Niinhän se menikin
Pelin historioijat ovat luoneet uuden menneisyyden. Peli kertoo, kuinka Neuvostoliitto lopetti toisen maailmansodan vuonna 1945 pudottamalla atomipommin Berliiniin, kuinka Kuuban ohjuskriisissä Neuvostoliitto sai toimitettua ydinkärjet Guatemalaan ja kuinka Yhdysvaltain presidentti salamurhattiin vuonna 2001. Yleissivistykseen kuuluu myös tietää, milloin brittien pääpuolueeksi vaihtui kommunistinen puolue. Tämä vaikuttaa pelin nykyisyyteen, sillä viimeaikoina ei ole voinut välttyä uutisilta neuvostojoukkojen etenemisestä Etelä-Amerikassa. Eilenkin jokainen varmasti seurasi tarkkana, kun televisiossa näytettiin suorana neuvostojoukkojen maihinnousu Yhdysvaltojen itärannikolla ja New Yorkin miehityksen alkuhetket. Vaihtoehtoinen menneisyys on tässä ja nyt.
Joskus vapautta on puolustettava asein
Freedom Fightersissa on b-luokan juoni, mutta sen mielenkiintoinen alkuasetelma on pelin parasta antia. Kylmän sodan voittaneen Neuvostoliiton puna-armeijan joukot ovat helposti valloittamassa New Yorkia, eikä Yhdysvaltain armeijalla ei ole voimaa puolustaa kaupunkiaan. Siviilien on tartuttava aseisiin.
Eräänä kauniina päivänä putkimies-veljekset Mario ja Luigi – anteeksi: Chris ja Troy ovat työhommissa jossain päin Brooklynia. He ovat menossa korjaamaan vuotavaa hanaa Isabel -nimisen tyttösen asuntoon. Koska ovi on auki kun he saapuvat asunnolle, miehet astuvat sisään ja huomaavat asunnon olevan tyhjä. Tunnollisina putkimiehinä, kuten edellä mainitut kollegansa Mario ja Luigi konsanaan, miehet ryhtyvät kuitenkin hommiin hanan korjaamiseksi. Tästä ei kulu kauaakaan siihen, kun asuntoon murtautuu yksikkö neuvostosotilaita ylijohtajansa, kenraali Tatarinin, kanssa. Joukot nappaavat Troyn ja kuulustelevat häneltä Isabelin olinpaikkaa. Troy ei osaa vastata, joten sotilaat kaappaavat hänet mukaansa. Pelaaja pääsee ohjaksiin.
"I love New York"
Freedom Fightersissa taistellaan New Yorkin pääalueilla. Jokainen alue kuvaa tiettyä vaihetta New Yorkin puolustamisessa. Seuraavaan vaiheeseen päästäkseen pelaajan tulee ottaa haltuunsa alueen jokainen neuvostotukikohta. Valtaaminen tapahtuu isänmaallisesti nostamalla salkoon Amerikan lippu. Kentissä tulee suorittaa erilaisia valtaus-, räjäytys- tai pelastustehtäviä. Jokaisella alueella on tavallisesti 2 - 3 tavoitetta, mutta yleensä ne saa suorittaa haluamassaan järjestyksessä, mikä toimii pienenä taktisena elementtinä. Esimerkiksi jos aloittaa tuhoamalla paikan helikopterialustat, niin toista kenttää suorittaessa ei olekaan pahoja helikoptereita häiritsemässä. Helpoimmilla vaikeusasteilla tällaista ei tarvitse edes miettiä, mutta joillakin alueilla peli vaatii tehtävien suorittamista tietyssä järjestyksessä. Joskus peli oudosti olettaa pelaajan suorittaneen tehtävät jossakin järjestyksessä, jolloin muut hahmot onnittelevat teoista, joita pelaaja ei ole vielä tehnyt.
A hero will rise…
Chris -putkimiehellä ei ole taipumusta hyppelyyn ylivärikkäissä satumaissa, vaan suuntaus on enemmänkin samanlainen kuin Hitman -peleistä tutulla palkkatappaja herra 47:lla. Chrisin nousu perustaistelijasta kaikkien ihailemaksi ja neuvostojoukkojen pelkäämäksi suurmieheksi on kuin suoraan Mel Gibsonin tähdittämästä Braveheart -elokuvasta. Teemakin on sama: vapaus. Pelissä on myös kohtaus, joka on tv-kameroita lukuun ottamatta suoraan Braveheartista. Kohtauksessa Chris pitää suurisanaista puhetta, lopettaen sen lausahdukseen: "They will never take our freedom!" Miten dramaattista ja isänmaallista…
Alussa pelaajalla on aseenaan vain jakoavain, joka ei olekaan turha aloitusase, kuten monissa peleissä, vaan sillä on myöhemmin tärkeä tehtävä viemärikansien ja ovien avaamisessa. Pian Chris löytää neuvostojoukkojen peruspistoolin, sekä jo ensimmäistä kunnon tehtävää suorittaessaan Freedom Fightersin käytännöllisimmän aseen, Assault Riflen, joka on selvä Kalashnikov -rynnäkkökivääri. Kyseisellä tuliluikulla pärjää niin lähitaistelussa kuin melko pitkilläkin matkoilla, joten se on luonnollisin valinta joka tehtävään, jos ei entuudestaan tiedä mitä tuleman pitää. Väärää asevalintaa ei voi käytännössä tehdä, sillä jokaisesta kentästä on pelitilannekohtaisesti saatavilla tarpeelliset aseet. Kaiken kaikkiaan pelissä on kahdeksan tuliasetta ja lisäksi pakolliset kranaatit sekä molotovin koktailit. Chrisin inventaarioon mahtuu kerrallaan vain yksi käsiase sekä yksi hieman raskaampi ase. Muuten hänellä on mukana perustarvikkeet, kuten C4-räjähdettä ja kiikarit.
Freedom Fightersissa asiat tehdään suoraan. Parhaaseen ratkaisuun liittyy aina räiskettä ja välitöntä yhteenottoa neuvostojoukkojen kanssa. Hitman -tyylinen hiiviskely on myös ajoittain mahdollista, mutta useimmiten tarpeetonta. Alusta alkaen pelaaja totutetaan ampumaan kaikkea mikä liikkuu ja silloin harvoin, kun aseettomia siviilejä näkyy, ei heihin kohdistuneista mahdollisista harhaluodeistakaan liiemmin rankaista.
Freedom Fightersin taisteluissa on vaatimattomasta tekoälystä huolimatta hyvä tunnelma. Ympäristön autot räjähtelevät ja konekivääritulitus piiskaa kyyryssä olevien vapaustaistelijoiden yli. Venäläiset huutelevat sotahuutojaan ja Chrisin käskytykset saavat taistelijoihin liikettä. Tätä toistuu kentästä toiseen. Kovin suurta vaihtelua ei sovi odottaa, sillä kaikki tehtävät ovat tyyliä räjäytä kohde x, valloita rakennus y tai pelasta z. Freedom Fighters on selvästi haluttu miellyttävän juuri tiettyä pelaajakuntaa, ja pelistä ei löydy mahdollisia ärsyketehtäviä, joissa pelaajan tehtävänä on olla huomaamaton. Tältä osin Freedom Fighters on vastakohta IO Interactiven Hitman 2:ssa tavoitellulle hiiviskelylle.
Likainen tusina
Jostain kumman syystä tuntuu siltä, että tällaisissa peleissä viemärit ovat aina hyviä piilopaikkoja. Tämänhän tietävät jo ninjaturtlesitkin, sillä kukaanhan ei koskaan keksi etsiä viemäreistä. Niinpä mahdollisen neuvostojoukkojen invaasion sattuessa jokainen sisukas vapaustaistelija osaa löytää tiensä lähimpään viemäriverkostoon. Viemäristöt toimivat Freedom Fightersissa keskustukikohtina, joissa kuunnellaan tehtävänannot ja ihaillaan tehtävistä kertynyttä asevarastoa. Jokaisen yksittäisen tehtävän jälkeen pelaaja ohjataan kapinallisten silloiseen viemäritukikohtaan seuraavaan tehtävään siirtymistä varten. Käytännössä viemäritukikohdat ovat pelaajan kannalta miltei täysin turhia, sillä pelaaja yleensä vain säntää suoraan kartalle ja valitsee sen alueen sopivimman tehtävän. Jos on tarpeen, tukikohdissa voi myös vaihtaa asetta. Tällainen pelisuunnittelu on harmillista, sillä tukikohdista olisi voinut saada kunnolliset kokoontumispaikat kapinallisille. Chris olisi voinut jo tukikohdassa värvätä taistelijoita mukaansa, varustaa heidät sekä hankkia tietoa vihollisista, tehtävistä ynnä muusta.
Chris kerää sankariteoillaan karismaa. Karisman ansaitseminen on toteutettu pelissä tökerösti, sillä sitä saa tarpeeksi suorittamalla vain tehtävien tavoitteet, joten jokaisella pelaajalla on loppuun tultaessa sama täysi karismataso. Karismaa saa myös haavoittuneiden siviileiden parantamisesta, mutta siitä ei juuri muuten erityisesti palkita. Karismalla Chris saa rinnalleen taistelemaan tekoälyn ohjaamia muita vapaustaistelijoita. Mitä suurempi karismataso Chrisilla on, sitä enemmän vapaustaistelijoita voi rekrytoida. Vapaustaistelijoita löytyy tehtävissä viemärikäyntien luota, ja mukaan kannattaa valita taistelijat, joilla on paras aseistus. Taistelijoista löytyy niin naisia kuin miehiäkin, muita havaittavia eroja hahmoilla ei ole. Tässä olisikin ollut oiva mahdollisuus lisätä peliin syvyyttä, sillä nykyisellään vapaustaistelijat ovat vain kehittymättömiä ihmiskilpiä, jotka pelaaja lähettää kuolemaan ottaessaan itse kunnian taistosta. Noh, mitä voikaan odottaa suoraan kadulta värvätyiltä taistelutovereilta?
Käskyjä taistelijoille on kolme: hyökkää, puolusta tai peräänny. Omien tietokonetaistelijoiden tekoäly ei ole neuvostojoukkojen vastaavaa parempi, sillä ne juoksevat yhtä sokeina vihollisten ohi ja jäävät iloisina konekivääritulen alle. Hahmojen olemattoman syvyyden vuoksi oman taistelijan kuollessa pelaaja ei tunne mitään, enintään potuttaa, jos on sattunut aikaisemmin parantamaan taistelijan arvokkailla lääkintäpakkauksilla. Mutta ainahan kaduilta voi etsiä tilalle toisen. Olisin kaivannut Rainbow Six -pelien tapaista taistelijasysteemiä, jossa todella tuntee, että tarvittaessa selustaa saa suojaamaan osaavan kaverin (kuten Ding Chavezin!).
Melko viihdyttävän yksinpelin lisäksi pelistä löytyy moninpelitila, johon saa multitapin avulla taistelemaan jopa neljä pelaajaa. Moninpelistä mielenkiintoisen tekevät mukana olevat tietokonevastustajat. Jokainen pelaaja voi, kuten yksinpelissä, rekrytoida omalle puolellensa, eli joko neuvosto- tai vapaustaistelijoihin, maksimissaan 12 sotilasta mukaansa. Tästä on parhaimmillaan seurauksena suuret taistelut neljän pelaajan rynnätessä taistelutantereelle oma likainen tusinansa mukanaan.
Yhteneväisyydet Hitman 2:n kanssa eivät lopu ohjaukseen, sillä pelit ovat hyvin samankaltaiset myös audiovisuaalisesti. Freedom Fighters käyttää samaa pelimoottoria kuin Hitman 2, joten peli on ulkoasultaan korea ainoastaan sahalaitojen tullessa ajoittain ikävästi esille. Jostain syystä pelissä ei ole 60Hz-näyttötilan tukea, toisin kuin Hitman 2:ssa. Tosin pienet kauneusvirheet antaa anteeksi, kun näkee pelin toiminnassa. Pelin laajoissa kentissä ruudulla vilisee pelaajan omien joukkojen lisäksi parhaimmillaan satakunta neuvostosotilasta, mutta silti ruudunpäivitys pysyy tasaisena. Hahmomallinnus on hyvää, muttei mitenkään erikoista jälkeä. IO Interactiven tekniikkaosaamisesta ei löydy juuri valittamista.
Pelin äänimaailma, erityisesti musiikki, on onnistunutta. Konekivääripesäkkeen tulitus on aidon voimakasta ja sen kuullessaan pelaaja hakee heti suojapaikkaa. Ääninäyttely on hyvää luokkaa, joskin dialogit ovat latteaa ja naiivia kuunneltavaa. Lisäksi räjähdykset ovat melko vaisuja. Musiikista vastaa Jesper Kyd, jonka moni varmasti muistaa Hitman 2:n mahtipontisista orkestraalisista sävellyksistä. Sama linja jatkuu Freedom Fightersissa, ja miksipä ei, samaisten idän miestenhän kanssa edelleen painitaan. Pelistä löytyy Dolby Pro Logic II -tuki, mikä antaa ääneen lisäpotkua.
Yhä vapauden puolesta
Vapauden puolesta taistelu viihdyttää aikansa. Freedom Fighters on hyvin tiivis pelipaketti, mutta loppu tulee vastaan liian arvattavasti. Pelin läpäisee helpoimmilla asteilla alle kymmenessä tunnissa, ja mitä loppuratkaisuun tulee, niin suuria yllätyksiä ei valitettavasti ole luvassa. Pelin voi juosta läpi, sillä tehtävistä ei löydy juurikaan mitään ongelmallista ja oikeastaan mitään ei voi tehdä täysin väärin. Uudelleenpelausarvoakin löytyy vain tehtävien suorittamisessa eri järjestyksessä, ja jos pelin läpäisee toisella kahdesta vaikeimmasta vaikeustasosta, saa pelattavakseen extra-alueen. Helposti tulee ajatelleeksi, että juonellisesti taidokkaampien kahden Hitman -pelin jälkeen IO Interactive teki tilauksesta Electronic Artsille julkaistavaksi vain tasaisen varman toimintapelin.
Vastaavan tyylisiä tiimipohjaisia toimintapelejä löytyy konsolimarkkinoilta runsaasti: Rainbow Six 3, SOCOM: U.S Navy Seals, Ghost Recon, Counter-Strike ja niin edelleen. Jokaisessa näissä pelaaja on keskeisessä asemassa käskyttämässä joukkueen tietokonejäseniä. Freedom Fightersin omat ideat ovat sinällään toimivia, mutta eivät erikoisia. Käskytyksessä olisi voinut käyttää SOCOM: U.S Navy Seals -pelin tyyliin Head Set -kuulokemikrofonia ja karismatasoista olisi voinut tehdä syvällisempiä sekä merkittävämpiä. Heppoista juonta olisi voinut jatkaa ja syventää helposti.
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja