Phantom Brave

Hapanimelä taktiikkanäpertely

Kuolema ja suru ovat yhtä lähellä ihmisen elämää kuin rakkaus ja ilo. Toisinaan liian lähellä. Japanilaisen Nippon Ichi Softwaren Phantom Brave tarttuu teemaan ja kertoo yksinään autiolla saarella asuvan Marona-tyttösen tarinan. Kyseessä on taktisen rooliseikkailun huntuun verhottu kertomus menettämisestä, surusta ja ennakkoluulojen aiheuttamasta yksinäisyydestä.

Phantom Brave on epäsuora jatko-osa viime keväänä ilmestyneelle Disgaea: the Hour of Darknessille. Disgaeaa pelanneet ovat jo pelin ensimetreiltä asti kuin kotonaan, muilla on edessään kulttuurishokki. Ensimmäisenä pistää silmään Phantom Braven ulkonäkö, joka on nykymittapuun mukaan todella tökerö. Peli on toteutettu vanhalla sprite-grafiikalla, ja animaatiot töksähtelevät eteenpäin kuin vanteet soikeina kulkeva polkupyörä. Kun jopa musiikki on perushirveää kilkuttelua suoraan 1990-luvun ”kultakaudelta”, saattaa moni heittää hanskat naulaan jo alkutekstien aikana. Se on kuitenkin paha virhe, sillä pelin muut osa-alueet on toteutettu erittäin laadukkaasti.

Kukkaruukusta kummitukseksi, lyhyt oppimäärä

Pelaajan tehtävänä on ohjastaa pientä Maronaa, jonka vanhemmat ovat kuolleet salaperäisissä olosuhteissa. Marona asuu yksin autiolla saarella, vailla ystäviä ja läheisiä. Ainoa yhteys ulkomaailmaan on pulloposti, ja sitä kauttakin tulee lähinnä vihaisia haukkumakirjeitä. Ystävänään Maronalla on joukko kummituksia. Heistä rakkain ja luotettavin on Ash, joka on tehnyt pyhän lupauksen ja vannonut seisovansa Maronan rinnalla aina – jopa oman kuolemansa jälkeen.

Maksaakseen vuokran ja pitääkseen verokarhun loitolla Marona paiskii hanttihommia eräänlaisena manaajana ja pahan karkottajana. Tavallisesti pikkutytön olisi vaikeaa pärjätä yksin hirviöitä vastaan, mutta Maronalla on erikoinen lahja: hän osaa kutsua henkiolentoja avukseen. Pelin seikkailu etenee ennen kaikkea taistelujen merkeissä. Vuoroin nujerretaan joukko vihollisia, vuoroin katsellaan välianimaatioita.

Pelin taistelusysteemi on toteutettu mielenkiintoisella kaavalla. Kamppailun alussa pelaaja voi ohjata ainoastaan Maronaa, joka sitten manaa tilanteeseen sopivat olennot esiin. Kummitukset eivät voi ilmestyä tyhjästä, vaan tarvitsevat fyysisen ruumiin, johon voivat kiinnittyä. Siihen tarkoitukseen sopivat mainiosti kentällä lojuvat kivet, kasvit ja muu roina. Tavarat antavat olennoille erikoisominaisuuksia, jolloin esimerkiksi kivenmurikkaan kiinnitetystä aaveesta tulee kestävä ja voimakas, kun taas heinäkeppiin kiinnitetty kollega jää arvatenkin laihanlaiseksi.

Pienet asiat ratkaisevat

Edeltäjänsä tapaan Phantom Bravessa on käsittämätön määrä mikromanagerointia . Sekä aseet että hahmot keräävät kokemuspisteitä, ja kaikkea voi virittää omaan tyyliinsä sopivaksi. Monipuolisesta hahmovalikoimasta löytyy jokaiselle jotakin ja erilaisia aseita on tarjolla vaikuttava määrä. Ja jos rahat eivät riitä kunnollisiin miekkoihin, voi taisteluissa käyttää tuhovälineenä mitä tahansa kentältä löytyvää tavaraa – jopa muita hahmoja. Mielikuvituksellisena oivalluksena pelissä on mahdollisuus yhdistellä hahmoja ja esineitä toisiinsa, jolloin syntyy todella omituisia risteytyksiä.

Merkittävin ero Disgaeaan verrattuna on gridin, eli ruudukon, puuttuminen. Hahmoja ei enää siirrellä shakkilaudan näköisellä pelialustalla, vaan liikkuminen on täysin portaatonta. Se ei välttämättä ole hyvä asia, sillä etäisyyksien laskeminen vaikeutuu huomattavasti. Vaikutelma on sentään edeltäjäänsä luonnollisempi. Myös kuvakulmia on tullut lisää, ja pelialuetta voi paremmin zoomailla.

Ajattelevan pelaajan valinta

Disgaean hersyvää huumoria odottavat joutuvat pettymään. Phantom Braven ylipirteillä karamelliväreillä maalatun ulkokuoren alle piiloutuu murheellinen juoni, joka määrää pelille melankolisen tahdin aina alkuteksteistä loppuratkaisuun saakka. Hetkelliset onnenpilkahdukset pienen orpotytön elämässä ovat kuin Hans Christian Andersenin sadusta, mutta valitettavasti jatkuva murheilla ja säälillä mässäily saa koko tarinan tuntumaan hieman teennäiseltä. Se on silti keskitasoa kiinnostavampaa seurattavaa, vaikkei Disgaean tasolle aivan ylletä.

Kokemuspisteiden hankkiminen on pelin pahin kompastuskivi. Ilman monituntista puurtamista ja tunneleiden komppausta on mahdotonta nujertaa voimakkaampia vastustajia. Kevyempien pelien ystävät turhautunevat jo kättelyssä, eikä taktisten roolipelien harrastajienkaan pinna veny rajattomasti. Hahmojen ja esineiden kehittäminen on parhaimmillaan erittäin palkitsevaa, mutta vähempikin olisi riittänyt.

Phantom Brave on äärimmäisyyksien peli. Pääpaino on edelleen taktikoinnissa, taistelussa ja omien hahmojen kehittämisessä. Muut osa-alueet, kuten audiovisuaalinen toteutus, on tyylisyistä jätetty rempalleen. Suurinta pelissä on löytämisen ilo. Kaikkea voi säätää ja kokeilla, ja lopputulokset ovat usein hauskoja. Pienten asioiden parissa näpertämällä ilta vaihtuu aamuksi ennätysajassa, eikä pelistä voi millään saada kaikkea irti yhdellä istumalla. Taktisten roolipelien ystäville Phantom Brave on kokeilemisen arvoinen teos. Jos genre ei kuitenkaan ole entuudestaan tuttu, kannattaa tutustuminen mieluummin aloittaa joko Disgaean tai La Pucelle Tacticsin parissa.