Kirjoittaja
Anonyymi (ei varmistettu)
Julkaistu
Lisätiedot
Arvostelukappale oli lehdistöversio. Kiitokset tästä Toptronicsille.
Voihan porkkana!
Kaikkien rakastamat Wallace & Gromit tekivät tässä kuussa ensiesiintymisensä kokopitkässä elokuvassa. Aiemmin vekkulia parivaljakkoa on nähty lyhyemmissä animaatiopätkissä, eivätkä he pelirintamallakaan täysin tuntemattomia kasvoja ole, sillä viime vuonna julkaistiin Wallace & Gromit: Project Zoo -niminen tekele. Ajankohtaisuus on nyt kuitenkin toista luokkaa, kun leffaa varten tarvitaan tietysti lisenssipeli. Myös edellisen tuotoksen väsännyt Frontier on vastuussa tästäkin, eikä kehittäjäväen ainakaan hävetä tarvitse. Curse of the Were-Rabbitin, suomeksi Kanin kirouksen mallikas ja autenttinen kokoperheen seikkailu seuraa sekä höystää samannimisen elokuvan tapahtumia hauskasti.
Höpsö keksijä Wallace ja hänen neuvokas piskinsä Gromit ovat tehneet uuden aluevaltauksen: parivaljakko toimii nykyään tuhoeläintorjujina. Torjuntahommia riittäisi enemmän kuin kaverukset ehtivät hoitaa, joten Wallace päättää kokeilla uusinta keksintöään - kanien aivopesua. Kasvissyöjien vieroituskokeilu menee kuitenkin pahasti mönkään, sillä prosessissa urhea tiedemiehemme vaihdattaa itselleen jyrsijän aivot. Tämä puolestaan aiheuttaa yön myöhäisinä tunteina muuttumista hirmuiseksi ihmiskaniksi. Wallacen uusista puolista aluksi tietämättöminä kaksikko jahtaa tätä öisin iskevää "Were-Rabbittia" ja päivisin selvittää kaupunkia vaivaavaa suurimittaista jyrsijävalloitusta.
Viimeaikaisten tapahtumien takana on myös ilkeitä voimia. Elokuvapahiksen karikatyyri, lordi Victor Quartermaine, anastaa Wallacen ihmelaitteen luodakseen sillä hirmuisia otuksia, kuten ihmisnäätiä ja -kanoja. Nämä ilmestyskirjan pedot terrorisoivat kaupunkilaisia öisin, mikä tarkoittaa kaksikollemme entistä enemmän torjuntatyötä. Lisäksi urakkaa pahentaa piakkoin järjestettävä vihannesfestivaali!
Tuholaistorjunnassa kaksikolla on apunaan Wallacen kehittelemiä vekottimia. Tärkein näistä on tehokas imuri, joka imaisee sisäänsä niin pikkuiset esineet kuin pieneläimetkin. Lisäksi Wallace on kyhäillyt autoonsa valtavan imuletkun, jonka läpi napatut eläimet johdetaan säilöön. Alueiden putsaus tuhoeläimistä hoidetaan joko imuroimalla yksittäiset elukat käsi-imurin piippuun ja sitten ampumalla ne suurempaan imuun tai vaihtoehtoisesti leikkimällä lammaskoiraa ajaen ne suoraan siihen. Niin järjettömältä kuin tämä voi kuulostaakin, puutarhojen putsaus on varsin lupsakkaa puuhaa. Muutenkin Curse of the Were-Rabbit on sellainen peli, jonka parissa vierähtää tuntitolkulla aikaa, vaikka muutama ärsyttävä seikka ilmenisi.
Kuin päivä ja yö
Pelaaja saa tutkittavakseen melkoisen laajan, mutta ennen kaikkea idyllisen englantilaisen pikkukaupungin. Alussa ei pääse aivan kaikkialle, sillä tuholaisten takia tietyt osat ovat karanteenissa. Päästäkseen muille alueille Wallacen ja Gromitin on kerättävä mainetta yritykselleen, Anti-Pestolle.
Kaupungin kaduilla kulkee lähemmäs sata ihmistä, joita Wallace tervehtii aina ystävällisesti. Pulaan joutuneilta tallaajilta saa tehtäviä, joiden suorittamisesta palkitaan korteilla. Tyypilliseen jobiin kuuluu vihannesten suojelua tuholaisilta, tavaroiden etsimistä tai paikasta toiseen matkaamista. Leppoisempiakin tehtäviä löytyy, kuten siivous- ja korjaushommia sekä jalkapalloilua, joka on muuten erityisen hienosti toteutettu. Samoin myös viherpeukaloa pääsee leikkimään.
Pelissä päivisin ja öisin suoritettavat osuudet eroavat toisistaan kuin… päivä ja yö. Iltamyöhään katuja tallaavat eri asukkaat, joiden antamat tehtävät joko vaativat hämäryyttä tai muuten vain eivät sovellu päivälle. Tolkkua näistä saa kyllä hakea - kuka nyt yöllä menisi viemäriin seikkailemaan? Tällöin erilaisten "ihmiseläinten" ohella kaduilla tallaavat kirotut pihatontut. Parivaljakollamme onkin kova homma niiden löylyttämisessä, sillä pirulaiset pistävät hanttiin muun muassa ilotulitteilla. Imurin joutuu ottamaan väkivaltaisempaan käyttöön lyömäaseena ja vaikkapa maitotölkkitykkinä.
Tunnelma muistuttaa Grand Theft Auto -pelejä usealla tavalla, mutta Curse of the Were-Rabbit tekee kuitenkin turhan monet asiat huonommin. Ensinnäkin tehtävänannot ovat aivan liian suppeita ja epäselviä. Joskus saattaa jopa selvitä, mitä pitäisi tehdä, mutta ei kerrota kuinka se tehdään. Usein uusien temppujen ja keksintöjen käytön selvittäminen jätetään pelaajan kontolle. Pikkupelaajien kärsivällisyys riittänee tähän paremmin, kunhan ensin ymmärtävät opastuksista jotain. Toiseksi tehtäväsuunnittelu on paikoitellen sadistisen heikkoa. Eräässäkin tehtävässä täytyy napata 35 tuholaista kuudessa minuutissa, mikä ei sinänsä ole paha haaste. Homma alkoi kompuroida vasta, kun viimeistä kaniinia sai metsästää pieneltä puutarha-alueelta koiran kera, eikä sitä siltikään löytynyt. Lähemmäs kymmenennen uusinnan ja tunnin pelailun jälkeen kärsivällisyys herpaantui pahemman kerran. Toista ärsyttävää kategoriaa edustavat reaktio-osuudet, joissa hidas mekaniikka saattaa kustantaa turhia uusintayrityksiä. Valtaosa tehtävistä on sentään mukavia suoritettavia, mutta roskaa löytyy valitettavan paljon.
Kaksin kivoin
Curse of the Were-Rabbitissa moninpeli luo valtavasti monipuolisuutta peruspelaamiseen. Wallace & Gromit kun ovat erottamaton ja suorastaan dynaaminen duo, joka liikkuu jatkuvasti yhdessä, kakkospelaaja voi hypätä milloin vain toisen hahmon ohjaajaksi. Osaavasta kaverista on valtavasti hyötyä siivoushommissa, sillä tekoälyn ohjaama imuroija ei osaa avustaa tiukoissa tilanteissa lainkaan. Muuten vapaasti ohjattava kamera siirtyy kaksinpelissä korkeaan näkymään ja kaikkoaa pelaajien kulkiessa poispäin toisistaan. Kuvakulman voi myös lukita seuraamaan vain yhtä hahmoa.
Yhteistyö on muutenkin tärkeä osa pelaamista. Monet tehtävät vaativat koordinaatiota niin molempien hahmojen liikkeiden kuin toimintojen kanssa. Yksin pelatessa tekoälyä voi käskeä vihellysnäppäimellä, mutta samoin itsekin voi vaihtaa ohjattavaa hahmoa tuon tuosta. Esimerkiksi Wallacen voi jättää pelottelemaan oravia puusta samalla, kun Gromit imuroi pudonneet talteen. Erilaisia tilanteita löytyy runsaasti ja molemmille osapuolille riittää useimmiten tehtävää, mutta tietyt osuudet suoritetaan vain yhdellä hahmolla.
Muovailuvahagrafiikkaa ja brittiääniä
Curse of the Were-Rabbit näyttää perin loisteliaalta, etenkin lisenssipeliksi. Hahmot muistuttavat täysin muovailuvahaesikuviaan aina ilmeitä myöten. Tunnelman utuisuus ja mukava ilme ovat nekin tuttuja animaatiosta, mikä piristää erityisesti. Tällaisen tuotannon Wallace & Gromit ansaitsevatkin. Lievää rönsyilyä ja pientä kulmikkuutta on havaittavissa, mutta muuten mallit näyttävät perin pehmeiltä ja hilpeiltä, kuten itse animaatiossa. Jotain näyttävästä ilmeestä kertoo, että jok'ikisellä hahmolla on complex-varjo. Nämä kaikki tulevat kuitenkin ruudunpäivityksen tippuilun karvaalla kustannuksella. Toiminta ei rullaa sulavasti suuremmilla alueilla, mutta tällöinkin vahinko rajoittuu vain lievään häiriintymiseen, josta pelisuoritus ei suoranaisesti pilaannu. Hieman hämäävästi monet välinäytökset esitetään CGI-videoina, mikä ei itse asiassa hirveästi peligrafiikasta eroa. Joka tapauksessa animaatiopätkät itse elokuvasta olisivat olleet näiden tilalla enemmän kuin tervetulleita.
Äänimaailma jatkaa alkuperäisteoksille uskollista linjaa. Musiikki sopii nakutetusti leppoisaan pelailuun, ja ajoittain saattaakin huomata hyräilevänsä tarttuvaa teemaa. Samoin näyttelijätyön hoitavat animaatiopätkistä totutun loistavat, perin brittiläiset äänet. Dialogi on tuttuun tapaan herkullisen humoristista ja ilmeisesti edellisestä pelistä poiketen, sitä kuullaan nyt suuremmissa määrin.
Kaiken kaikkiaan Curse of the Were-Rabbit on raikas julkaisu lisenssirintamalla. Se ei ole varsinkaan PlayStation 2:n tasohyppelyissä merkkituotos, mutta silti kohtalainen yllättäjä. Elokuvalisenssiä hyödynnetään mukavasti, ja ennen kaikkea pelatessa viihtyy. Peli myös sisältää monia piirteitä sekä lasten että aikuisempaankin makuun. Sittenkin enemmän ollaan kallella lapsenmielisempiin puoliin, sillä yksinkertainen pelimekaniikka ei tavoittane aikuisten pelaajien kaikkia mieltymyksiä. Esimerkiksi monet tehtävistä ovat helppoja ratkoa, mutta niiden suorittaminen vaatii yleensä kohtalaisia englannin kielen taitoja, mikä on lastenpelissä kovin ristiriitainen seikka.
Kaikkien rakastamat Wallace & Gromit tekivät tässä kuussa ensiesiintymisensä kokopitkässä elokuvassa. Aiemmin vekkulia parivaljakkoa on nähty lyhyemmissä animaatiopätkissä, eivätkä he pelirintamallakaan täysin tuntemattomia kasvoja ole, sillä viime vuonna julkaistiin Wallace & Gromit: Project Zoo -niminen tekele. Ajankohtaisuus on nyt kuitenkin toista luokkaa, kun leffaa varten tarvitaan tietysti lisenssipeli. Myös edellisen tuotoksen väsännyt Frontier on vastuussa tästäkin, eikä kehittäjäväen ainakaan hävetä tarvitse. Curse of the Were-Rabbitin, suomeksi Kanin kirouksen mallikas ja autenttinen kokoperheen seikkailu seuraa sekä höystää samannimisen elokuvan tapahtumia hauskasti.
Höpsö keksijä Wallace ja hänen neuvokas piskinsä Gromit ovat tehneet uuden aluevaltauksen: parivaljakko toimii nykyään tuhoeläintorjujina. Torjuntahommia riittäisi enemmän kuin kaverukset ehtivät hoitaa, joten Wallace päättää kokeilla uusinta keksintöään - kanien aivopesua. Kasvissyöjien vieroituskokeilu menee kuitenkin pahasti mönkään, sillä prosessissa urhea tiedemiehemme vaihdattaa itselleen jyrsijän aivot. Tämä puolestaan aiheuttaa yön myöhäisinä tunteina muuttumista hirmuiseksi ihmiskaniksi. Wallacen uusista puolista aluksi tietämättöminä kaksikko jahtaa tätä öisin iskevää "Were-Rabbittia" ja päivisin selvittää kaupunkia vaivaavaa suurimittaista jyrsijävalloitusta.
Viimeaikaisten tapahtumien takana on myös ilkeitä voimia. Elokuvapahiksen karikatyyri, lordi Victor Quartermaine, anastaa Wallacen ihmelaitteen luodakseen sillä hirmuisia otuksia, kuten ihmisnäätiä ja -kanoja. Nämä ilmestyskirjan pedot terrorisoivat kaupunkilaisia öisin, mikä tarkoittaa kaksikollemme entistä enemmän torjuntatyötä. Lisäksi urakkaa pahentaa piakkoin järjestettävä vihannesfestivaali!
Tuholaistorjunnassa kaksikolla on apunaan Wallacen kehittelemiä vekottimia. Tärkein näistä on tehokas imuri, joka imaisee sisäänsä niin pikkuiset esineet kuin pieneläimetkin. Lisäksi Wallace on kyhäillyt autoonsa valtavan imuletkun, jonka läpi napatut eläimet johdetaan säilöön. Alueiden putsaus tuhoeläimistä hoidetaan joko imuroimalla yksittäiset elukat käsi-imurin piippuun ja sitten ampumalla ne suurempaan imuun tai vaihtoehtoisesti leikkimällä lammaskoiraa ajaen ne suoraan siihen. Niin järjettömältä kuin tämä voi kuulostaakin, puutarhojen putsaus on varsin lupsakkaa puuhaa. Muutenkin Curse of the Were-Rabbit on sellainen peli, jonka parissa vierähtää tuntitolkulla aikaa, vaikka muutama ärsyttävä seikka ilmenisi.
Kuin päivä ja yö
Pelaaja saa tutkittavakseen melkoisen laajan, mutta ennen kaikkea idyllisen englantilaisen pikkukaupungin. Alussa ei pääse aivan kaikkialle, sillä tuholaisten takia tietyt osat ovat karanteenissa. Päästäkseen muille alueille Wallacen ja Gromitin on kerättävä mainetta yritykselleen, Anti-Pestolle.
Kaupungin kaduilla kulkee lähemmäs sata ihmistä, joita Wallace tervehtii aina ystävällisesti. Pulaan joutuneilta tallaajilta saa tehtäviä, joiden suorittamisesta palkitaan korteilla. Tyypilliseen jobiin kuuluu vihannesten suojelua tuholaisilta, tavaroiden etsimistä tai paikasta toiseen matkaamista. Leppoisempiakin tehtäviä löytyy, kuten siivous- ja korjaushommia sekä jalkapalloilua, joka on muuten erityisen hienosti toteutettu. Samoin myös viherpeukaloa pääsee leikkimään.
Pelissä päivisin ja öisin suoritettavat osuudet eroavat toisistaan kuin… päivä ja yö. Iltamyöhään katuja tallaavat eri asukkaat, joiden antamat tehtävät joko vaativat hämäryyttä tai muuten vain eivät sovellu päivälle. Tolkkua näistä saa kyllä hakea - kuka nyt yöllä menisi viemäriin seikkailemaan? Tällöin erilaisten "ihmiseläinten" ohella kaduilla tallaavat kirotut pihatontut. Parivaljakollamme onkin kova homma niiden löylyttämisessä, sillä pirulaiset pistävät hanttiin muun muassa ilotulitteilla. Imurin joutuu ottamaan väkivaltaisempaan käyttöön lyömäaseena ja vaikkapa maitotölkkitykkinä.
Tunnelma muistuttaa Grand Theft Auto -pelejä usealla tavalla, mutta Curse of the Were-Rabbit tekee kuitenkin turhan monet asiat huonommin. Ensinnäkin tehtävänannot ovat aivan liian suppeita ja epäselviä. Joskus saattaa jopa selvitä, mitä pitäisi tehdä, mutta ei kerrota kuinka se tehdään. Usein uusien temppujen ja keksintöjen käytön selvittäminen jätetään pelaajan kontolle. Pikkupelaajien kärsivällisyys riittänee tähän paremmin, kunhan ensin ymmärtävät opastuksista jotain. Toiseksi tehtäväsuunnittelu on paikoitellen sadistisen heikkoa. Eräässäkin tehtävässä täytyy napata 35 tuholaista kuudessa minuutissa, mikä ei sinänsä ole paha haaste. Homma alkoi kompuroida vasta, kun viimeistä kaniinia sai metsästää pieneltä puutarha-alueelta koiran kera, eikä sitä siltikään löytynyt. Lähemmäs kymmenennen uusinnan ja tunnin pelailun jälkeen kärsivällisyys herpaantui pahemman kerran. Toista ärsyttävää kategoriaa edustavat reaktio-osuudet, joissa hidas mekaniikka saattaa kustantaa turhia uusintayrityksiä. Valtaosa tehtävistä on sentään mukavia suoritettavia, mutta roskaa löytyy valitettavan paljon.
Kaksin kivoin
Curse of the Were-Rabbitissa moninpeli luo valtavasti monipuolisuutta peruspelaamiseen. Wallace & Gromit kun ovat erottamaton ja suorastaan dynaaminen duo, joka liikkuu jatkuvasti yhdessä, kakkospelaaja voi hypätä milloin vain toisen hahmon ohjaajaksi. Osaavasta kaverista on valtavasti hyötyä siivoushommissa, sillä tekoälyn ohjaama imuroija ei osaa avustaa tiukoissa tilanteissa lainkaan. Muuten vapaasti ohjattava kamera siirtyy kaksinpelissä korkeaan näkymään ja kaikkoaa pelaajien kulkiessa poispäin toisistaan. Kuvakulman voi myös lukita seuraamaan vain yhtä hahmoa.
Yhteistyö on muutenkin tärkeä osa pelaamista. Monet tehtävät vaativat koordinaatiota niin molempien hahmojen liikkeiden kuin toimintojen kanssa. Yksin pelatessa tekoälyä voi käskeä vihellysnäppäimellä, mutta samoin itsekin voi vaihtaa ohjattavaa hahmoa tuon tuosta. Esimerkiksi Wallacen voi jättää pelottelemaan oravia puusta samalla, kun Gromit imuroi pudonneet talteen. Erilaisia tilanteita löytyy runsaasti ja molemmille osapuolille riittää useimmiten tehtävää, mutta tietyt osuudet suoritetaan vain yhdellä hahmolla.
Muovailuvahagrafiikkaa ja brittiääniä
Curse of the Were-Rabbit näyttää perin loisteliaalta, etenkin lisenssipeliksi. Hahmot muistuttavat täysin muovailuvahaesikuviaan aina ilmeitä myöten. Tunnelman utuisuus ja mukava ilme ovat nekin tuttuja animaatiosta, mikä piristää erityisesti. Tällaisen tuotannon Wallace & Gromit ansaitsevatkin. Lievää rönsyilyä ja pientä kulmikkuutta on havaittavissa, mutta muuten mallit näyttävät perin pehmeiltä ja hilpeiltä, kuten itse animaatiossa. Jotain näyttävästä ilmeestä kertoo, että jok'ikisellä hahmolla on complex-varjo. Nämä kaikki tulevat kuitenkin ruudunpäivityksen tippuilun karvaalla kustannuksella. Toiminta ei rullaa sulavasti suuremmilla alueilla, mutta tällöinkin vahinko rajoittuu vain lievään häiriintymiseen, josta pelisuoritus ei suoranaisesti pilaannu. Hieman hämäävästi monet välinäytökset esitetään CGI-videoina, mikä ei itse asiassa hirveästi peligrafiikasta eroa. Joka tapauksessa animaatiopätkät itse elokuvasta olisivat olleet näiden tilalla enemmän kuin tervetulleita.
Äänimaailma jatkaa alkuperäisteoksille uskollista linjaa. Musiikki sopii nakutetusti leppoisaan pelailuun, ja ajoittain saattaakin huomata hyräilevänsä tarttuvaa teemaa. Samoin näyttelijätyön hoitavat animaatiopätkistä totutun loistavat, perin brittiläiset äänet. Dialogi on tuttuun tapaan herkullisen humoristista ja ilmeisesti edellisestä pelistä poiketen, sitä kuullaan nyt suuremmissa määrin.
Kaiken kaikkiaan Curse of the Were-Rabbit on raikas julkaisu lisenssirintamalla. Se ei ole varsinkaan PlayStation 2:n tasohyppelyissä merkkituotos, mutta silti kohtalainen yllättäjä. Elokuvalisenssiä hyödynnetään mukavasti, ja ennen kaikkea pelatessa viihtyy. Peli myös sisältää monia piirteitä sekä lasten että aikuisempaankin makuun. Sittenkin enemmän ollaan kallella lapsenmielisempiin puoliin, sillä yksinkertainen pelimekaniikka ei tavoittane aikuisten pelaajien kaikkia mieltymyksiä. Esimerkiksi monet tehtävistä ovat helppoja ratkoa, mutta niiden suorittaminen vaatii yleensä kohtalaisia englannin kielen taitoja, mikä on lastenpelissä kovin ristiriitainen seikka.
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja