävyt ovat tyylikkäästi hyödynnetty ja esimerkiksi sodan runtelema pikkukaupunki todella näyttää sodan runtelemalta pikkukaupungilta. Animaatio on toimivaa, mutta ei missään nimessä säväytä. Koomiset kuolinanimaatiot ovat ehkä hivenen turhan pitkiä, josta seuraa yleensä aina muutaman luodin hukkaan meneminen kun ei ole aivan varma kaatuuko se vihulainen vai ei.
Äänipuolella Xboxin ensimmäinen Medal of Honor -sarjan edustaja pärjää erittäin hyvin. Frontlineen on luotu hyvät ääniefektit, vaikkakaan liiallisesta ryskeestä ja ryminästä peliä ei pääse haukkumaan. Silti esimerkiksi Normandian maihinnousu saa pelaajan korvat hörölleen kun luodit vinkuvat kaikkialla ympärillä saksalaisen tykistön tahdittamana. Hyvää äänimaailmaa täydentävät erinomaiset Michael Giacchinon säveltämät orkestraaliset musiikit sekä toimiva ääninäyttely. Dolby Digital -laitteiston omistajat saavat äänimaailmasta tietysti kaiken irti, mutta hyvältä peli kuulostaa stereonakin. Frontlinea kannattaa ehdottomasti pelata silloin, kun äänenvoimakkuutta ei tarvitse pitää ihan minimissään, tai muuten menettää valtaosan pelin ehkä suurimmasta valttikortista eli tunnelmasta.
Kokonaisuutena erinomaisesti PS2:lla myyneeltä peliltä olisi voinut odottaa vähän enemmän. Varsin tyhjänpäiväiseltä tuntuva moninpeli ei paljoa pelin elinikää lisää ja kun kliseisen kampanjankin pelaa vaikeustasosta ja pelaajan FPS-kokemuksesta riippuen läpi pahimmillaan vain 10:ssä tunnissa, ei Frontline tarjoa kovin pitkäikäistä pelikokemusta. Tätä korostaa vielä lineaarisuuden ja ennalta skriptattujen kohtausten myötä tuleva heikko uudelleenpelaamisarvo. Ainoat porkkanat tehtävien uudelleen kahlaamiselle ovat pienet ekstrat, kuten kunniamitalit ja historiallista toisen maailmansodan aikaista videomateriaalia sisältävät päätehtäviin liittyvät "tietoiskut", jotka eivät kuitenkaan ainakaan allekirjoittanutta vetäneet uudestaan pelin pariin. Jokatapauksessa peli on aihepiiristä kiinnostuneille varmasti kannattava hankinta ja sen aikaa kun peli kullakin kestää, on se täyttä toimintaa alusta loppuun mediaseksikkääksikin kutsutussa toisen maailmansodan runtelemassa maailmassa.
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja