Kommunismin kouriin
Hiiviskelyyn pohjautuvasta Hitman-pelisarjasta tuttu IO-Interactive on kehittänyt vaihteeksi toimintapelin. EA:n alaisuudessa julkaistu, alunperin Freedom: Soldiers of Liberty -nimeä kantanut Freedom Fighters tarjoaa vaihtoehtoiseen nykyhetkeen sijoittuvan toimintapläjäyksen, jonka maailmassa Neuvostoliitto on täysissä voimissaan ratkaistuaan toisen maailmansodan atomipommillaan. Punakone onkin kurottamassa kommunismin kouraa Euroopan yli Amerikkaan asti. Pelin päähenkilö on tuiki tavallinen Brooklynista kotoisin oleva putkimies, Christopher Stone, jonka kohtalona on joutua keskelle Manhattanin valtausta.
Patrioottinen jenkkihenki kukoistaa heti ensi hetkistä alkaen, kun kaaoksesta turvaan ehättänyt putkimies Stone käy viemäreistä sissisotaan ylivoimaista valloittajaa vastaan. Pelin tehtävät vaihtelevat sabotaasista puna-armeijan tukikohtien takaisinvaltaamiseen ja pelastustehtäviin. Paikoin yllätyksellisen tarinan mukana etenevä peli antaa pelaajalle yleensä muutaman tehtävän kerrallaan, joiden väliltä voi valita vapaasti. Useimmiten tehtävät on kuitenkin suoritettava ennalta määrätyssä järjestyksessä, sillä tietystä kohteesta on esimerkiksi noudettava räjähteitä, joita tarvitaan jossain muualla. Tehtävästä toiseen siirtyminen onnistuu kätevästi viemäriverkkoa käyttäen, jossa pelitilanteen voi myös tallentaa. Valitettavasti alueelta toiselle surffailu viemäreitä käyttäen on vesitetty uudelleensyntyvillä vihollisilla. Jos kesken tehtävän poistuu käväisemään jossain toisella alueella, palatessa kaikki listityt viholliset ovat jälleen täysissä voimissaan.
Onnistuneet tehtävät yhdessä sivullisten haavoittuneiden auttamisen kanssa kasvattavat pelaajan karismaa. Mitä karismaattisempi pelaaja on, sitä enemmän apuvoimia matkan varrelta voi rekrytoida. Parhaimmillaan pelaajan rinnalla voi taistella jopa 12 kaveria, joita voi komentaa yksinkertaisilla, mutta toimivilla komennoilla. Apurit voi käskeä hyökkäämään, vartioimaan tai keskeyttämään edellisen komennon. Komennot voi antaa joko koko porukalle tai yksittäiselle hahmolle. Omien tekoäly on sen verran toimivaa, että ne eivät antaudu vain tykinruoaksi, vaan pistävät hanttiin niin kovasti kuin tavallisilta kansalaisilta voi toivoa. Myös puna-armeija antaa ihan kohtalaista vastusta pyrkimällä tulittamaan suojista, mutta satunnaisesti niiltä voi jäädä huomaamatta pelaajan kierto selustaan kohtalokkain seurauksin. Tehtävien onnistumisen kannalta ei ole väliä menehtyvätkö omat vai eivät, mutta koska kavereista on todella apua tehtävien suorittamisessa, haavoittuneita avittaa pystyyn mieluusti, jos vain lääkepakkauksia on riittämiin.
Unohda ”hedarit”
Aivan kuten Digital Anvilin Brute Forcessa myös Freedom Fightersissa toiminta tuppaa menemään ramboiluksi helpoimmilla vaikeustasoilla. Onneksi pelin neljästä vaikeustasosta löytyy sopiva haasteellisuus myös hieman kokeneemmillekin pelaajille ja vaikeustason kasvaessa omia liikkeitäänkin alkaa harkitsemaan tarkemmin. Valitettavasti suhteellisen tarkkoja neuvostosotilaita vastaan kamppailu ei aina tunnu kovin reilulta, koska tähtäyssysteemi ei ole paras mahdollinen. Kolmannen persoonan kuvakulmassa tähtäintä ei ole ollenkaan, vaan automaattitähtäys päättää mihin ammutaan. Joskus tämä voi olla varsin kiusallista, koska tähtäysapu ei selvästikään osaa tähdätä päähän ampuessaan vihollisen suojana olevaa laatikkoa sen sijaan, että tähtäisi laatikon reunan takaa pilkottavaan ryssän nuppiin. Pelissä on erillinen tähtäinvinkkeli, jolloin kuvakulma laskeutuu hieman Splinter Cellin tyyliin hahmon olalle, mutta tähtäimen kontrollointi on epätarkkaa ja kaiken lisäksi vasenta tattia on pidettävä pohjassa, mikä on kaikkea muuta kuin miellyttävää.
Asearsenaali on kohtalaisen pieni, mutta mukana on kaikki tarvittava aina pistoolista haulikkoon ja rynkkyyn. Neuvostohelikopterit voi pudottaa singolla ja pitkissä matkoissa tarkkuuskivääri hoitaa homman. Pelaaja voi kantaa mukanaan lääkepakkausten, räjähteiden ynnä muun roinan ohella vain yhtä käsiasetta ja yhtä raskaampaa asetta. Tämä tekee asevalinnoista oleellisia, sillä eri aseet sopivat eri tilanteisiin paremmin kuin toiset. Haulikko on poikaa lähitaisteluissa, mutta keskipitkillä matkoilla rynnäkkökiväärillä saa porukkaa kumoon parhaiten. Myös ammuksia on vain rajoitetusti, mikä tuo oman säväyksensä toimintaan.
Koska Freedom Fighters ei ole kovan luokan simulaatio sissisodasta, hahmojen kestävyys on kohtalainen. Omat kestävät rankaisua enemmän kuin viholliset, vaikka niihinkin saa lyödä useita reikiä ennen kuin suostuvat jäämään pötkölleen. Räsynukkefysiikat tekevät kaatuvista hahmoista elävämpiä, mutta muuten fysiikanmallinnus on aika olematonta, eikä ympäristöistä löydy kovinkaan paljoa interaktiivisuutta. Autot ja bensatynnyrit saa räjäytettyä, mutta muuten pelimaailma on vain staattinen kulissi paukuttelulle.
Tämän päivän sotatanner
Kenttäsuunnittelu on pääasiassa onnistunutta. Vaikka Manhattanin jylhät ulkotilat luovatkin oivan tunteen suurkaupungista, kentät ovat muutamia sivureittejä lukuun ottamatta putkimaisia, eikä eksymisen vaaraa ole. Kampanjan edetessä kesä taittuu syksyksi ja lopulta talveksi, mikä muuttaa pelin ilmettä ratkaisevasti. Visuaalisesti Freedom Fighters ei ehkä ole kaikkein näyttävin Xbox-peli, mutta Hitman 2:n grafiikkaa muistuttava värikäs ulkoasu ajaa asiansa hyvin. Peli ei kärsi ruudunpäivitysongelmista pyörittiin sitten pilvenpiirtäjien lomassa, TV-studiolla tai neuvostoliittolaisten bunkkereissa. Grafiikasta mainittakoon vielä, että EA:n linjan mukaisesti pelissä hurmeet ei roisku, vaikka bittisotureita kuinka rankaisisi.
Freedom Fightersin äänimaailma ei jätä paljoa sijaa kritiikille. Vaikka aseet voisivatkin paukkua kovemmin, taistelufiilikset ovat silti hyvät varsinkin Dolby Digital 5.1 -äänijärjestelmällä. Sekä omat että viholliset heittävät hyvin äänitettyjä kommentteja, hieman kauempaa kuuluu aseiden vaimeaa pauketta ja ympäristön äänet säestävät hiljaisempia hetkiä. Suurimmat kiitokset pelin äänimaailmasta nappaa kuitenkin Unkarin radiokuoron esittämät kauniit musiikit, jotka on säveltänyt Jesper Kyd.
Kaiken kaikkiaan Freedom Fighters on hyvä toimintapeli, jonka pahin moka löytyy pituudesta. Peli on ohi noin 10 tunnissa vaikeammillakin vaikeustasoilla. Maksimissaan neljää pelaajaa samalla koneella tukeva moninpeli ei kovin paljoa pelasta, sillä se on loppujen lopuksi aika yksitoikkoista mättöä muutamilla erilaisilla moninpeliareenoilla, vaikka siinäkin saa omia tiimikavereita komennettavaksi. Pientä napinaa tulee myös muutamista graafisista bugeista, sillä esimerkiksi tuhoutunut helikopteri voi mystisesti hävitä näkyvistä heti osuman saatuaan. Tällaiset pienet viimeistelemättömyydet syövät kunnianhimoiselta peliltä parhaan terän, mutta siitä huolimatta sen aikaa kun kampanja kestää, Freedom Fighters on ihan viihdyttävää toimintaviihdettä. Potentiaalia olisi kuitenkin ollut parempaankin.
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja