ARC: Twilight of the Spirits

Veljekset kuin ilvekset

Olipas kerran peruskliseinen fantasiamaailma, jota asutti ihmisten lisäksi kärttyinen demonikansa. Ihmiset olivat nahistelleet demonien kanssa aikojen alusta asti, eikä muutosta ollut näkyvissä. Sitten syntyivät veljekset Darc ja Kharg, joista toinen sattui olemaan demoni. Ihmiskuntaa edustava Kharg ja alakerran asukki Darc joutuivat eri teille jo ennen puumiekkaikää, joten pojat varttuivat tietämättä toisistaan. Twilight of the Spiritsin tarina kerrotaan molempien veljesten näkökulmasta.

Peli alkaa Khargin kotikylästä, joka sijaitsee jossain takahikiän tuolla puolen. Ensimmäiset tunnit painitaan teiniangstin kanssa ja puolustetaan tuppukylää hirviöiltä, mutta pian seikkailu vie suureen maailmaan. Tarina vilisee huiman originaaleja elementtejä tyyliin muinaiset ennustukset ja ilmalaivat.

Keskitylsän Kharg-osion jälkeen peli paljastaa todelliset kyntensä ja karistaa kertaheitolla valtaosan kliseistään: Pelaaja istutetaan demonisen Darcin housuihin. Tarinan pimeämpi puolisko seuraa Darcin kehitystä ruoskitusta orjasta uljaaksi sotasankariksi. Synkeät sävyt ja tuore näkökulma lisäävät mielenkiintoa heti kilolla. Kun kerronta jälleen loikkaa Khargin puolelle, alkaa tämänkin kohtalo kiinnostaa enemmän.

Näkökulmien välillä pompitaan neljän-viiden pelitunnin välein, mikä riittää hyvin mielenkiinnon säilymiseen. Aina on pakko päästä näkemään, miten toisen veljeksen tarina jatkuu. Jännitystä lisää rutkasti se, että veljekset ovat vastakkaisilla puolilla. Kuten odottaa saattaa, pelin aikana tarinat sotkeutuvat hiljalleen toisiinsa ja kipinät lentävät.


Miekkamies ei aivoja kaipaa

Arc the Lad pelittää perinteisen ropekaavan mukaisesti. Ensin juoksennellaan kohti seuraavaa juonipistettä, sitten seurataan tarinaa kuljettavaa dialogia, taistellaan hirviöitä vastaan ja sitten taas juoksennellaan. Välillä poiketaan majataloon nuolemaan haavoja ja tallentamaan. Japsiropeja pitempään tahkonneet joko tuntevat olonsa kotoisaksi, tai kuolevat tylsyyteen. Itse tasapainoilin vähän siinä välillä.

Ainoa pelillinen elementti piilee taisteluissa, muu pakertaminen on silkkaa läpihuutoa. Onneksi mättö maistuu. Arcin sankarit hutkivat ötöjä vuoropohjaisesti ylhäältä päin kuvatulla taistelukentällä. Jokainen tappelupukari saa vuorollaan liikkua rajallisen matkan. Sen jälkeen lyödään, taiotaan tai käytetään esinettä. Vaikka mättö muistuttaa strategiapeliä, taktikointi jää vähäiseksi. Onhan tantereella kiva etsiä sellaista lyöntikulmaa, jossa miekka maistaa useampaa mörköä kerralla, ja joskus maastoakin käytetään minimaalisesti hyväksi.

Hakkeluksen tekeminen on kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan hauskaa. Hahmot kehittyvät mukavan ripeästi, ja tasolta nousun vaikutukset tuntee heti. Usein tekee mieli unohtaa tarina hetkeksi ja jäädä paikoilleen kehittämään hahmoa. Final Fantasy -kaavaan tottuneille miekankalistelu saattaa kuitenkin tuntua aluksi liian hidastempoiselta.

Virkistävästi taistelut eivät puhkea satunnaisesti, vaan kahinat käydään ennalta määrätyissä kohdissa tarinaa, tai maailmankartan reittipisteissä.


Hyvän ja pahan tuolla puolen

Isohko hahmovalikoima pursuaa stereotyyppisiä mutta kiinnostavia tuttavuuksia. Löytyy villiä viidakkopoikaa, kostonhimoista ihmissutta ja jaloa teiniprinsessaa. Kloonatun näköisisestä sivuhahmokatraasta on liian helppo tunnistaa tarinaan sotkeutuvat osapuolet näiden räväkästä ulkomuodosta. Matkaava sankariporukka erottuu kloonien merestä friikkisirkuksen lailla.

Vaikka hahmosuunnitttelu välillä säväyttää, otusten polygonimallit ovat tylsän kulmikkaita. Sinänsä mielenkiintoiset pelialueet ovat yleensä pieniä, parin-kolmen kuvaruudun kokoisia aukioita.

Äänimaailma on kuolettavan tylsä. Musiikit eivät innosta missään vaiheessa, ja ääninäyttely loistaa useimmiten poissaolollaan. Hyvä näin, sillä englanninkielinen toteutus aiheuttaa yökkäreaktion. Nolot taisteluhuudot ja hajanaisen dialogin saa onneksi huijauskoodilla muutettua japaninkielisiksi. Googlettakaa itse.

Pelin suurin valtti on kiinnostava tarina. Kliseet saattavat karkottaa paatuneimmat konkarit, mutta lopuille tarjotaan nautittava seikkailumatka. Mustavalkoiet ajatusmallit saavat kyytiä, sillä tarinan osapuolista ei löydy selkeitä hyviksiä tai pahiksia. Näinhän se on oikeassa maailmassakin, vaikka se välillä tuppaa unohtumaan.