Kirjoittaja
Anonyymi (ei varmistettu)
Julkaistu
Lisätiedot
Kiitokset arvostelukappaleesta AMO OY:lle.
Ikuiset siivet, kadonnut meri
Namcolla tiedetään selvästi, miten japaninroolipelejä tehdään. Ensin tuli mainio Tales of Symphonia, sitten niin ikään hyvä Baten Kaitos: Eternal Wings and the Lost Ocean. Molemmissa peleissä on tarjolla jokin mukavan tuoreelta maistuva idea, joka erottaa ne muista genrensä peleistä. Symphonia luotti sarjallensa perinteisen, reaaliaikaisen taistelusysteeminsä voimaan, kun taas Batenissa pelataan korttia.
Baten Kaitos kertoo tarinan jälleen yhdestä tuhon partaalla olevasta maailmasta. Leijuvista saarista koostuvan maan rauhaa häiritsee keisari Geldoblamen imperiumi, joka yrittää vapauttaa muinaisen jumalan vankilastaan. Sankarien sekalainen seurue taas pyrkii luonnollisesti estämään sen. Mielenkiintoisena yksityiskohtana tarinaa ei seurata suoraan sinitukkaisen päähahmo Kalasin vinkkelistä, vaan tarkkailijana on teinipojan sisällä asusteleva suojelushenki. Tiettävästi hengen esittämät mielipiteet vaikuttavat jopa pelin loppuratkaisuun.
Juoni kuljettaa päähahmoja saarelta toiselle maailmanloppua edesauttavia End Magnus -kortteja jahtaamassa. Matkan aikana tavataan enemmän ja vähemmän kiinnostavia hahmoja, tapellaan runsaasti sekä tutustutaan monenlaisiin paikkoihin. Mukana on kliseisiä ympäristöjä aina pakollista laavamaata myöten, mutta vastapainoksi välillä saa ihmetellä pelintekijöiden mielenterveyttä. Illuusiovaltakunta Miran satukirjakylä oli kuin suoraan pahimmista happopainajaisistani. Hieman samantyyppinen täh?-olo syntyi myös silloin, kun peli otti ja muuttui hetkellisesti roolipelistä retrotyyliseksi räiskinnäksi. Keskustelun, juoksemisen ja taistelun pyhään kolminaisuuteen tuodaan sopivasti vaihtelua erikoisillakin ideoilla, eikä kyllästymään ehdi juuri ollenkaan.
Vaikka juoni ei missään vaiheessa peliä nouse keskitasoa korkeammalle, se kuitenkin kulkee sujuvasti eteenpäin, ja motivoi pelaajan tekemisiä tarpeeksi hyvin. Hahmokaarti on juonen lailla melkoista perushöttöä, mutta onnistuu herättämään pelaajan mielenkiinnon ja kehittymään tarinan edetessä. Muuten, kannattaa vältellä pelin alkudemon katsomista. Se kun pilaa aika nätisti osan juonen suurimmista ylläreistä.
Final Damage: 1337
Baten Kaitosissa ei ole ainuttakaan satunnaistaistelua, mistä heti lisäpiste arvosanaan. Lähes kaikki tavishirviöt ovat kierrettävissä, ainoana poikkeuksena ovat tallennuspaikkojen lähellä odottelevat pomohirviöt. Kamppailujen lähtöasetelma näyttää kovasti tutulta hahmojen mulkoillessa toisiaan siisteissä riveissä. Vuoropohjainen mätkintä ottaa kuitenkin nopeasti eron muihin lajityypin peleihin: kun pelihahmo juoksee vastustajan luokse, ilmestyy ruudun alareunaan liuta miekkoja, meloja, mätiä banaaneja ja muita lyömävälineiksi kelpaavia esineitä kuvaavia magnus-kortteja. Viholliset lyödään muodostamalla korteista mahdollisimman voimakkaita iskusarjojaa. Vastaavasti myös puolustus hoidetaan valitsemalla saatavilla olevista korteista parhaat vaihtoehdot.
Taistelut ovat sekä nopeatempoisia että hauskoja, ja korttisarjojen lätkiminen on hyvää vaihtelua kilpailevien pelien valikkoselailuille. Kombojen tekeminen myös pakottaa pelaajan pysymään hereillä, sillä tarkkaavaisuuden herpaantumisesta sakotetaan yleensä ikävästi. Vaikka tuli- ja jäämiekat vaikuttaisivat vahinkoarvojensa perusteella todella hyvältä yhdistelmältä, lopputulos ei kuitenkaan ole miellyttävä. Magnukset on jaettu kuuteen elementtiin, joista jokaisella on oma vastaparinsa - vesi sammuttaa tulen, aika pysäyttää tuulen, eikä valo suostu menemään yksiin pimeyden kanssa. Vastakkaisten elementtien aiheuttamat vahingot vähennetään toisistaan, mikä taas tekee pahasti hallaa koko iskusarjan teholle. Eikä jääpatsasta tietenkään tuhota heittämällä sen päälle jääloitsua. Elementtiharmonian lisäksi silmällä täytyy pitää korttien reunoissa olevia sielunumeroita, joita parittamalla tai jonottamalla voi parhaimmassa tapauksessa kaksinkertaistaa vahinkopisteet. Taistellessa pitäisi myös ehtiä oikeaoppisen korttien yhdistelyn lisäksi napsia kamera-magnuksilla hyviä valokuvia hirviöistä, sillä ne ovat käytännössä ainoa keino ansaita rahaa.
Taistelusysteemi toimii enimmäkseen loistavasti. Ihan pelin alussa se ei pääse oikeuksiinsa hahmojen voidessa tehdä vain parin kolmen kortin sarjoja, mutta seikkailun edetessä komboon menevien magnusten enimmäismäärä kasvaa, niiden valintaan käytettävissä oleva aika hupenee ja mielenkiintokäyrä kohoaa huikealla tahdilla. Homma kuitenkin vaatii keskivertoa enemmän vaivaa, sillä jokaisella pelihahmolla on oma korttipakkansa, joka pitäisi pitää jatkuvasti ajan tasalla uusien korttien rynniessä pelaajan kokoelmiin. Erilaisten korttien kokonaismäärä on hervoton, nousten jopa nelinumeroisiin lukuihin asti. Uusien magnusten löytymisen lisäksi vanhatkin kortit muuttuvat vähän väliä - hedelmät kypsyvät ja mätänevät, patjat särkyvät, loihditut miekat menettävät taikansa ja sitä rataa. Valikoissa saa ravata jatkuvasti, mutta toisaalta harvassa roolipelissä on kamppailu niin palkitsevaa kuin Baten Kaitosissa. Täydellisesti onnistuneet hyökkäykset tuntuvat todella hyvältä vihollisten kaatuessa ennätyssuurien vahinkomäärien alla. Turhautumisiltakaan ei kuitenkaan voi välttyä, sillä usein hienosti alkanut ottelu voi kaatua yksinkertaisesti siihen, ettei satunnaisotanta suostu antamaan pelaajalle ollenkaan sopivia kortteja. Läjä taikapanssareita ei liiemmin lohduta, kun pitäisi päästä lyömään kyklooppidemonilta ilmat pihalle.
On se nätti
Baten Kaitosin esteettinen miellyttävyys lähentelee eeppisiä mittasuhteita. Pelin maisemat ovat huikean kauniita maalauksia, eivätkä niiden päällä juoksevat hahmotkaan näytä ollenkaan pahalta. Parikin kertaa jouduin pysähtymään ihan vain ihaillakseni grafiikan tasoa. Niin ikään taistelut ovat näyttäviä aina mielikuvituksellisia hirviöitä myöten. Taikaefektit sun muut ovat herkkua silmille, ja tyylikkäissä - onneksi myös animaatioiltaan sopivan pitkissä - lopetusliikkeissä niitä ei todellakaan säästellä. Musiikki ja ääniefektit tukevat hyvin pelin tapahtumia, ja mukavasti jo kuultuja kappaleita voi käydä kuuntelemassa uudelleen äänitestivalikosta. Sähkökitaravetoinen pomotaisteluteema saikin aika paljon soittoaikaa myös ottelujen ulkopuolella. Miinuspuolena pelin ääninäyttely onkin sitten ihan kamalaa. Siis kertakaikkisen hirveää. Tärkeiden juonikohtausten dramatiikka kärsii paljon kelvottomien näyttelijöiden takia, ja vain parin hahmon äänet kuulostavat hyviltä. Onneksi puhutun dialogin saa käännettyä pois päältä, sillä pelkkä teksti aiheuttaa paljon vähemmän päänsärkyä.
Baten Kaitos: Eternal Wings and the Lost Ocean on hyvin koottu paketti. Sen löyhähkö juoni latistaa pelin yleistunnelmaa, mutta niin taistelut kuin ulkoasukin ansaitsevat useammankin ylisanan. Kestoa pelille luvataan kiitettävät 45 tuntia, mutta täydellisen korttikokoelman kerääjillä kello nähnee monta kymmentä tiimaa enemmän. Baten Kaitos ei ehkä ole täysin virheetön tapaus, mutta luvattoman viihdyttävä ja addiktiivinen se kyllä on.
Namcolla tiedetään selvästi, miten japaninroolipelejä tehdään. Ensin tuli mainio Tales of Symphonia, sitten niin ikään hyvä Baten Kaitos: Eternal Wings and the Lost Ocean. Molemmissa peleissä on tarjolla jokin mukavan tuoreelta maistuva idea, joka erottaa ne muista genrensä peleistä. Symphonia luotti sarjallensa perinteisen, reaaliaikaisen taistelusysteeminsä voimaan, kun taas Batenissa pelataan korttia.
Baten Kaitos kertoo tarinan jälleen yhdestä tuhon partaalla olevasta maailmasta. Leijuvista saarista koostuvan maan rauhaa häiritsee keisari Geldoblamen imperiumi, joka yrittää vapauttaa muinaisen jumalan vankilastaan. Sankarien sekalainen seurue taas pyrkii luonnollisesti estämään sen. Mielenkiintoisena yksityiskohtana tarinaa ei seurata suoraan sinitukkaisen päähahmo Kalasin vinkkelistä, vaan tarkkailijana on teinipojan sisällä asusteleva suojelushenki. Tiettävästi hengen esittämät mielipiteet vaikuttavat jopa pelin loppuratkaisuun.
Juoni kuljettaa päähahmoja saarelta toiselle maailmanloppua edesauttavia End Magnus -kortteja jahtaamassa. Matkan aikana tavataan enemmän ja vähemmän kiinnostavia hahmoja, tapellaan runsaasti sekä tutustutaan monenlaisiin paikkoihin. Mukana on kliseisiä ympäristöjä aina pakollista laavamaata myöten, mutta vastapainoksi välillä saa ihmetellä pelintekijöiden mielenterveyttä. Illuusiovaltakunta Miran satukirjakylä oli kuin suoraan pahimmista happopainajaisistani. Hieman samantyyppinen täh?-olo syntyi myös silloin, kun peli otti ja muuttui hetkellisesti roolipelistä retrotyyliseksi räiskinnäksi. Keskustelun, juoksemisen ja taistelun pyhään kolminaisuuteen tuodaan sopivasti vaihtelua erikoisillakin ideoilla, eikä kyllästymään ehdi juuri ollenkaan.
Vaikka juoni ei missään vaiheessa peliä nouse keskitasoa korkeammalle, se kuitenkin kulkee sujuvasti eteenpäin, ja motivoi pelaajan tekemisiä tarpeeksi hyvin. Hahmokaarti on juonen lailla melkoista perushöttöä, mutta onnistuu herättämään pelaajan mielenkiinnon ja kehittymään tarinan edetessä. Muuten, kannattaa vältellä pelin alkudemon katsomista. Se kun pilaa aika nätisti osan juonen suurimmista ylläreistä.
Final Damage: 1337
Baten Kaitosissa ei ole ainuttakaan satunnaistaistelua, mistä heti lisäpiste arvosanaan. Lähes kaikki tavishirviöt ovat kierrettävissä, ainoana poikkeuksena ovat tallennuspaikkojen lähellä odottelevat pomohirviöt. Kamppailujen lähtöasetelma näyttää kovasti tutulta hahmojen mulkoillessa toisiaan siisteissä riveissä. Vuoropohjainen mätkintä ottaa kuitenkin nopeasti eron muihin lajityypin peleihin: kun pelihahmo juoksee vastustajan luokse, ilmestyy ruudun alareunaan liuta miekkoja, meloja, mätiä banaaneja ja muita lyömävälineiksi kelpaavia esineitä kuvaavia magnus-kortteja. Viholliset lyödään muodostamalla korteista mahdollisimman voimakkaita iskusarjojaa. Vastaavasti myös puolustus hoidetaan valitsemalla saatavilla olevista korteista parhaat vaihtoehdot.
Taistelut ovat sekä nopeatempoisia että hauskoja, ja korttisarjojen lätkiminen on hyvää vaihtelua kilpailevien pelien valikkoselailuille. Kombojen tekeminen myös pakottaa pelaajan pysymään hereillä, sillä tarkkaavaisuuden herpaantumisesta sakotetaan yleensä ikävästi. Vaikka tuli- ja jäämiekat vaikuttaisivat vahinkoarvojensa perusteella todella hyvältä yhdistelmältä, lopputulos ei kuitenkaan ole miellyttävä. Magnukset on jaettu kuuteen elementtiin, joista jokaisella on oma vastaparinsa - vesi sammuttaa tulen, aika pysäyttää tuulen, eikä valo suostu menemään yksiin pimeyden kanssa. Vastakkaisten elementtien aiheuttamat vahingot vähennetään toisistaan, mikä taas tekee pahasti hallaa koko iskusarjan teholle. Eikä jääpatsasta tietenkään tuhota heittämällä sen päälle jääloitsua. Elementtiharmonian lisäksi silmällä täytyy pitää korttien reunoissa olevia sielunumeroita, joita parittamalla tai jonottamalla voi parhaimmassa tapauksessa kaksinkertaistaa vahinkopisteet. Taistellessa pitäisi myös ehtiä oikeaoppisen korttien yhdistelyn lisäksi napsia kamera-magnuksilla hyviä valokuvia hirviöistä, sillä ne ovat käytännössä ainoa keino ansaita rahaa.
Taistelusysteemi toimii enimmäkseen loistavasti. Ihan pelin alussa se ei pääse oikeuksiinsa hahmojen voidessa tehdä vain parin kolmen kortin sarjoja, mutta seikkailun edetessä komboon menevien magnusten enimmäismäärä kasvaa, niiden valintaan käytettävissä oleva aika hupenee ja mielenkiintokäyrä kohoaa huikealla tahdilla. Homma kuitenkin vaatii keskivertoa enemmän vaivaa, sillä jokaisella pelihahmolla on oma korttipakkansa, joka pitäisi pitää jatkuvasti ajan tasalla uusien korttien rynniessä pelaajan kokoelmiin. Erilaisten korttien kokonaismäärä on hervoton, nousten jopa nelinumeroisiin lukuihin asti. Uusien magnusten löytymisen lisäksi vanhatkin kortit muuttuvat vähän väliä - hedelmät kypsyvät ja mätänevät, patjat särkyvät, loihditut miekat menettävät taikansa ja sitä rataa. Valikoissa saa ravata jatkuvasti, mutta toisaalta harvassa roolipelissä on kamppailu niin palkitsevaa kuin Baten Kaitosissa. Täydellisesti onnistuneet hyökkäykset tuntuvat todella hyvältä vihollisten kaatuessa ennätyssuurien vahinkomäärien alla. Turhautumisiltakaan ei kuitenkaan voi välttyä, sillä usein hienosti alkanut ottelu voi kaatua yksinkertaisesti siihen, ettei satunnaisotanta suostu antamaan pelaajalle ollenkaan sopivia kortteja. Läjä taikapanssareita ei liiemmin lohduta, kun pitäisi päästä lyömään kyklooppidemonilta ilmat pihalle.
On se nätti
Baten Kaitosin esteettinen miellyttävyys lähentelee eeppisiä mittasuhteita. Pelin maisemat ovat huikean kauniita maalauksia, eivätkä niiden päällä juoksevat hahmotkaan näytä ollenkaan pahalta. Parikin kertaa jouduin pysähtymään ihan vain ihaillakseni grafiikan tasoa. Niin ikään taistelut ovat näyttäviä aina mielikuvituksellisia hirviöitä myöten. Taikaefektit sun muut ovat herkkua silmille, ja tyylikkäissä - onneksi myös animaatioiltaan sopivan pitkissä - lopetusliikkeissä niitä ei todellakaan säästellä. Musiikki ja ääniefektit tukevat hyvin pelin tapahtumia, ja mukavasti jo kuultuja kappaleita voi käydä kuuntelemassa uudelleen äänitestivalikosta. Sähkökitaravetoinen pomotaisteluteema saikin aika paljon soittoaikaa myös ottelujen ulkopuolella. Miinuspuolena pelin ääninäyttely onkin sitten ihan kamalaa. Siis kertakaikkisen hirveää. Tärkeiden juonikohtausten dramatiikka kärsii paljon kelvottomien näyttelijöiden takia, ja vain parin hahmon äänet kuulostavat hyviltä. Onneksi puhutun dialogin saa käännettyä pois päältä, sillä pelkkä teksti aiheuttaa paljon vähemmän päänsärkyä.
Baten Kaitos: Eternal Wings and the Lost Ocean on hyvin koottu paketti. Sen löyhähkö juoni latistaa pelin yleistunnelmaa, mutta niin taistelut kuin ulkoasukin ansaitsevat useammankin ylisanan. Kestoa pelille luvataan kiitettävät 45 tuntia, mutta täydellisen korttikokoelman kerääjillä kello nähnee monta kymmentä tiimaa enemmän. Baten Kaitos ei ehkä ole täysin virheetön tapaus, mutta luvattoman viihdyttävä ja addiktiivinen se kyllä on.
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja