Max Payne 2: The Fall of Max Payne

A Film Noir Love Story

Kotimainen Max Payne oli yksi vuoden 2001 parhaimmista peleistä pelityypissään. Ikuisuusprojektiksi venynyt kolmannen persoonan toimintapeli saatiin lopulta valmiiksi ja pelaajat pääsivät osaksi synkkää Film Noir -henkistä tarinaa, jota sävyttivät hidastustehosteilla tyylittelevä toiminta sekä upea grafiikka. Pelin menestys oli huippuluokkaa ja se oli vahva osoitus kotimaisen pelituotannon tasokkuudesta. Niinpä ei ole yllättävää, että Remedy ei jäänyt lepäämään laakereilleen, vaan jatko-osan kehitys alkoi piakkoin ensimmäisen Maxin julkaisun jälkeen.

Max Payne 2: The Fall of Max Payne on idealtaan uskollinen edeltäjälleen, ja ykkösen pelanneet ovat kuin kotonaan jatko-osan parissa. Tällä kertaa kaikki on vain isompaa, tyylikkäämpää, kiihkeämpää ja hienostuneempaa. Max Payne 2:ssa itse Max on selvästi vanhempi. Mies on palannut NYPD:n leipiin ja sotkeutuu sitä kautta uudelleen alamaailman helvettiin. Pelissä esiintyy uusien tulokkaiden ohella ykkösestä tuttuja hahmoja ja alueita, jotka punoutuvat yhteen erittäin mielenkiintoiseksi ja vaiherikkaaksi tarinaksi. Ykkös-Maxin pelaaminen ei ole välttämätöntä juonen sisäistämiseksi, mutta hyötyä siitä ehdottomasti on. Jatko-osaan on saatu hieman romantiikkaakin, kun Maxin maailma järkyttää lavalle astuva murhasta syytetty kohtalokas nainen, Mona Sax, jonka Max luuli kuolleen.

Välivideoiden ohella Max Payne 2:n dramaattista tarinaa kerrotaan hienosti toteutetuilla sarjakuvamaisilla kuvatauluilla, joita säestää sopiva äänimaailma. Juoni on jälleen kerran rakennettu taidolla takautuvasti, eli tapahtumat ovat pääosin mennyttä aikaa, joita Max yrittää palauttaa mieleensä. Monan mukaantulo on tarjonnut Remedylle mahdollisuuden käyttää myös toista pelattavaa hahmoa, ja siinä on onnistuttu hyvin. Sen sijaan, että Monalla pelattavat osiot olisivat vain pelin venyttämiseksi kehitettyä pakkopullaa, ne täydentävät mukavasti Maxin vinkkelistä pelattuja osioita. Mukana on myös pari Maxin unta, joissa pääsee seikkailemaan. Toisin kuin ykkösessä, unet eivät ole ärsyttäviä, vaan itseasiassa varsin mielenkiintoisia, ja ne paljastavat Maxin syviä tuntemuksia ja pelkoja tehden hahmosta erittäin inhimillisen tuntuisen. Yksi pelin vetovoimaisuuden salaisuuksista onkin uskottava hahmokaarti, johon on helppo samaistua.

Käännöksen kaksiteräinen miekka

Max Payne 2 on PC:llä kerrassaan upea peli, jos konehuoneessa hyrrää uusinta teknologiaa. Xbox-versio ei luonnollisesti yllä tälle tasolle, mutta käännös on silti ihan hyvin onnistunut ja tarjoaa varmasti nautittavampaa pelattavaa kuin PC-versio, jota pelataan vain juuri ja juuri minimivaatimukset ylittävällä PC:llä. Yleisilmeeltään peli on kaunista katseltavaa realististen tekstuuriensa sekä luonnollisen valaistuksensa ansiosta, eikä edes sahalaitaisuus pistä silmään. PS2-versiota kiusaavat järkyttävät latausajatkin loistavat poissaoloaan. Toisaalta muutamissa paikoissa on menty sieltä missä aita on matalin. Esimerkiksi autot ovat karsean näköisiä läpinäkymättömine ikkunoineen, Maxin takki on oudon jäykkä ja PC-versioon nähden partikkeliefektejä on selvästi karsittu. Myös peilit puuttuvat, vaikka niitä on näkynyt monissa Xbox-peleissä. Onneksi ruudunpäivitys on sutjakkaa, eikä tahmaamista esiinny kuin kiivaimmissa taistoissa.

Kontrollit aiheuttavat aluksi pientä hämmennystä, sillä suoran PC-käännöksen varjo on niiden yllä erityisen vahvana. Max – kuten samalla pelimekaniikalla ohjastettava Mona – ei esimerkiksi voi kävellä, vaan hahmo joko tököttää paikallaan tai juoksee täyttä häkää, vaikka tattiohjaus olisi mahdollistanut tarkan liikenopeuden säätelyn. Puutetta korostaa se, että hahmo hieman luistelee maan päällä, eikä tarvittavaa tarkkuutta aina meinaa saada pelin muutamissa hyppelyosuuksissa tai kapeilla lankuilla juostessa. Tähtäysosastolla hampaiden kiristelyä aiheuttaa toivottoman hidas kääntymänopeus. Tätä ei voi valikoista säätää, mutta pelissä on onneksi erikseen nopeampi tähtäys, joka tulee oletuksena oikeaa tattia painamalla ja haluttuun suuntaan kääntämällä. Pelaaminen on huomattavasti nautittavampaa, kun sen käytön opettelee. Jos nappiasetukset eivät miellytä, peli antaa muokata jokaisen napin toiminnon uudelleen. Tähtäämistä helpottamaan mukaan on laitettu automaattitähtäys sekä tähtäimen automaattinen lukittuminen lähimpään vastustajaan, mutta ilman niitäkin pärjää mainiosti.

Tekoälyttömyys oli yksi alkuperäisen Max Paynen pahimmista puutteista. Vaikka tekoäly onkin parantunut jatko-osassa, vastustajat eivät aina käyttäydy kovin uskottavasti. Ne kyllä osaavat lähteä Maxin tai Monan perään näköyhteyden saatuaan, mutta ne saattavat silloin tällöin jäädä juoksemaan esimerkiksi maassa olevia laatikoita tai tynnyreitä päin vailla järjen häivää. Maxin rinnalla taistelevilla kavereilla ei pahempia ongelmia tämän suhteen näyttänyt olevan, mutta silloin tällöin niiden toiminta on niin ennaltaskriptatun oloista, että liekö varsinaista tekoälyä niiden päässä edes asustavan. Taistelutilanteissa vastustajat osaavat jonkin verran väistellä ja hakeutua suojaan, mutta siitä huolimatta pelistä jää sellainen maku, että yksittäiset vastustajat ovat lähinnä tykinruokaa ja todellista vastusta ne voivat tarjota vain suurella miesylivoimalla. Toisaalta eipä se pahemmin pelin pelaamista häiritse – tuleepahan ainakin messevämpiä tulitaisteluita, kun homma ei mene turhan varovaiseksi nurkkien takaa kurkkimiseksi.

Tyyliteltyä lyijysadetta

Max Payne -pelisarjan koukku on ehdottomasti toimiva Bullet Time -hidastustekniikka, jota monet pelit ovat apinoineet enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Max Payne 2 tarjoaa Bullet Timen parannellun version, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että Max on entistä ylivoimaisempi hidastuksen ollessa päällä. Vihollisia listimällä Bullet Timen määrää mittaava tiimalasi muuttuu keltaiseksi, jonka jälkeen Max voi liikkua lähes reaaliajassa kaiken muun hidastuessa ympärillä. Tämä luonnollisesti antaa selvän edun pelaajalle, joka ehtii reagoida vastaan tuleviin vihollisiin ennen kuin nämä edes huomaavat Maxia. Loputtomiin hidastusta ei voi käyttää tiimalasin tyhjentyessä melko rivakasti, mutta lisää hidastusaikaa saa sekä automaattisesti että tapetuista vihollisista.

Bullet Timen ohella Max taitaa tutut Matrix-tyyliset hidastetut syöksyt, joiden aikana pahiksia voi täyttää lyijyllä tyylikkäästi. Uutuutena ne eivät kuluta Bullet Time -aikaa laisinkaan ja syöksyn jälkeen voi jäädä maahan ampumaan, mikä on hyvä juttu tilanteissa, joissa vihollinen ei kupsahdakaan. Näin vältetään pystyyn nousemisesta syntyvä hiljainen hetki, eikä vihollinen ehdi rokottaa takaisin.

Tyylikkäitä tulitaisteluja korostamaan peliin on hankittu Havok 2.0 -fysiikkamoottori, jonka ansiosta ruumiit ja ympäristön objektit käyttäytyvät niin kuin pitääkin. Vihulaiset lentävät voimakkaan aseen voimasta pitkin seiniä niin, että ihan pahaa tekee, ja räjähdykset sinkoavat ilmoille laatikoita ynnä muuta krääsää realistisella tavalla. Tosin silloin tällöin ruumiit jäävät hieman koomisiin asentoihin tai menevät osittain esimerkiksi oven läpi, mutta yleisesti ottaen homma pelaa fysiikanlakien mukaan. Liiallinen verellä mässäilykään ei tule pilaamaan autenttista tunnelmaa, sillä Max Payne 2:ssa hurmeet roiskuvat hyvin hillitysti.

Asearsenaali on sopivan miehekäs kuten toivoa saattaa. Mukana on konekiväärejä, pistooleja, haulikoita, kranaatteja ynnä muuta kivaa. Aseiden ominaisuudet poikkeavat toisistaan muun muassa ampumanopeuden ja tarkkuuden osalta. Siitä huolimatta tasapainotus on hyvä, sillä 9-millisillä tuplapistooleilla voi pärjätä normaalissa taistelutilanteessa ihan yhtä hyvin kuin vaikkapa katkaistulla pumppuhaulikolla. Max voi kantaa mukanaan vaikka koko pelin asearsenaalin kerrallaan ja ammuksiakin saa aseeseen kuin aseeseen aivan riittävästi. Ratkaisu ei ehkä ole ole realismifriikkien mieleen, mutta pelin tyylin huomioon ottaen siitä on paha sakottaakaan.

Menestys jatkuu

Max Payne 2 on umpilineaarinen peli. Tapahtumat etenevät juonen tahdittamassa järjestyksessä tarjoten näyttäviä tulitaisteluita toisensa perään. New Yorkin yöhön sijoittuvat peliympäristöt ovat hyvin rakennettuja ja pari helpohkoa puzzleakin on eksynyt mukaan. Uskottavat kentät vaihtelevat sopivan taajaan, jotta kyllästyminen ei pääse iskemään. Lisäksi pelin loistava äänimaailma aina taidokkaasta ääninäyttelystä hienostuneisiin aseiden ääniin ja mahtavaan musiikkiraitaan tuovat mukavasti tunnelmaa.

Max Payne 2:n suurin ongelma on sen lyhyys. Tarinan mukanaan viemä arvostelija ei päässyt irti pelin maailmasta ennen kuin The End lävähti ruudulle. Kokonaisaikaa pelisessiolle kertyi suunnilleen seitsemisen tuntia, mikä ei ole täysihintaiselta peliltä kovinkaan imarreltava suoritus. Koska tapahtumat etenevät jokaisella pelikerralla tismalleen samalla tavalla, pelin uudelleenpeluuarvo ei ole paras mahdollinen, mutta Max Payne -fanit jaksavat varmasti pelata pelin kaikilla kolmella vaikeustasolla läpi. Vaikeampi taso aukeaa aina edellisen läpipeluusta, joten jokainen joutuu tahkoamaan vähääkään toimintapeleihin paneutuneelle lähes läpijuoksuksi menevän helpoimman tason kertaalleen. Lisäksi peli antaa tallentaa milloin vain ja missä vain, mikä entisestään helpottaa peliä. Vaikeammilla tasoilla haasteellisuus kasvaa täyttämään fanien vaatimukset vihollisten osumatarkkuuden parantuessa ja kipulääkkeiden kaltaisten hyödykkeiden vähentyessä.

Pelin melko lyhyttä elinikää parantamaan mukaan on mahdutettu New York Minute- ja Dead Man Walking -pelimuodot. Ensimmäisessä tarinan kentät on pyrittävä suorittamaan mahdollisimman nopeasti aikabonusta heruessa vihollisten listimisestä. Jälkimmäisessä taistellaan muutamilla tarinasta leikatuilla kentillä jatkuvasti kiihtyvän vihollisvyöryn vyöryessä päälle. Mitä kauemmin pysyy hengissä, sen parempi – kuolema tulee kuitenkin väistämättä jossain vaiheessa. Molemmat pelimuodot tallentavat kenttäkohtaisesti pelaajan ennätyksen ja silloin tällöin pelin pariin palaaminen ennätysten rikkomisen merkeissä on varmasti ihan antoisaa puuhaa.

Max Payne 2: The Fall of the Max Payne kuuluu kolmannen persoonan toimintapelien eliittiin. Pikkumokistaan huolimatta peli takaa pelaajan tyytyväisyyden loistavan tarinansa sekä kiivastunnelmaisen, tyylikkään toiminta ansiosta. Xbox-version tehnyt Rockstar Vienna olisi voinut vielä hieman panostaa grafiikan optimoimiseen juuri Xboxille, sillä masiinasta olisi varmasti herunut tarvittavat lisätehot muutamiin karsittuihin silmänkarkkeihin. Myös kontrolleja olisi voinut hienosäätää varsinkin tähtäysnopeuden osalta, mutta totuttelun jälkeen homma pelaa Xboxin ohjaimellakin jopa yllättävän hyvin. Jos pelin pitkäikäisyys ei ole kaikkein tärkein kriteeri uutta peliä ostaessa, Max Payne 2 on edeltäjänsä tavoin lyhyt mutta ytimekäs viihdepakkaus kaikille toimintapeleistä kiinnostuneille.