Codemastersin kahdesta PSP:n julkaisun ohessa markkinoille tuupatusta
autopelistä puskurinmitalla parempi, TOCA Race Driver 2, tarjoaa
monipuolisen ja syvällisen katsastuksen rata-autoilun maailmaan. Mukana
on 15 erillistä autoluokkaa ja reilut 50 rataa, noin kolme tusinaa
mestaruuskilpailua sekä kattavat moninpelimahdollisuudet.
TOCA 2 tarjoaa samalla realistisen ja vauhdikkaan ajokokemuksen, josta ei vaihtelua puutu. Pelin sielu on uramoodi, joka on toteutettu autopeleille epätyypillisesti tarinamuodossa. Juonta kuljetetaan erinomaisesti toteutetuilla pelaajan perspektiivistä nähtävillä välipätkillä, ja vaikka juoni on ennalta-arvattava, toteutustapa tuo omaleimaista syvyyttä pelin kokonaisilmeeseen. Asetelma on joka tapauksessa selvä kuin pläkki: tynnyrin pohjalta ponnistetaan ja tavoitteena on maailmanherruus.
Pelaajalla on huomattavasti vähemmän sananvaraa uramoodin suunnan ja tahdin suhteen kuin mihin vastaavissa autopeleissä on totuttu. Useimmiten vapaus kilpailujen suhteen rajoittuu kahden autoluokan väliltä valitsemiseen, toisinaan ei suoda edes sitä vähää. Pelaajan rooli on myös rajattu yksinomaan kuskin ominaisuuteen, eli tuunasta ja puunausta ei pääse harrastamaan. Käytännössä tavoite on aina sama - osakilpailuista on kerättävä tarvittava määrä riihikuivaa edetäkseen seuraavalle asteelle, mikä edellyttää korkeita sijoituksia. Alkutaipaleella riittää vielä kun ylittää maaliviivan kärkiviisikon tuntumassa, mutta etenemiselle tulee toppi nopeasti, ellei skaboista ala selviytyä palkintokorokkeelle.
Biili ku biili
TOCA 2 painottaa realismia, eli kilpailuissa menestyminen edellyttää kontrolloitua ja varovaista ajosuoritusta siinä missä riskinottokykyä ja huimapäisyyttäkin. Tarkasti toteutettu vahinkomallinnus on armoton, eivätkä autot kestä kuin hippasen vahinkoa ennen kuin sekä nopeus että ohjattavuus alkavat rapistua. Yksikin kunnon mälli riittää tussauttamaan auton ajokelvottomaksi, mikä alleviivaa tarkan ajosuorituksen merkitystä entisestään. Pahemman luokan rettelöinnin jälkeen voi toki nilkuttaa varikolle, mutta tällöin sijoitus tippuu satavarmasti useammalla pykälällä. Tiukasti pelaajan riveleissä pysyvät kilpailijat ampaisevat vauhdilla varomattomasta pelaajasta ohi ja varpaillaan on pysyttävä jatkuvasti.
Peli on kääntynyt PSP:lle esimerkillisesti joka osa-alueella. Autot tottelevat analogitattia luontevasti ja erittäin napakasti, joskin kaasun hienovaraisempi säätely on PSP:n namiskoilla käytännössä mahdotonta ja autot sutivat turhan holtittomasti pienemmällä vaihteella. Merkittävämpi miinus ohjaustuntuman puolella tulee esiin kun ajautuu radalta pientareelle, jolloin pito tuntuu katoavan täydellisesti ja takaisin radalle nilkuttaminen on ylilyövän vaikeaa. Kontrollin menettäminen on paikoin huomattavan epärealistista. Tämä korostuu etenkin ovaaliradoilla, kun käännöksen sisemmälle kaistalle eksyessä pito katoaa välittömästi, vaikka renkaiden alla on edelleen asfalttia.
Puitteet on sudittu kuntoon. Grafiikka on nättiä ja piirtoetäisyys venyy hämmästyttävän pitkälle, eikä välipätkien animaation tasoa voi kiitellä tarpeeksi. Autot eivät ole yksityiskohtaisimmasta päästä, mutta ymmärtäähän sen, kun radalla kaahaa parhaimmillaan parikymmentä osanottajaa. Ruudunpäivitys yskähtelee satunnaisesti, muttei häiritse pelattavuutta.
Astetta karumpi soundipuoli sopii hyvin pelin luonteeseen. Moottorit murisevat jykevästi ja pikanttina lisänä tallipäällikkö solkottaa ohjeita radion välityksellä satunnaisesti. Etenkin vahinkoa kärsineen auton ähkyvä äännähtely on vakuuttavaa kuunneltavaa. Valikoissa soi kamala lounge-pimputus, mutta radalla ei musiikki soi.
Siinä on paikka, mikset väistä
Ajonautinnosta verottaa ennen kaikkea kyseenalaisesti toimiva tekoäly. Konekuskit tykkäävät pääasiassa ajaa sulassa sovussa peräkanaa, mutta monipuolisempiin ratkaisuihin kykenevää ihmistä vastaan ajaessa menee vastustajilla usein sormi suuhun. Tekoäly tuntuu myös toimivan ainakin hienoisesti kuminauhatyyliin. Satunnaisesti kauas taakse jätetty heikkotehoisempi ritsa pyyhkii suorilla ohi ja vastavuoroisesti kilpakumppanit tuntuvat hidastavan vauhtia pelaajan pitäessä perää, mikä vesittää realismia pahasti.
Vastustajat vaikuttavat myös olevan täysin sokeita pelaajan auton läsnäolon suhteen ja perässä kärkkyvillä kisaajilla on todella ärsyttävä tapa täräyttää täyttä häkää takapuskuriin pelaajan sattuessa vastustajan ajolinjalle. Radat ovat usein kapeita ja ohitusmahdollisuuksia on rajallisesti, joten on vähintäänkin raivostuttavaa, kun kymmenen tyylikkään ohituksen jälkeen näkymätön kuminauha vetäisee kamreerin rinnalle ja lopulta pelaaja löytää itsensä hietikolta tekoälykuskin puskuripusun jälkeen. Vastustajat kyllä ryssivät toisinaan oma-aloitteisestikin, mutta yhdeksän kymmenestä kolaritapauksesta koituu pelaajan kohtaloksi - ja niistäkin korkeintaan kolmanneksen tohtii kuitata omaan piikkiin.
Kokonaisuutena TOCA 2 on kuitenkin erittäin nautinnollinen kaahailupeli, vaikka muutama pelitekninen tahra kiiltoa himmentääkin. Kontrollit toimivat napakasti, autoluokkien ja ratojen valikoima on huima ja kaahaaminen pysyy jännittävänä kisasta toiseen. Toisaalta epäreilu tekoäly muussaa jyvät ja akanat samaan kastiin, mikä jäytää pelin realismihakuisuutta ikävästi. Lisäksi pelin nautinnollisuutta kaivertaa se kylmä fakta, että kyseessä on pitkälti identtinen käännös jo hieman iäkkäästä pelistä, eikä mukaan ole ahdettu käytännössä mitään uutta. Jos alkuperäinen TOCA 2 on tuttu, kannattaa PSP-versio jättää suosiolla kaupan hyllylle. Sen sijaan peliin tutustumattomille luvassa on ehdottomasti PSP:n realistisin autopeli, joka samalla lukeutuu konsolin julkaisusadon tämänhetkiseen parhaimmistoon.
TOCA 2 tarjoaa samalla realistisen ja vauhdikkaan ajokokemuksen, josta ei vaihtelua puutu. Pelin sielu on uramoodi, joka on toteutettu autopeleille epätyypillisesti tarinamuodossa. Juonta kuljetetaan erinomaisesti toteutetuilla pelaajan perspektiivistä nähtävillä välipätkillä, ja vaikka juoni on ennalta-arvattava, toteutustapa tuo omaleimaista syvyyttä pelin kokonaisilmeeseen. Asetelma on joka tapauksessa selvä kuin pläkki: tynnyrin pohjalta ponnistetaan ja tavoitteena on maailmanherruus.
Pelaajalla on huomattavasti vähemmän sananvaraa uramoodin suunnan ja tahdin suhteen kuin mihin vastaavissa autopeleissä on totuttu. Useimmiten vapaus kilpailujen suhteen rajoittuu kahden autoluokan väliltä valitsemiseen, toisinaan ei suoda edes sitä vähää. Pelaajan rooli on myös rajattu yksinomaan kuskin ominaisuuteen, eli tuunasta ja puunausta ei pääse harrastamaan. Käytännössä tavoite on aina sama - osakilpailuista on kerättävä tarvittava määrä riihikuivaa edetäkseen seuraavalle asteelle, mikä edellyttää korkeita sijoituksia. Alkutaipaleella riittää vielä kun ylittää maaliviivan kärkiviisikon tuntumassa, mutta etenemiselle tulee toppi nopeasti, ellei skaboista ala selviytyä palkintokorokkeelle.
Biili ku biili
TOCA 2 painottaa realismia, eli kilpailuissa menestyminen edellyttää kontrolloitua ja varovaista ajosuoritusta siinä missä riskinottokykyä ja huimapäisyyttäkin. Tarkasti toteutettu vahinkomallinnus on armoton, eivätkä autot kestä kuin hippasen vahinkoa ennen kuin sekä nopeus että ohjattavuus alkavat rapistua. Yksikin kunnon mälli riittää tussauttamaan auton ajokelvottomaksi, mikä alleviivaa tarkan ajosuorituksen merkitystä entisestään. Pahemman luokan rettelöinnin jälkeen voi toki nilkuttaa varikolle, mutta tällöin sijoitus tippuu satavarmasti useammalla pykälällä. Tiukasti pelaajan riveleissä pysyvät kilpailijat ampaisevat vauhdilla varomattomasta pelaajasta ohi ja varpaillaan on pysyttävä jatkuvasti.
Peli on kääntynyt PSP:lle esimerkillisesti joka osa-alueella. Autot tottelevat analogitattia luontevasti ja erittäin napakasti, joskin kaasun hienovaraisempi säätely on PSP:n namiskoilla käytännössä mahdotonta ja autot sutivat turhan holtittomasti pienemmällä vaihteella. Merkittävämpi miinus ohjaustuntuman puolella tulee esiin kun ajautuu radalta pientareelle, jolloin pito tuntuu katoavan täydellisesti ja takaisin radalle nilkuttaminen on ylilyövän vaikeaa. Kontrollin menettäminen on paikoin huomattavan epärealistista. Tämä korostuu etenkin ovaaliradoilla, kun käännöksen sisemmälle kaistalle eksyessä pito katoaa välittömästi, vaikka renkaiden alla on edelleen asfalttia.
Puitteet on sudittu kuntoon. Grafiikka on nättiä ja piirtoetäisyys venyy hämmästyttävän pitkälle, eikä välipätkien animaation tasoa voi kiitellä tarpeeksi. Autot eivät ole yksityiskohtaisimmasta päästä, mutta ymmärtäähän sen, kun radalla kaahaa parhaimmillaan parikymmentä osanottajaa. Ruudunpäivitys yskähtelee satunnaisesti, muttei häiritse pelattavuutta.
Astetta karumpi soundipuoli sopii hyvin pelin luonteeseen. Moottorit murisevat jykevästi ja pikanttina lisänä tallipäällikkö solkottaa ohjeita radion välityksellä satunnaisesti. Etenkin vahinkoa kärsineen auton ähkyvä äännähtely on vakuuttavaa kuunneltavaa. Valikoissa soi kamala lounge-pimputus, mutta radalla ei musiikki soi.
Siinä on paikka, mikset väistä
Ajonautinnosta verottaa ennen kaikkea kyseenalaisesti toimiva tekoäly. Konekuskit tykkäävät pääasiassa ajaa sulassa sovussa peräkanaa, mutta monipuolisempiin ratkaisuihin kykenevää ihmistä vastaan ajaessa menee vastustajilla usein sormi suuhun. Tekoäly tuntuu myös toimivan ainakin hienoisesti kuminauhatyyliin. Satunnaisesti kauas taakse jätetty heikkotehoisempi ritsa pyyhkii suorilla ohi ja vastavuoroisesti kilpakumppanit tuntuvat hidastavan vauhtia pelaajan pitäessä perää, mikä vesittää realismia pahasti.
Vastustajat vaikuttavat myös olevan täysin sokeita pelaajan auton läsnäolon suhteen ja perässä kärkkyvillä kisaajilla on todella ärsyttävä tapa täräyttää täyttä häkää takapuskuriin pelaajan sattuessa vastustajan ajolinjalle. Radat ovat usein kapeita ja ohitusmahdollisuuksia on rajallisesti, joten on vähintäänkin raivostuttavaa, kun kymmenen tyylikkään ohituksen jälkeen näkymätön kuminauha vetäisee kamreerin rinnalle ja lopulta pelaaja löytää itsensä hietikolta tekoälykuskin puskuripusun jälkeen. Vastustajat kyllä ryssivät toisinaan oma-aloitteisestikin, mutta yhdeksän kymmenestä kolaritapauksesta koituu pelaajan kohtaloksi - ja niistäkin korkeintaan kolmanneksen tohtii kuitata omaan piikkiin.
Kokonaisuutena TOCA 2 on kuitenkin erittäin nautinnollinen kaahailupeli, vaikka muutama pelitekninen tahra kiiltoa himmentääkin. Kontrollit toimivat napakasti, autoluokkien ja ratojen valikoima on huima ja kaahaaminen pysyy jännittävänä kisasta toiseen. Toisaalta epäreilu tekoäly muussaa jyvät ja akanat samaan kastiin, mikä jäytää pelin realismihakuisuutta ikävästi. Lisäksi pelin nautinnollisuutta kaivertaa se kylmä fakta, että kyseessä on pitkälti identtinen käännös jo hieman iäkkäästä pelistä, eikä mukaan ole ahdettu käytännössä mitään uutta. Jos alkuperäinen TOCA 2 on tuttu, kannattaa PSP-versio jättää suosiolla kaupan hyllylle. Sen sijaan peliin tutustumattomille luvassa on ehdottomasti PSP:n realistisin autopeli, joka samalla lukeutuu konsolin julkaisusadon tämänhetkiseen parhaimmistoon.
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja