Kirjoittaja
kaba
Julkaistu
Nintendo DS – virallisemmin joko Dual Screen tai Developers' System –
on hieman alkuperäistä Game Boy Advancea suurempi, nimensä mukaisesti
kaksinäyttöinen laite. Suljettuna laitteesta tuli aluksi mieleen
saippuarasia ja avattuna vanhat Game & Watch -elektroniikkapelit,
ja hopeanharmaan möykyn ensivaikutelma oli järkyttävän muovinen. DS:n
yläosa on samaa mukavantuntuista muovia kuin GBA SP:ssä, mutta pohjaan
käytetty mattapintainen musta muovi taas on jokseenkin halvanoloista.
Ensijärkytyksestä toivuttuani sain kuitenkin huomata, että koneen
pitely tuntuu mukavan luonnolliselta, eikä käsien asentoa tarvitse
suuremmin ajatella. DS:llä onkin selvästi tilavampi pelata kuin GBA:lla.
Konsolin valovoimaisin osa ovat sen kaksi kolmituumaista TFT-näyttöä, joiden tarkkuus on 256x192 pikseliä, eli hieman enemmän kuin GBA:lla (240x160 px). Näytöt on aidosti taustavalaistu, joten pelit näkyvät täydessä väriloistossaan olosuhteista riippumatta, eikä valo vaalenna värejä, kuten SP:llä tai Afterburner-modifioidulla GBA:lla. DS ei tue vanhimpia Game Boy -pelejä, mutta GBA-pelit toimivat kunnolla. Niitä pelatessa voidaan valita kumpi ruutu on käytössä ja kumpi pimeänä. DS:n suuremmasta näyttötarkkuudesta johtuen GBA-pelin reunoille jää pienet, mustat palkit. Näyttöjen katselukulma on melko pieni, eli oikeanlaisista väreistä nauttiakseen näyttöä tulee katsoa miltei kohtisuoraan, mikä ei yhden pelaajan konsolissa ole suuri miinus. Ylänäytön saa lukittua SP:stä tutun viistoasennon lisäksi myös täysin auki, mikä on kätevä ominaisuus peleissä, joissa molempia näyttöjä käytetään yhden suuren tapaan. Jos kansi suljetaan kesken DS-pelin, menee kone horrostilaan, ja peli jatkuu täsmälleen samasta kohdasta kun kansi avataan. GBA-peleillä tämä ominaisuus ei toimi, vaan horrostila täytyy kytkeä pelin omien valikoiden kautta päälle, mikäli peli sitä tukee.
Kaksoisnäytön lisäksi DS:n toinen keskeinen erikoisominaisuus on alemman näytön päälle sijoitettu läpinäkyvä kosketuslevy. Koska se tunnistaa minkä tahansa kosketuksen, sen käyttö onnistuu vaikka sormella, mutta tarkkaa painelua varten mukana tulee kamalan pieni stylus-kynäohjain, jonka hukkaaminen tuntuu olevan vain ajan kysymys. Nintendokin on ennakoinut tämän, sillä mukana tulee vara-stylus, joita myydään lisävarusteena kolmen kappaleen pakkauksissa noin kymmenen euron hintaan. Koneen mukana tulee myös rannehihna, joka ei pienen kokonsa vuoksi sovi todellakaan ranteessa pidettäväksi pelaamisen aikana. Sen sijaan hihnalla on toinen, paljon sopivampi käyttötarkoitus: sen päässä on peukalolenkki ja pieni muovilätkä, jolla on paljon tarkempi ja sulavampi käyttää kosketusnäyttöä kuin rasvaisella sormenpäällä.
DS:ssä on kaksi kaiutinta, jotka on sijoitettu ylänäytön molemmille sivuille. Koneen omien kaiuttimien aikaansaama stereoääni toimii yllättävän hyvin, ja pelien äänimaailmaan on saatu mukavasti kolmiulotteisuutta. Äänenlaadussa ei ole juurikaan valittamista: pelit kuulostavat jo koneen kaiuttimilla hyvältä, mutta kuulokkeilla pelatessa matalat äänet erottuvat paljon selkeämmin.
Koneessa on sisäänrakennettuna Pictochat, langattoman lähiverkon yli toimiva chat-ohjelma, jonka avulla voidaan lähetellä piirrettyjä viestejä lähettyvillä oleville kavereille. Keskusteluhuoneisiin mahtuu kerrallaan 16 keskustelijaa. Pictochatilla leikkimisellä saa tapettua aikaa toisinaan muutaman minuutin ajan, mutta kyseessä taitaa olla lähinnä Japanin markkinoille suunnattu kyhäelmä. Eipä ajatus piirroschattailystä ainakaan allekirjoittanutta liiemmin innosta.
Langattoman lähiverkon avulla on myös mahdollista pelata moninpelejä. Koneen 4 megatavun muistiin voi myös ladata pienehkön moninpeliosuuden, mikä mahdollistaa monen pelaajan pelit vain yhdellä pelikasetilla. Muun muassa Ridge Racer DS (6 pelaajaa) ja Super Mario 64 DS (4 pelaajaa) tukevat yhden kasetin moninpeliä.
Akunkesto on käsikonsolille elintärkeä seikka, eikä DS:llä olle tällä saralla ongelmaa. Muutaman latauksen jälkeen kone kesti normaalikäytössä Mario 64:ää, Feel the Magicia ja Metroid Primeä pelaillen noin kahdeksan tuntia, ennen kuin akku täytyi ladata uudestaan. Virallisesti ilmoitettu 6-10 tunnin peliaika ei siis ole täyttä potaskaa, vaan lähellä totuutta.
Koska rautapuoli tuskin kiinnostaa peruspelaajaa, on myös hyvä tietää miten laite suoriutuu siitä tärkeimmästä, eli peleistä. Pikatestissä Super Mario 64 DS, Feel the Magic: XY/XX (julkaistaan Euroopassa nimellä Project Rub) sekä Metroid Prime Hunters: First Hunt.
Super Mario 64 DS
Nintendon päättäjät ajattelivat pelata varman päälle ja julkaisivat Nintendo 64:n keulajulkaisupelin Super Mario 64:n myös uusimman konsolinsa julkaisussa – tosin päivitettynä versiona. Peli on pysynyt suunnilleen samana, mitä nyt grafiikkaa on hiottu paremmin 2000-luvulle sopivaksi. Tällä kertaa pelissä seikkaillaan Marion lisäksi myös Luigilla, Wariolla sekä Yoshilla, ja hahmoa on vaihdeltava tarpeen vaatiessa. Ohjaus tapahtuu joko digitaaliohjaimella, tai käyttäen kosketusnäyttöä analogiohjaimen lailla: näyttöä painettaessa ruudulle ilmestyy analogitikun liikerataa vastaava alue. Mitä kauemmaksi alueen keskikohdasta painetaan, sitä nopeammin hahmo liikkuu. Muka-analogiohjaus vaatii aluksi paljon totuttelua, eikä pääse koskaan oikean tikun tarkkuuteen. Se on joka tapauksessa kohtuullinen kompromissi. Eroja alkuperäisversioon ovat 30 uutta tähteä, tukku viihdyttäviä minipelejä sekä neljän pelaajan moninpeli, jossa kerätään kilpaa tähtiä tutuissa 3D-maailmoissa. Mario 64:n DS-käännös on yhtä viihdyttävä kuin alkuperäispelikin, mikä ei ole yllättävää, kun otetaan huomioon, että kyseessä on sama peli.
Feel the Magic: XY/XX
Feel the Magic: XY/XX on eräs DS:n mielenkiintoisimmista – ja omaperäisimmistä – julkaisupeleistä. Pelin alussa päähenkilö rakastuu silmittömästi ohikulkevaan neitokaiseen, jonka vuoksi hän tekisi mitä tahansa. Niinpä hän liittyy performanssitaiteilijaryhmään ja osallistuu superesityksiin saadakseen ihastuksensa huomion. Esitykset ovat yliannostuksen japanilaista outoutta saaneita minipelejä, joita pelataan kosketusnäytön ja mikrofonin avulla: milloin ajetaan yksipyöräisellä kapeita palkkeja pitkin, milloin puhalletaan purjeveneelle vauhtia. Välillä taas taltutetaan pillastuneita härkiä – varoen toki osumasta tulilinjalle loikkiviin mäkihyppääjiin – tai kaahataan autolla lingoten jalankulkijoita jättiritsalla pahiksen niskaan. Feel the Magic on tyylikkäästi tehty paketti DS:n erikoisominaisuuksien esittelyyn.
Metroid Prime Hunters: First Hunt
Testikolmikon teknisesti upein on Metroid Prime Huntersin demo, joka kulkee lisänimellä First Hunt. Peli on nätti seikkailuräiskintätasohyppelyhybridi GameCuben Metroid-pelien tapaan. Huntersissa ei tosin ole tähtäyslukitusta, vaan räiskintä on täysin vapaata. Tähtäämiseen käytetään kosketusnäyttöä ja liikkumiseen nappeja. Ampuminen tapahtuu liipasimista. Todella toimivasta ratkaisusta tuleekin oitis mieleen PC-räiskintöjen hiiri ja näppäimistö -yhdistelmä. First Huntissa on kolme yksinpeli- ja kolme moninpelikenttää. Moninpeli tosin vaatii jokaiselle pelaajalle oman pelikasetin, mikä on ymmärrettävää, sillä demo kuuluu vakiona Pohjois-Amerikan DS-myyntipakkaukseen.
Muutaman viikon testailun jälkeen Nintendo DS jätti kaikkiaan positiivisen vaikutelman. Laitepuoli näyttää olevan kunnossa, ja kaksois- ja kosketusnäyttö tuntuisivat ennakkoluuloista huolimatta toimivan mukavasti. Enää tarvitaan vain kunnon pelejä. Laitteessa on paljon potentiaalia, joten täytyy toivoa, ettei sitä hukata julkaisemalla vain N64-käännöksiä ylimääräisen karttaruudun kera.
Konsolin valovoimaisin osa ovat sen kaksi kolmituumaista TFT-näyttöä, joiden tarkkuus on 256x192 pikseliä, eli hieman enemmän kuin GBA:lla (240x160 px). Näytöt on aidosti taustavalaistu, joten pelit näkyvät täydessä väriloistossaan olosuhteista riippumatta, eikä valo vaalenna värejä, kuten SP:llä tai Afterburner-modifioidulla GBA:lla. DS ei tue vanhimpia Game Boy -pelejä, mutta GBA-pelit toimivat kunnolla. Niitä pelatessa voidaan valita kumpi ruutu on käytössä ja kumpi pimeänä. DS:n suuremmasta näyttötarkkuudesta johtuen GBA-pelin reunoille jää pienet, mustat palkit. Näyttöjen katselukulma on melko pieni, eli oikeanlaisista väreistä nauttiakseen näyttöä tulee katsoa miltei kohtisuoraan, mikä ei yhden pelaajan konsolissa ole suuri miinus. Ylänäytön saa lukittua SP:stä tutun viistoasennon lisäksi myös täysin auki, mikä on kätevä ominaisuus peleissä, joissa molempia näyttöjä käytetään yhden suuren tapaan. Jos kansi suljetaan kesken DS-pelin, menee kone horrostilaan, ja peli jatkuu täsmälleen samasta kohdasta kun kansi avataan. GBA-peleillä tämä ominaisuus ei toimi, vaan horrostila täytyy kytkeä pelin omien valikoiden kautta päälle, mikäli peli sitä tukee.
Kaksoisnäytön lisäksi DS:n toinen keskeinen erikoisominaisuus on alemman näytön päälle sijoitettu läpinäkyvä kosketuslevy. Koska se tunnistaa minkä tahansa kosketuksen, sen käyttö onnistuu vaikka sormella, mutta tarkkaa painelua varten mukana tulee kamalan pieni stylus-kynäohjain, jonka hukkaaminen tuntuu olevan vain ajan kysymys. Nintendokin on ennakoinut tämän, sillä mukana tulee vara-stylus, joita myydään lisävarusteena kolmen kappaleen pakkauksissa noin kymmenen euron hintaan. Koneen mukana tulee myös rannehihna, joka ei pienen kokonsa vuoksi sovi todellakaan ranteessa pidettäväksi pelaamisen aikana. Sen sijaan hihnalla on toinen, paljon sopivampi käyttötarkoitus: sen päässä on peukalolenkki ja pieni muovilätkä, jolla on paljon tarkempi ja sulavampi käyttää kosketusnäyttöä kuin rasvaisella sormenpäällä.
DS:ssä on kaksi kaiutinta, jotka on sijoitettu ylänäytön molemmille sivuille. Koneen omien kaiuttimien aikaansaama stereoääni toimii yllättävän hyvin, ja pelien äänimaailmaan on saatu mukavasti kolmiulotteisuutta. Äänenlaadussa ei ole juurikaan valittamista: pelit kuulostavat jo koneen kaiuttimilla hyvältä, mutta kuulokkeilla pelatessa matalat äänet erottuvat paljon selkeämmin.
Koneessa on sisäänrakennettuna Pictochat, langattoman lähiverkon yli toimiva chat-ohjelma, jonka avulla voidaan lähetellä piirrettyjä viestejä lähettyvillä oleville kavereille. Keskusteluhuoneisiin mahtuu kerrallaan 16 keskustelijaa. Pictochatilla leikkimisellä saa tapettua aikaa toisinaan muutaman minuutin ajan, mutta kyseessä taitaa olla lähinnä Japanin markkinoille suunnattu kyhäelmä. Eipä ajatus piirroschattailystä ainakaan allekirjoittanutta liiemmin innosta.
Langattoman lähiverkon avulla on myös mahdollista pelata moninpelejä. Koneen 4 megatavun muistiin voi myös ladata pienehkön moninpeliosuuden, mikä mahdollistaa monen pelaajan pelit vain yhdellä pelikasetilla. Muun muassa Ridge Racer DS (6 pelaajaa) ja Super Mario 64 DS (4 pelaajaa) tukevat yhden kasetin moninpeliä.
Akunkesto on käsikonsolille elintärkeä seikka, eikä DS:llä olle tällä saralla ongelmaa. Muutaman latauksen jälkeen kone kesti normaalikäytössä Mario 64:ää, Feel the Magicia ja Metroid Primeä pelaillen noin kahdeksan tuntia, ennen kuin akku täytyi ladata uudestaan. Virallisesti ilmoitettu 6-10 tunnin peliaika ei siis ole täyttä potaskaa, vaan lähellä totuutta.
Koska rautapuoli tuskin kiinnostaa peruspelaajaa, on myös hyvä tietää miten laite suoriutuu siitä tärkeimmästä, eli peleistä. Pikatestissä Super Mario 64 DS, Feel the Magic: XY/XX (julkaistaan Euroopassa nimellä Project Rub) sekä Metroid Prime Hunters: First Hunt.
Super Mario 64 DS
Nintendon päättäjät ajattelivat pelata varman päälle ja julkaisivat Nintendo 64:n keulajulkaisupelin Super Mario 64:n myös uusimman konsolinsa julkaisussa – tosin päivitettynä versiona. Peli on pysynyt suunnilleen samana, mitä nyt grafiikkaa on hiottu paremmin 2000-luvulle sopivaksi. Tällä kertaa pelissä seikkaillaan Marion lisäksi myös Luigilla, Wariolla sekä Yoshilla, ja hahmoa on vaihdeltava tarpeen vaatiessa. Ohjaus tapahtuu joko digitaaliohjaimella, tai käyttäen kosketusnäyttöä analogiohjaimen lailla: näyttöä painettaessa ruudulle ilmestyy analogitikun liikerataa vastaava alue. Mitä kauemmaksi alueen keskikohdasta painetaan, sitä nopeammin hahmo liikkuu. Muka-analogiohjaus vaatii aluksi paljon totuttelua, eikä pääse koskaan oikean tikun tarkkuuteen. Se on joka tapauksessa kohtuullinen kompromissi. Eroja alkuperäisversioon ovat 30 uutta tähteä, tukku viihdyttäviä minipelejä sekä neljän pelaajan moninpeli, jossa kerätään kilpaa tähtiä tutuissa 3D-maailmoissa. Mario 64:n DS-käännös on yhtä viihdyttävä kuin alkuperäispelikin, mikä ei ole yllättävää, kun otetaan huomioon, että kyseessä on sama peli.
Feel the Magic: XY/XX
Feel the Magic: XY/XX on eräs DS:n mielenkiintoisimmista – ja omaperäisimmistä – julkaisupeleistä. Pelin alussa päähenkilö rakastuu silmittömästi ohikulkevaan neitokaiseen, jonka vuoksi hän tekisi mitä tahansa. Niinpä hän liittyy performanssitaiteilijaryhmään ja osallistuu superesityksiin saadakseen ihastuksensa huomion. Esitykset ovat yliannostuksen japanilaista outoutta saaneita minipelejä, joita pelataan kosketusnäytön ja mikrofonin avulla: milloin ajetaan yksipyöräisellä kapeita palkkeja pitkin, milloin puhalletaan purjeveneelle vauhtia. Välillä taas taltutetaan pillastuneita härkiä – varoen toki osumasta tulilinjalle loikkiviin mäkihyppääjiin – tai kaahataan autolla lingoten jalankulkijoita jättiritsalla pahiksen niskaan. Feel the Magic on tyylikkäästi tehty paketti DS:n erikoisominaisuuksien esittelyyn.
Metroid Prime Hunters: First Hunt
Testikolmikon teknisesti upein on Metroid Prime Huntersin demo, joka kulkee lisänimellä First Hunt. Peli on nätti seikkailuräiskintätasohyppelyhybridi GameCuben Metroid-pelien tapaan. Huntersissa ei tosin ole tähtäyslukitusta, vaan räiskintä on täysin vapaata. Tähtäämiseen käytetään kosketusnäyttöä ja liikkumiseen nappeja. Ampuminen tapahtuu liipasimista. Todella toimivasta ratkaisusta tuleekin oitis mieleen PC-räiskintöjen hiiri ja näppäimistö -yhdistelmä. First Huntissa on kolme yksinpeli- ja kolme moninpelikenttää. Moninpeli tosin vaatii jokaiselle pelaajalle oman pelikasetin, mikä on ymmärrettävää, sillä demo kuuluu vakiona Pohjois-Amerikan DS-myyntipakkaukseen.
Muutaman viikon testailun jälkeen Nintendo DS jätti kaikkiaan positiivisen vaikutelman. Laitepuoli näyttää olevan kunnossa, ja kaksois- ja kosketusnäyttö tuntuisivat ennakkoluuloista huolimatta toimivan mukavasti. Enää tarvitaan vain kunnon pelejä. Laitteessa on paljon potentiaalia, joten täytyy toivoa, ettei sitä hukata julkaisemalla vain N64-käännöksiä ylimääräisen karttaruudun kera.
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja