Ei todellakaan mikään simulaatio
Öinen sade vihmoo asfaltin pintaa ja naputtelee autopeltejä. Märkä katu heijastaa ajovalojeni keilat edestäni kävelevän lähettäjän kelmeälle iholle. Painan kevyesti kaasua ja tunnen kuinka Lotukseni huippuunsa viritetty moottori ärjäisee varoittavasti kilpakumppaneilleni. Vasemmalla puolellani Roy puristaa rattiansa ja tuijottaa tiukasti ensimmäiseen kurviin harkiten parasta ajolinjaa. Oikealla puolella Jamie pureskelee purukumia, mutta hänen näennäisen levollisesta olemuksestaan huolimatta tiedän hänenkin olevan täydellisen keskittynyt vain yhteen asiaan.
Lähettäjä kääntyy katsomaan kilpailijoita, ja kuulen kuinka kierrokset kohoavat ympärilläni. Isken kytkimen pohjaan ja vaihteen silmään samalla kun oikea jalkani alkaa painua kohti lattiaa. Merkki! Päästän kytkimen ylös ja renkaat sutivat hetken aikaa paikallaan ennenkuin ne löytävät pidon. Autot molemmilta puoliltani saavat paremman lähdön ja ovat ehtineet jättää minua muutaman metrin kun heitän isompaa vaihdetta silmään, mutta se ei haittaa. Minulla on lähes kaksi minuuttia aikaa maksaa kalavelat korkoineen takaisin.
Autopelit jakautuvat periaatteessa kahteen ryhmään: arcadeen ja simulaatioon. Näistä löytyy sitten erilaisia ristisiitoksia, mutta käytännössä ajopelistä voidaan sanoa kumpaa se yrittää olla. Midnight Club 3 - DUB Edition ei ainoastaan yritä, vaan on puhdasverinen arcade-kaahailu, jossa ratista on enemmän haittaa kuin hyötyä ja jossa vauriomallinnus on kuitattu "jos seinään lentää niin kopsahtaa" -henkisellä olankohautuksella.
Peli-idealtaan Midnight Club 3 on lähellä Electronic Artsin Need for Speed Underground 2:ta: temmellyskenttänä on öinen kaupunki, jota ajellaan ympäriinsä etsien kilpailuja. Itse kilpailut sitten muistuttavatkin enemmän Burnout 3:a, jonka vauhdin tuntu on edelleenkin ylittämätön, vaikka MC3 pääseekin lähelle.
Radalle lähdetään ilman sen suurempia seremonioita. Pelin alussa päähenkilö saapuu jostain syystä San Diegoon, jonne hän jää jumiin kilpailemaan öisissä katuajoissa. Taustatukena on suupaltti latinomekaanikko Oscar, jolta ostetaan ensimmäinen auto ja saadaan ilmaiseksi muutamia ohjeita. Ja sitten ei muuta kuin baanalle ja pokaaleja voittamaan.
Teiden ritarit (not!)
Kaarre menee pitkäksi ja helmiäismaalipinnasta jää muisto tiiliseinään, mutta en ehdi murehtimaan moisia, sillä kärkikaksikko on laukaissut ilokaasukiihdytyksen ja jättänyt jälkijoukon nielemään pölyä. Käytän vaihdetta pienemmällä ja pian puikkelehdin liikenteen seassa lähes sadan viidenkymmenen kilometrin tuntivauhdilla. Väistän täpärästi risteävää tietä ajavan pakettiauton mutta kerään siinä sivussa mukaan pari liikennemerkkiä, mikä hidastaa menoani. Yksi kilpakumppaneista on päässyt rinnalle, joten kevennän kaasujalkaa vain sen verran, että pääseen ohjaamaan itseni hänen imuunsa. Kerään hetken aikaa vauhtia ja kun liikennevirtaan avautuu sopiva rako isken turbon päälle ja vauhtini nousee yli kahdensadan...
MC3:sta löytyy erilaisia kisamoodeja. Osassa ajetaan paikasta A paikkaan B merkittyjen pisteiden kautta, joissain taas reitin saa valita kokonaan itse. Joissain kisoissa ajetaan merkittyä rataa ympäri kaksi tai kolme kierrosta joko kanssa-ajajia tai aikaa vastaan. Erikoisin moodi on Open City Racing, jossa eri puolille kaupunkia on pudotettu merkkipisteitä, jotka kaikki täytyy käydä läpi itse valitussa järjestyksessä ennen maaliin ajoa.
Rata-ajoissa menoa haittaavat ainoastaan kilpakumppanit, mutta kaupunkiajoissa tiellä on monenlaista muutakin liikkujaa, kuten isoa ja pientä autoa, jalankulkijaa ja poliiseja. Riippuen oman kulkupelin tyypistä näihin kohteisiin kannattaa joskus törmäillä tai sitten niitä kannattaa väistellä. Rasittavimpia ovat kuitenkin poliisit, jotka voivat lähteä pillit ulvoen perään ja huudella megafoneistaan asiattomuuksia. Rinnalle päästessään ne yrittävät suistaaa pelaajan seinään tai muuhun hankalaan paikkaan, josta kilpailua ei yleensä voiteta.
Koska oma auto kestää rankaisua kohtuullisen paljon, on kilpa-ajoissa (muuten kuin aikaa vastaan) yleensä toimiva ratkaisu käyttää kavereita apuna kiihdyttämisessä, jarruttamisessa ja nopeissa käännöksissä. Pelti kärsii, mutta sitä saa kaupasta lisää. Tarkkaavaisuuteen on syytä, jos konehuoneesta alkaa nousta savua, vaikka lopullisen konerikon sattuessa paikalle säntäävä huoltomiesten joukko toimii salaman lailla: ruutu muuttuu silmänräpäyksen ajaksi valkoiseksi ja kiesi on taas priimakuntoinen.
Zen ja kaahailun taito
Kaarran kärkijoukon vanavedessä rampille ja siitä ruuhkaiselle moottoritielle. Kaistaa vaihtava sunnuntaikuski eksyy Carlosin eteen, yhteentörmäystä ei voi välttää ja molemmat lentävät kauniissa kaaressa vastaantulevien puolelle. Tiedän ettei tämä pidättele Carlosia kovin kauaa, joten painan vain kaasua ja keskityn puikkelehtimaan hitaampien välistä. Olen saavuttamaisllani johdossa ajavaa Royta, kun toinen kaistanvaihtaja on tukkimassa tieni. Ylimääräinen adrenaliiniryöppy suihkuaa aivoihini ja hetkeksi koen ajan hidastuvan. Sekunnin murto-osissa pystyn analysoimaan vaihtoehtoiset ajolinjat, ja onnistun lähes yli-inhimillisen taidokkaasti ohjaamaan autoni juuri ja juuri riittävän kokoisesta raosta. Royn etumatka on kaventunut vain muutamaan sekunnin kymmenykseen.
Peli on helppo. Ensimmäiset kilpailut voittaa yrittämättä, ja vaikka loppua kohti vaikeusaste nousee jonkin verran, ei yksikään kisa ole ylivoimainen. Pahimmillaankin voiton ottaa viimeistään parillakymmenellä yrittämällä, sillä suurimpana haasteena tässä pelissä on sivukadulta kylkeen posauttava tunari tai tamperelaisittain vilkutta kaistaa vaihtava ystävä. Joskus voi loppusuoraa lähestyttäessä olla lähes turvallisen näköisessä johdossa, kun yhtäkkiä kulman takaa eteen kiitää bussi tai kuorma-auto, joka tärvelee voittomahdollisuudet.
Onneksi kilpailun uudelleen aloittaminen onnistuu ilman lataustaukoja, joten hyvää ajolämpöä ei menetä uusintaa odottaessa. Siitä huolimatta GT4-veteraania voi käydä korpeamaan tuurin osuus kilpailuissa; tässä pelissä kun ei hiota aikaa paremmaksi sekunnin tuhannesosa kerrallaan, vaan kylmästi yritetään päästä maalialueelle ennen kilpakumppaneita, keinolla millä hyvänsä.
Keinoissa onkin sitten valinnanvaraa. Ajoneuvotyypistä riippuen pelaajalla on käytettävissään kolmenlaista erikoiskykyä. Urheiluautoilla ja -moottoripyörillä voi käyttää Zonea, jonka aktivoimalla aika hidastuu hetkeksi ja ajoneuvon hallinta muuttuu normaalia tarkemmaksi. Custom-pyörillä ja jenkkirasseilla taas on käytettävissä Roar, joka laukaisee muut ajoneuvot tieltä pyyhkäisevän ääniaallon (erityisen vinkeä loppusuoralla edellä ajavien kiusaamiseen). Kolmas - ja hyödyttömin - on Agro, joka toimii city-maastureilla ja luxus-autoilla. Agro tekee ajoneuvosta hetkeksi rikkoutumattoman ja antaa ylimääräistä damagea kaikille eteensattuville kulkupeleille. Aivan turha.
Näiden lisäksi kaikkiin autoihin voi asentaa ilokaasupullon, joka antaa ylimääräisen vauhti-boostauksen. Ilmankin pärjää, jos osaa peesata edellä ajavaa kisaajaa sen aikaa, että saa kerättyä oman boost-mittarin täyteen, jolloin voi laukaista turbon ilokaasua kuluttamatta. Yleensä tätä ei kannata aktivoida esimerkiksi ostoskeskuksen läpi oikaistessa.
Ei se vauhti vaan se tyyli
Käännän rattiani hetken liian aikaisin ja törmäys rakennuksen kulmaan pysäyttää autoni, jolloin Roy ja Vanessa ehtivät ohitseni. Tiedän että maaliin on enää vajaa kilometri, joten käytän viimeisen ilokaasupanokseni ja kiihdytän heidän peräänsä. Vain pienellä riskinotolla pystyn enää saavuttamaan heidät, joten joudun tekemään jotain epätoivoista: tyhjän tehdasrakennuksen kohdalla pujahdan parilla nopealla ohjausliikkeellä sisälle halliin ja kiihdytän kohti nopeasti lähestyvää ramppia. Autoni keula iskee kipinää betonisesta lattiasta kun painan hampaat irvessä kaasua. Painun entistä tiukemmin istuimen selkänojaa vasten ja yritän kaikin keinoin pitää autoni suunnan vakaana, kun syöksyn seinänkokoisen lasin läpi. Renkaat menettävät kosketuksen maahan ja leijuessani kattojen yläpuolella tunnen ajan hidastuvan. Näen maaliviivaa merkitsevän soihdun käyvän yhä lähemmäs, autoni takapuskuri hipaisee rakennuksen katonreunaa ja tärähtäessäni maahan näen taustapeilistä Vanessan ajovalot. Tie edessäni on vapaa. Alle puolen sekunnin kuluttua olen voittaja.
Kuten yleensä tämäntyyppisissä peleissä, myös Midnight Club 3:ssa autojen virittelyllä on roolinsa. Kulkupelin suorituskykyä parantavien viritysten lisäksi myös ulkonäköä voi muokata. Erikoisuutena on täysi vapaus määrittää maalin värisävy, muuten mukana on tyypilliset vauhtiraidat, alumiinivanteet, ikkunatarrat ja muut tilkkeet. Lisäksi moottoripyörille voi valita kuskin ja tälle asun.
Ulkoisilta puitteiltaan MC3 ei vedä vertoja Need for Speed Underground 2:lle, jonka kaupunki näyttää sliipatummalta ja jossa radiokin soittaa parempaa musiikkia. MC3:n kaupunkien rähjäisyys kuitenkin pukee niitä, eikä ajaessa ehdi taustameluun muutenkaan kiinnittämään huomiota. Tärkein kun on kuitenkin kunnossa: ajaminen on hillittömän hauskaa. Ratti kannattaa tosiaan heittää heti kättelyssä nurkkaan sillä dual-shockin analogiset tikut tarjoavat riittävän tarkkuuden ja - mikä tärkeämpää - riittävän nopeuden.
Grafiikka kärsii samasta ongelmasta kuin muutkin kaupunkiajopelit: pleikkarin teho ei veny riittävään tarkkuuteen, ja pimeässä ei aina pysty erottamaan betonimuuria parkkipaikan asfaltista. Täysiä ajaessa oikopolkuja ei pysty millään rekisteröimään muutenkin kiireisen näköisestä maisemasta, joten joskus kannattaa suosiolla harjoitella ratoja kerran tai pari nopeampia seuraamalla. Kaupungeilla voi myös vapaasti cruisailla, jos sellaisesta on kiinnostunut. Ylimääräisenä palkintona tällaisesta tutustumisajelusta on ympäri kaupunkeja ripoteltu Rockstar-merkkejä, joita keräämällä voi saada pari palkintoa.
Yhteenvetona: Midnight Club 3 on hauska ja helppo kaahailupeli, jossa kiihkeän hurjastelun vastapainoksi voi autonsa ulkoasun virittelyyn käyttää tovin jos toisenkin. Helppoutensa takia ei ehkä kestä kulutusta aktiivikäytössä kovin monta kuukautta, mutta satunnaiselle pelailijalle, jolle autopelit ovat vain yksi lajityyppi muiden joukossa, MC3 ei ainakaan aiheuta turhia turhautumisia.
Öinen sade vihmoo asfaltin pintaa ja naputtelee autopeltejä. Märkä katu heijastaa ajovalojeni keilat edestäni kävelevän lähettäjän kelmeälle iholle. Painan kevyesti kaasua ja tunnen kuinka Lotukseni huippuunsa viritetty moottori ärjäisee varoittavasti kilpakumppaneilleni. Vasemmalla puolellani Roy puristaa rattiansa ja tuijottaa tiukasti ensimmäiseen kurviin harkiten parasta ajolinjaa. Oikealla puolella Jamie pureskelee purukumia, mutta hänen näennäisen levollisesta olemuksestaan huolimatta tiedän hänenkin olevan täydellisen keskittynyt vain yhteen asiaan.
Lähettäjä kääntyy katsomaan kilpailijoita, ja kuulen kuinka kierrokset kohoavat ympärilläni. Isken kytkimen pohjaan ja vaihteen silmään samalla kun oikea jalkani alkaa painua kohti lattiaa. Merkki! Päästän kytkimen ylös ja renkaat sutivat hetken aikaa paikallaan ennenkuin ne löytävät pidon. Autot molemmilta puoliltani saavat paremman lähdön ja ovat ehtineet jättää minua muutaman metrin kun heitän isompaa vaihdetta silmään, mutta se ei haittaa. Minulla on lähes kaksi minuuttia aikaa maksaa kalavelat korkoineen takaisin.
Autopelit jakautuvat periaatteessa kahteen ryhmään: arcadeen ja simulaatioon. Näistä löytyy sitten erilaisia ristisiitoksia, mutta käytännössä ajopelistä voidaan sanoa kumpaa se yrittää olla. Midnight Club 3 - DUB Edition ei ainoastaan yritä, vaan on puhdasverinen arcade-kaahailu, jossa ratista on enemmän haittaa kuin hyötyä ja jossa vauriomallinnus on kuitattu "jos seinään lentää niin kopsahtaa" -henkisellä olankohautuksella.
Peli-idealtaan Midnight Club 3 on lähellä Electronic Artsin Need for Speed Underground 2:ta: temmellyskenttänä on öinen kaupunki, jota ajellaan ympäriinsä etsien kilpailuja. Itse kilpailut sitten muistuttavatkin enemmän Burnout 3:a, jonka vauhdin tuntu on edelleenkin ylittämätön, vaikka MC3 pääseekin lähelle.
Radalle lähdetään ilman sen suurempia seremonioita. Pelin alussa päähenkilö saapuu jostain syystä San Diegoon, jonne hän jää jumiin kilpailemaan öisissä katuajoissa. Taustatukena on suupaltti latinomekaanikko Oscar, jolta ostetaan ensimmäinen auto ja saadaan ilmaiseksi muutamia ohjeita. Ja sitten ei muuta kuin baanalle ja pokaaleja voittamaan.
Teiden ritarit (not!)
Kaarre menee pitkäksi ja helmiäismaalipinnasta jää muisto tiiliseinään, mutta en ehdi murehtimaan moisia, sillä kärkikaksikko on laukaissut ilokaasukiihdytyksen ja jättänyt jälkijoukon nielemään pölyä. Käytän vaihdetta pienemmällä ja pian puikkelehdin liikenteen seassa lähes sadan viidenkymmenen kilometrin tuntivauhdilla. Väistän täpärästi risteävää tietä ajavan pakettiauton mutta kerään siinä sivussa mukaan pari liikennemerkkiä, mikä hidastaa menoani. Yksi kilpakumppaneista on päässyt rinnalle, joten kevennän kaasujalkaa vain sen verran, että pääseen ohjaamaan itseni hänen imuunsa. Kerään hetken aikaa vauhtia ja kun liikennevirtaan avautuu sopiva rako isken turbon päälle ja vauhtini nousee yli kahdensadan...
MC3:sta löytyy erilaisia kisamoodeja. Osassa ajetaan paikasta A paikkaan B merkittyjen pisteiden kautta, joissain taas reitin saa valita kokonaan itse. Joissain kisoissa ajetaan merkittyä rataa ympäri kaksi tai kolme kierrosta joko kanssa-ajajia tai aikaa vastaan. Erikoisin moodi on Open City Racing, jossa eri puolille kaupunkia on pudotettu merkkipisteitä, jotka kaikki täytyy käydä läpi itse valitussa järjestyksessä ennen maaliin ajoa.
Rata-ajoissa menoa haittaavat ainoastaan kilpakumppanit, mutta kaupunkiajoissa tiellä on monenlaista muutakin liikkujaa, kuten isoa ja pientä autoa, jalankulkijaa ja poliiseja. Riippuen oman kulkupelin tyypistä näihin kohteisiin kannattaa joskus törmäillä tai sitten niitä kannattaa väistellä. Rasittavimpia ovat kuitenkin poliisit, jotka voivat lähteä pillit ulvoen perään ja huudella megafoneistaan asiattomuuksia. Rinnalle päästessään ne yrittävät suistaaa pelaajan seinään tai muuhun hankalaan paikkaan, josta kilpailua ei yleensä voiteta.
Koska oma auto kestää rankaisua kohtuullisen paljon, on kilpa-ajoissa (muuten kuin aikaa vastaan) yleensä toimiva ratkaisu käyttää kavereita apuna kiihdyttämisessä, jarruttamisessa ja nopeissa käännöksissä. Pelti kärsii, mutta sitä saa kaupasta lisää. Tarkkaavaisuuteen on syytä, jos konehuoneesta alkaa nousta savua, vaikka lopullisen konerikon sattuessa paikalle säntäävä huoltomiesten joukko toimii salaman lailla: ruutu muuttuu silmänräpäyksen ajaksi valkoiseksi ja kiesi on taas priimakuntoinen.
Zen ja kaahailun taito
Kaarran kärkijoukon vanavedessä rampille ja siitä ruuhkaiselle moottoritielle. Kaistaa vaihtava sunnuntaikuski eksyy Carlosin eteen, yhteentörmäystä ei voi välttää ja molemmat lentävät kauniissa kaaressa vastaantulevien puolelle. Tiedän ettei tämä pidättele Carlosia kovin kauaa, joten painan vain kaasua ja keskityn puikkelehtimaan hitaampien välistä. Olen saavuttamaisllani johdossa ajavaa Royta, kun toinen kaistanvaihtaja on tukkimassa tieni. Ylimääräinen adrenaliiniryöppy suihkuaa aivoihini ja hetkeksi koen ajan hidastuvan. Sekunnin murto-osissa pystyn analysoimaan vaihtoehtoiset ajolinjat, ja onnistun lähes yli-inhimillisen taidokkaasti ohjaamaan autoni juuri ja juuri riittävän kokoisesta raosta. Royn etumatka on kaventunut vain muutamaan sekunnin kymmenykseen.
Peli on helppo. Ensimmäiset kilpailut voittaa yrittämättä, ja vaikka loppua kohti vaikeusaste nousee jonkin verran, ei yksikään kisa ole ylivoimainen. Pahimmillaankin voiton ottaa viimeistään parillakymmenellä yrittämällä, sillä suurimpana haasteena tässä pelissä on sivukadulta kylkeen posauttava tunari tai tamperelaisittain vilkutta kaistaa vaihtava ystävä. Joskus voi loppusuoraa lähestyttäessä olla lähes turvallisen näköisessä johdossa, kun yhtäkkiä kulman takaa eteen kiitää bussi tai kuorma-auto, joka tärvelee voittomahdollisuudet.
Onneksi kilpailun uudelleen aloittaminen onnistuu ilman lataustaukoja, joten hyvää ajolämpöä ei menetä uusintaa odottaessa. Siitä huolimatta GT4-veteraania voi käydä korpeamaan tuurin osuus kilpailuissa; tässä pelissä kun ei hiota aikaa paremmaksi sekunnin tuhannesosa kerrallaan, vaan kylmästi yritetään päästä maalialueelle ennen kilpakumppaneita, keinolla millä hyvänsä.
Keinoissa onkin sitten valinnanvaraa. Ajoneuvotyypistä riippuen pelaajalla on käytettävissään kolmenlaista erikoiskykyä. Urheiluautoilla ja -moottoripyörillä voi käyttää Zonea, jonka aktivoimalla aika hidastuu hetkeksi ja ajoneuvon hallinta muuttuu normaalia tarkemmaksi. Custom-pyörillä ja jenkkirasseilla taas on käytettävissä Roar, joka laukaisee muut ajoneuvot tieltä pyyhkäisevän ääniaallon (erityisen vinkeä loppusuoralla edellä ajavien kiusaamiseen). Kolmas - ja hyödyttömin - on Agro, joka toimii city-maastureilla ja luxus-autoilla. Agro tekee ajoneuvosta hetkeksi rikkoutumattoman ja antaa ylimääräistä damagea kaikille eteensattuville kulkupeleille. Aivan turha.
Näiden lisäksi kaikkiin autoihin voi asentaa ilokaasupullon, joka antaa ylimääräisen vauhti-boostauksen. Ilmankin pärjää, jos osaa peesata edellä ajavaa kisaajaa sen aikaa, että saa kerättyä oman boost-mittarin täyteen, jolloin voi laukaista turbon ilokaasua kuluttamatta. Yleensä tätä ei kannata aktivoida esimerkiksi ostoskeskuksen läpi oikaistessa.
Ei se vauhti vaan se tyyli
Käännän rattiani hetken liian aikaisin ja törmäys rakennuksen kulmaan pysäyttää autoni, jolloin Roy ja Vanessa ehtivät ohitseni. Tiedän että maaliin on enää vajaa kilometri, joten käytän viimeisen ilokaasupanokseni ja kiihdytän heidän peräänsä. Vain pienellä riskinotolla pystyn enää saavuttamaan heidät, joten joudun tekemään jotain epätoivoista: tyhjän tehdasrakennuksen kohdalla pujahdan parilla nopealla ohjausliikkeellä sisälle halliin ja kiihdytän kohti nopeasti lähestyvää ramppia. Autoni keula iskee kipinää betonisesta lattiasta kun painan hampaat irvessä kaasua. Painun entistä tiukemmin istuimen selkänojaa vasten ja yritän kaikin keinoin pitää autoni suunnan vakaana, kun syöksyn seinänkokoisen lasin läpi. Renkaat menettävät kosketuksen maahan ja leijuessani kattojen yläpuolella tunnen ajan hidastuvan. Näen maaliviivaa merkitsevän soihdun käyvän yhä lähemmäs, autoni takapuskuri hipaisee rakennuksen katonreunaa ja tärähtäessäni maahan näen taustapeilistä Vanessan ajovalot. Tie edessäni on vapaa. Alle puolen sekunnin kuluttua olen voittaja.
Kuten yleensä tämäntyyppisissä peleissä, myös Midnight Club 3:ssa autojen virittelyllä on roolinsa. Kulkupelin suorituskykyä parantavien viritysten lisäksi myös ulkonäköä voi muokata. Erikoisuutena on täysi vapaus määrittää maalin värisävy, muuten mukana on tyypilliset vauhtiraidat, alumiinivanteet, ikkunatarrat ja muut tilkkeet. Lisäksi moottoripyörille voi valita kuskin ja tälle asun.
Ulkoisilta puitteiltaan MC3 ei vedä vertoja Need for Speed Underground 2:lle, jonka kaupunki näyttää sliipatummalta ja jossa radiokin soittaa parempaa musiikkia. MC3:n kaupunkien rähjäisyys kuitenkin pukee niitä, eikä ajaessa ehdi taustameluun muutenkaan kiinnittämään huomiota. Tärkein kun on kuitenkin kunnossa: ajaminen on hillittömän hauskaa. Ratti kannattaa tosiaan heittää heti kättelyssä nurkkaan sillä dual-shockin analogiset tikut tarjoavat riittävän tarkkuuden ja - mikä tärkeämpää - riittävän nopeuden.
Grafiikka kärsii samasta ongelmasta kuin muutkin kaupunkiajopelit: pleikkarin teho ei veny riittävään tarkkuuteen, ja pimeässä ei aina pysty erottamaan betonimuuria parkkipaikan asfaltista. Täysiä ajaessa oikopolkuja ei pysty millään rekisteröimään muutenkin kiireisen näköisestä maisemasta, joten joskus kannattaa suosiolla harjoitella ratoja kerran tai pari nopeampia seuraamalla. Kaupungeilla voi myös vapaasti cruisailla, jos sellaisesta on kiinnostunut. Ylimääräisenä palkintona tällaisesta tutustumisajelusta on ympäri kaupunkeja ripoteltu Rockstar-merkkejä, joita keräämällä voi saada pari palkintoa.
Yhteenvetona: Midnight Club 3 on hauska ja helppo kaahailupeli, jossa kiihkeän hurjastelun vastapainoksi voi autonsa ulkoasun virittelyyn käyttää tovin jos toisenkin. Helppoutensa takia ei ehkä kestä kulutusta aktiivikäytössä kovin monta kuukautta, mutta satunnaiselle pelailijalle, jolle autopelit ovat vain yksi lajityyppi muiden joukossa, MC3 ei ainakaan aiheuta turhia turhautumisia.
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja