Dark Cloud

Arkkitehtinä satumaassa

Dark Cloud, kauan odotettu RPG, on kasannut ylleen kohtalaisesti ennakko-odotuksia ja ennakkoluuloja, lupailtiinhan siitä sentään mullistavaa sekoitusta eri pelityypeistä. Nyt se on täällä, ja on aika tarkastella toimiiko tekijöiden eksoottinen idea vai jääkö peli vain hyväksi yritykseksi.

Tarina kertoo pojasta, jonka kohtalon voimat ovat valinneet maailmoja pelastavaksi sankariksi. Kaikki alkaa siitä, kun pahamaineinen ja ahne Kenraali Flagg päästää vapaaksi suuren voiman, Dark Genien, joka on ollut turvallisesti vangittuna jo satoja vuosia. Muutamassa hetkessä suurin osa maailman asutuksista on posautettu maata kiertävälle radalle, mukaan lukien rohkean Toan-poikasen kotikylä. Toan on vähällä menettää henkensä demonin hyökkäyksessä, mutta hän selviääkin siitä kuin ihmeen kaupalla. Kun hän avaa silmänsä, häntä lähestyy salaperäinen haltiakeiju, joka selittää pelin kontrollien lisäksi myös Toanin tulevan elämäntehtävän: ryömiä läpi lukemattomien luolastojen ja kerätä sieltä hajallaan olevat maailman osaset, ja rakentaa siinä samassa jokainen tuhottu kylä uudestaan.

Pelin idea on toimiva, kuten on myös tarinakin. Juoni ei ole mikään leuanloksauttaja, mutta silti ihan kiinnostava ja sen etenemistä seuraa mielenkiinnolla. Kylät ja luolastot ovat kauniita ja viimeisen päälle mielikuvituksellisia, ja ne yhdessä taustalla salaperäisenä hämyilevien melodioiden kanssa luovat kuvaa aavemaisesta mutta silti onnellisesta satumaasta, jonka salaisuuksia on hauska selvittää.

Ryömi ja rakenna

Huolimatta hyvästä ideasta ja mainiosta tunnelmasta, itse peli on melkein, mutta ei aivan, onnistuttu ryssimään itseään toistavalla rakenteella: ensin mennään tuhottuun kylään ja katsellaan ympärille, jonka jälkeen hypätään läheiseen luolastoon hakemaan sinne siroteltuja maailman osasia. Luolastoissa haahuilu on aluksi hauskaa, mutta melkein heti luolat alkavat toistaa itseään pahemman kerran. Kaikki luolastot nimittäin koostuvat jokainen yli viidestätoista lähes identtisestä satunnaisgeneroidusta kerroksesta, joiden läpi olisi tarkoitus kahlata ennen seuraavalle alueelle etenemistä. Jokainen kerros on perusrakenteeltaan samanlainen: etsitään maailman sirpaleita, ja siinä samassa lahdataan vihollisia kunnes joltain niistä löytyy avain seuraavaan kerrokseen. Ja siellä sitten toistetaan samaa hommaa uudestaan, kunnes viimein pohjakerroksessa käydään taistoon suuren päävastuksen kanssa.

Onneksi sentään maailmat ja kylät ovat ulkoasultaan tarpeeksi erilaisia, eikä kahta samanlaista luolastoa ole. Ympäristöt vaihtelevat aina uponneesta aavelaivasta kuun kamaralla häämöttävään mereen. Jokainen maa on täysin erilainen paikka niin tunnelmaltaan kuin arkkitehtuuriltaan, mikä on erittäin piristävää.

Aina luolaston kerroksen selvitettyään on mahdollisuus teleportata takaisin maan pinnalle ostamaan lisävarusteita ja rakentamaan omaa kyläänsä. Kylien rakennus on keskeisin pelin eksoottisista ideoista, ja siitä on onnistuttu tekemään todella hauskaa puuhaa. Luolastoista löytyy rakennuksia asukkaineen, kukkuloita, puita sun muita kylän tarpeellisia osasia palloihin vangittuna. Niitä saa sitten sirotella vapaasti sinne tänne, ja eipä aikaakaan niin aution laakson tai niityn tilalla kohoaa upea kylä täynnä vilskettä ja elämää. Omissa kylissään voi juoksennella vapaasti ympäriinsä, ihailla maisemia ja keskustella asukkaiden kanssa. Asukkaat antavat usein pelaajalle avokätisiä palkintoja kiitoksena talonsa palauttamisesta, minkä lisäksi rakennuksien nurkilta löytyy arkkukaupalla käteviä bonusesineitä. Asukkaat myös kertovat kiinnostavia tarinoita tai antavat vinkkejä läheiseen luolastoon. Rakentelu on periaatteessa helppoa palapelileikkiä, mutta muuttuu vaikeammaksi siinä vaiheessa, kun kylien rakennetta yrittää viilata täydelliseksi, niin että jokaisen asukkaan toiveet on otettu huomioon.

Mikäli rakentelu ei olisi näin hauskaa, en voi kuvitella miten kellään riittäisi intoa koluta läpi pelin kaikkia itseään toistavia dungeoneja. Mutta kun ryömimisestä palkitaan mahdollisuudella rakentaa kyliä, motivaatio säilyy ja kaavamaisuus onnistuu latistamaan imua vain vähän.

Porukalla hirviöitä hakkaamassa

Lukuisat luolastot ovat tietenkin täynnä toinen toistaan vekkulimaan näköisiä mörköjä, joiden kukistaminen on tärkeää vain jotta löytäisi välttämättömän avaimen seuraavaan kerrokseen. Niiden ohi on kyllä helppo juosta, mutta silti niitä on käytännössä pakko huitoa kunnes löytää kunkin kerroksen avaimen. Dark Cloud on toimintaroolipeli, siispä taistelu on reaaliaikaista ja nopeatempoista. Erillistä taisteluruutua ei ole. Vihulaiset vaanivat jokaisen nurkan takana valmiina hyökkäämään pelaajaparan niskaan, ja taistelu on hyvin pitkälti saman tyylistä kuin Zelda-peleissä. Hirviöitä kohti juostaan ja niitä lyödään, tai kamerakulman voi lukita lähimpään viholliseen, jolloin sitä voi kierrellä ja odottaa sopivaa iskuhetkeä, samalla kun väistelee erilaisia hyökkäyksiä ja loitsuja. Pelissä ei kuitenkaan voi kuolla. Mikäli ottaa pahasti selkäänsä, voi teleportata takaisin maan pinnalle, jolloin menettää puolet rahoistaan, taikka käyttää taikapulveria, mikä heittää kaatuneen sankarin !
tilalle yhden hänen liittolaisistaan.

Mukaan liittoutuvia hahmoja on Toanin lisäksi viisi, ja kaikki ovat ominaisuuksiltaan erilaisia, voimineen ja heikkouksineen. Peliltä on tosin turha odottaa Final Fantasy-tyylisiä syviä hahmojen välisiä suhteita ja omien traumojen selvittelyjä, onhan peli pikemminkin satu kuin eeppinen sankaritarina. Dark Cloud tarjoaa vain iloisia satuhahmoja, jotka piristävät peliä ja ovat mukavaa seuraa, ei sen enempää. Vain yksi sankari kerrallaan voi olla kentällä, mutta hahmoa voi useimmiten vaihtaa aina halutessaan. Välillä vastaan tulee ovia, jotka saa auki vain tietyn hahmon erikoiskyvyllä, ja jotkut viholliset on todella helppo kukistaa, jos on valinnut oikean hahmon.

Kasvata ja jyrää

Hahmojen kehitys hoituu omaperäisellä tavalla. Tällä kertaa ei nousta tasoilta kokemuspisteitä keräämällä, sen sijaan sankarit kehittävät ominaisuuksiaan nauttimalla kertakäyttöisiä rohtoja ja esineitä. Aseet kasvavat voimakkaammiksi sitä mukaa kun niillä saa porukkaa hengiltä, mutta ovat myös erittäin hauraita ja hajoavat raskaan käytön jälkeen. Mikään muu ei aiheuta sellaista kirosanatulvaa, kuin oman äärettömyyksiin pumpatun suosikkimiekan tuhoutuminen. Siksipä on aina kannettava mukana korjauspulveria. Monesta muustakin asiasta on huolehdittava. Luolien koluaminen on rankkaa puuhaa, joten sankareille on välillä juotettava vettä ettei jano ala verottaa terveyttä.

Aseiden kehityssysteemi on todella monipuolinen ja hauska. Kuten sanottua, ne kasvavat tehokkaammiksi sitä mukaa kun niillä kukistetaan hirviöitä, minkä lisäksi niihin voi liittää löydettyjä palikoita, jotka kasvattavat aseen tiettyjä ominaisuuksia, kuten vaikkapa lisättyä tehoa epäkuolleita vastaan tai yhteyttä luonnon eri elementteihin. Eikä siinä vielä kaikki. Kun ase on kasvanut tarpeeksi tehokkaaksi, sen voi muuttaa "synteesipalloksi", jolloin sen ominaisuudet voi siirtää toiseen aseeseen. Ja kun tappokalu täyttää tietyt vaatimukset, on mahdollista muuttaa ase kokonaan toiseksi. Tehokkaan kirveen ominaisuudet voi vaikkapa siirtää heikkoon mutta nopeaan ritsaan, jolloin vihollisten on aika pelätä tosissaan. Kaiken kaikkiaan tämä systeemi tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia.

Kokonaisuutena tämä on kelpo peli, joka säilyy mielenkiintoisena huolimatta itseään toistavasta rakenteesta. Luolastojen samankaltaisuus on pelin ainoa vika, ja vaikka tämän kaltainen virhe normaalisti rampauttaisi pelin kuin pelin, Dark Cloud jaksaa pysyä nautittavana loppuun asti. Suurina annoksina tätä ei kyllä jaksa pelata, mutta silti jokin aina vain vetää takaisin ruudun ääreen. Hyvä ja omaperäinen idea, kaunis grafiikka ja satumainen tunnelma, sekä muutamat hauskat minipelit tekevät Dark Cloudista kannattavan ostoksen roolipelien ystäville, varsinkin kun näin onnistuneita RPG-genren edustajia ei PS2:lla ole toistaiseksi näkynyt.