Retrotrippi 80-luvulle
Vanhan kunnon 2D-toiminnan ystäviä hemmoteltiin, kun Capcom julkaisi GameCubelle ja PS2:lle Clover Studiosin kehittämän Viewtiful Joen. Vaikkakin nykyaikaisen kolmiulotteisella grafiikalla, Viewtiful Joe oli retrohenkinen paluu pelaamisen juurille. Ei laajaa ja syvällistä tarinakampanjaa, vaan suoraviivaista ja viihdyttävää turpajuhlaa 2D-aikakauden kulttipelien tapaan. Ensimmäisen osan loppu jätti mahdollisuuden jatko-osalle, ja tässä se nyt on. Joen toinen seikkailu sisältää paljon vanhaa ja jonkin verran uutta, mutta kokonaisuus on edelleen mitä mainiointa toimintaviihdettä.
Supersankarin työ ei lopu koskaan, sillä yhden vaaran häivyttyä maailmaa uhkaa väistämättä toinen. Tällä kertaa maailman herruutta tavoittelee Musta hallitsija kätyreineen. Maagisen ja pahan Mustan filminauhan ympärillä heiluvan huuhaa-juonen varjolla mätetään läpi seitsemän filmikelan, jotka vastaavat pelimaailmoja. Eri filmeillä on toki erilainen lavastus, joten matkalla pahaa vastaan taistellessa kolutaan niin dinosaurusleffan kulissit kuin tekojääkausikin.
Päähahmot Joe ja Silvia ovat elokuvan supersankareita, joiden erikoiskyky on hallita tähdittämäänsä elokuvaa. Ja kun leffamaailmassa liikutaan, pelataan toki sen säännöillä. Siispä filmin hidastaminen tehostaa lyöntien ja räjähdysten vaikutusta, ja nopeutus vastaavasti antaa sankarille kyvyn olla monessa paikassa samaan aikaan - loogista ja toimivaa, mutta vain elokuvissa. Tehosteita sekoittelemalla ladotaan pahiksia poikki ja pinoon sekä ratkotaan etenemistä jumittavia pulmia. Harmi vain, että hidastus on kestosuosikki läpi pelin, eikä nopeutusta tarvita kuin muutamissa tilanteissa. Kimppuun hyökkäävät pahis-statistit ovat keinotekoisia, mekaanisia ruuvimöykkyjä, eivätkä suinkaan verta ja lihaa sankareiden lailla.
Supersankarille on toki supervihollisensa
Jokaisen filmikelan lopussa vartoo hyvin odotetusti tusinavihollista astetta kovatasoisempi kelmi. Hahmokatraan suunnittelussa ei ole tyydytty geneerisiin ja tylsiin perusvastuksiin, sillä inttihullun dinosauruksen lisäksi taistellaan muun muassa henkiin herätettyä intiaanipatsasta sekä kieroilevaa kameleonttia vastaan. Ennen yhteenottoa kätyrit latelevat ylidramaattista dialogia, jonka äänenvoimakkuutta on nostettu viime kerrasta: nyt tilityksestä saa jopa selvää!
Joen apuna seikkailussa on hänen Silvia-tyttöystävänsä. Kaavailtiinpa peliin aluksi myös kaksinpeliäkin, mutta kehityksen aikana se on jouduttu tiputtamaan pois - ilmeisesti käytännön pakosta. Finaaliversion ratkaisussa ruudulla on kerrallaan vain yksi sankari toisen istuessa vaihtopenkillä, ja pelattavaa hahmoa voidaan vaihtaa napinpainalluksella.
Kummallakin hahmolla on suurin piirtein samat perusliikkeet, mutta suurin ero on taistelutyylissä. Joe on enemmänkin suoran toiminnan mies, joka ratkoo vihamieliset tilanteet nyrkein. Silvia taas antaa kantamansa pistooliparin hoitaa kiistelyn välimatkan päästä. Aluksi liikevalikoima on rajoittunut, mutta uusia liikkeitä saa pelin pakollisten juonikuvioiden lisäksi taukopaikkojen kaupoista ostelemalla. Muutamaa uutta liikettä - tai Silviaa - lukuun ottamatta liikevalikoima on kuta kuinkin sama kuin viime pelissä, joten edelliseen osaan perehtyneet ovat edelleen Joen ohjaksissa kuin kotonaan.
Nähty jo, mutta hyvältä näyttää
Liikevalikoiman identtisyydellä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Pelin tehokkain liike on edelleen Joen lähelle zoomattu, hidastettu lyönti, joka pysyy kätevänä yleisliikkeenä alusta loppuun saakka. Jotain vaihtelua peliin sentään tuo Silvialla pelaaminen, tyttö kun ei ole enää vain Joe erilaisella ulkonäöllä, kuten viime kerralla.
Pelin ulkoasu on edelleen vähintään yhtä säväyttävä kuin viimeksi: litteän sarjakuvamaiset hahmot seikkailevat täysin kolmiulotteisessa ympäristössä, joka kuitenkin rullaa kaksiulotteisesti. Lopputuloksena syntynyt oldskool-toimintapaketti ei hämmästytä niinkään teknisenä virstanpylväänä, vaan onnistuneen graafisen suunnittelun ilmentymänä. Vaikka sarjakuvamaista grafiikkaa on käytetty jo muun muassa Dreamcastin Jet Set Radiosta lähtien, Viewtiful Joen tyyli on niin loppuun asti hiottu, että se ei näytä vain kolmiulotteiselta perustoiminnalta, johon on ympätty sarjakuvailme väkisin mukaan.
Taistelun taustalla pauhaa liioitellun pirteä upbeat-ääniraita. Popittelua jaksaa helposti kuunnella hermojaan menettämättä, ja se rytmittää taisteluja hienosti. Räikeydessään ääniraita sopii Joen pastellinpinkkiin liehuviittaan kuin Rambo-puukko Stallonelle tai takatukka MacGyverille.
Joesta löytyy paljon yhtäläisyyksiä Capcomin toiseen legendaariseen supersankariin, Mega Maniin. Molemmat hahmot esiintyvät sivuttain rullaavissa toimintapeleissä, joista löytyy kyllä haastetta. Mega Manit tosin vievät vaikeudessa voiton, sillä Viewtiful Joet voi päästä läpi ilman salatieteiden tuntemusta tai yliluonnollisia pelitaitoja. Joessa kun on vaikeusaste lähes kaikentasoisille pelaajille.
Varsinainen seikkailu on ohi reilun kymmenen tunnin jälkeen, eli pahan voi saada kukistettua viikonlopun aikana. Tekemistä tarjoaa myös 36 Chambers of Viewtiful -pelimoodi, eli 36 vaikeaa haastetta, kuten veitsien väistelyä tai vihollislauman kukistamista aikarajan sisällä. Viewtiful Joe 2 on hyvä jatko-osa, joka korjaa aiemman osan puutteet mukavasti. Tällä kertaa pelin voi esimerkiksi tallentaa ennen pomotaisteluja. Parannuksista huolimatta peli on kuitenkin vain sitä samaa kuin ensimmäinen osa, mutta eihän tätä edes voi miinuksena pitää, kun Joen ensimmäinen seikkailu rokkaa niin julmetusti.
Vanhan kunnon 2D-toiminnan ystäviä hemmoteltiin, kun Capcom julkaisi GameCubelle ja PS2:lle Clover Studiosin kehittämän Viewtiful Joen. Vaikkakin nykyaikaisen kolmiulotteisella grafiikalla, Viewtiful Joe oli retrohenkinen paluu pelaamisen juurille. Ei laajaa ja syvällistä tarinakampanjaa, vaan suoraviivaista ja viihdyttävää turpajuhlaa 2D-aikakauden kulttipelien tapaan. Ensimmäisen osan loppu jätti mahdollisuuden jatko-osalle, ja tässä se nyt on. Joen toinen seikkailu sisältää paljon vanhaa ja jonkin verran uutta, mutta kokonaisuus on edelleen mitä mainiointa toimintaviihdettä.
Supersankarin työ ei lopu koskaan, sillä yhden vaaran häivyttyä maailmaa uhkaa väistämättä toinen. Tällä kertaa maailman herruutta tavoittelee Musta hallitsija kätyreineen. Maagisen ja pahan Mustan filminauhan ympärillä heiluvan huuhaa-juonen varjolla mätetään läpi seitsemän filmikelan, jotka vastaavat pelimaailmoja. Eri filmeillä on toki erilainen lavastus, joten matkalla pahaa vastaan taistellessa kolutaan niin dinosaurusleffan kulissit kuin tekojääkausikin.
Päähahmot Joe ja Silvia ovat elokuvan supersankareita, joiden erikoiskyky on hallita tähdittämäänsä elokuvaa. Ja kun leffamaailmassa liikutaan, pelataan toki sen säännöillä. Siispä filmin hidastaminen tehostaa lyöntien ja räjähdysten vaikutusta, ja nopeutus vastaavasti antaa sankarille kyvyn olla monessa paikassa samaan aikaan - loogista ja toimivaa, mutta vain elokuvissa. Tehosteita sekoittelemalla ladotaan pahiksia poikki ja pinoon sekä ratkotaan etenemistä jumittavia pulmia. Harmi vain, että hidastus on kestosuosikki läpi pelin, eikä nopeutusta tarvita kuin muutamissa tilanteissa. Kimppuun hyökkäävät pahis-statistit ovat keinotekoisia, mekaanisia ruuvimöykkyjä, eivätkä suinkaan verta ja lihaa sankareiden lailla.
Supersankarille on toki supervihollisensa
Jokaisen filmikelan lopussa vartoo hyvin odotetusti tusinavihollista astetta kovatasoisempi kelmi. Hahmokatraan suunnittelussa ei ole tyydytty geneerisiin ja tylsiin perusvastuksiin, sillä inttihullun dinosauruksen lisäksi taistellaan muun muassa henkiin herätettyä intiaanipatsasta sekä kieroilevaa kameleonttia vastaan. Ennen yhteenottoa kätyrit latelevat ylidramaattista dialogia, jonka äänenvoimakkuutta on nostettu viime kerrasta: nyt tilityksestä saa jopa selvää!
Joen apuna seikkailussa on hänen Silvia-tyttöystävänsä. Kaavailtiinpa peliin aluksi myös kaksinpeliäkin, mutta kehityksen aikana se on jouduttu tiputtamaan pois - ilmeisesti käytännön pakosta. Finaaliversion ratkaisussa ruudulla on kerrallaan vain yksi sankari toisen istuessa vaihtopenkillä, ja pelattavaa hahmoa voidaan vaihtaa napinpainalluksella.
Kummallakin hahmolla on suurin piirtein samat perusliikkeet, mutta suurin ero on taistelutyylissä. Joe on enemmänkin suoran toiminnan mies, joka ratkoo vihamieliset tilanteet nyrkein. Silvia taas antaa kantamansa pistooliparin hoitaa kiistelyn välimatkan päästä. Aluksi liikevalikoima on rajoittunut, mutta uusia liikkeitä saa pelin pakollisten juonikuvioiden lisäksi taukopaikkojen kaupoista ostelemalla. Muutamaa uutta liikettä - tai Silviaa - lukuun ottamatta liikevalikoima on kuta kuinkin sama kuin viime pelissä, joten edelliseen osaan perehtyneet ovat edelleen Joen ohjaksissa kuin kotonaan.
Nähty jo, mutta hyvältä näyttää
Liikevalikoiman identtisyydellä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Pelin tehokkain liike on edelleen Joen lähelle zoomattu, hidastettu lyönti, joka pysyy kätevänä yleisliikkeenä alusta loppuun saakka. Jotain vaihtelua peliin sentään tuo Silvialla pelaaminen, tyttö kun ei ole enää vain Joe erilaisella ulkonäöllä, kuten viime kerralla.
Pelin ulkoasu on edelleen vähintään yhtä säväyttävä kuin viimeksi: litteän sarjakuvamaiset hahmot seikkailevat täysin kolmiulotteisessa ympäristössä, joka kuitenkin rullaa kaksiulotteisesti. Lopputuloksena syntynyt oldskool-toimintapaketti ei hämmästytä niinkään teknisenä virstanpylväänä, vaan onnistuneen graafisen suunnittelun ilmentymänä. Vaikka sarjakuvamaista grafiikkaa on käytetty jo muun muassa Dreamcastin Jet Set Radiosta lähtien, Viewtiful Joen tyyli on niin loppuun asti hiottu, että se ei näytä vain kolmiulotteiselta perustoiminnalta, johon on ympätty sarjakuvailme väkisin mukaan.
Taistelun taustalla pauhaa liioitellun pirteä upbeat-ääniraita. Popittelua jaksaa helposti kuunnella hermojaan menettämättä, ja se rytmittää taisteluja hienosti. Räikeydessään ääniraita sopii Joen pastellinpinkkiin liehuviittaan kuin Rambo-puukko Stallonelle tai takatukka MacGyverille.
Joesta löytyy paljon yhtäläisyyksiä Capcomin toiseen legendaariseen supersankariin, Mega Maniin. Molemmat hahmot esiintyvät sivuttain rullaavissa toimintapeleissä, joista löytyy kyllä haastetta. Mega Manit tosin vievät vaikeudessa voiton, sillä Viewtiful Joet voi päästä läpi ilman salatieteiden tuntemusta tai yliluonnollisia pelitaitoja. Joessa kun on vaikeusaste lähes kaikentasoisille pelaajille.
Varsinainen seikkailu on ohi reilun kymmenen tunnin jälkeen, eli pahan voi saada kukistettua viikonlopun aikana. Tekemistä tarjoaa myös 36 Chambers of Viewtiful -pelimoodi, eli 36 vaikeaa haastetta, kuten veitsien väistelyä tai vihollislauman kukistamista aikarajan sisällä. Viewtiful Joe 2 on hyvä jatko-osa, joka korjaa aiemman osan puutteet mukavasti. Tällä kertaa pelin voi esimerkiksi tallentaa ennen pomotaisteluja. Parannuksista huolimatta peli on kuitenkin vain sitä samaa kuin ensimmäinen osa, mutta eihän tätä edes voi miinuksena pitää, kun Joen ensimmäinen seikkailu rokkaa niin julmetusti.
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja