GameCuben pelivalikoima ei muutaman vuoden elinkaarensa aikana ole
paisunut ällistyttäviin lukemiin, mutta toisaalta pelien taso on
pysynyt suhteellisen hyvänä kautta linjan. Välillä pakan alta kuitenkin
ryömii pelejä, jotka saavat kyseenalaistamaan Nintendon laatuleiman
merkityksen. Eräs näistä on Konamin roolistrategiaksi luokiteltava
Yu-Gi-Oh! The Falsebound Kingdom, joka perustuu suomalaisille
vieraaseen Yu-Gi-Oh! -animaatiosarjaan. Pelin perusteella ehkä näin
onkin parempi.
Pelit ovat pahasta
Kuten kaikki valtavirtamediat jo tietävät kertoa, pelit ovat syypäitä kaikkeen pahaan ja ikävään. Siispä kun kaverukset Yugi ja Kaiba pääsevät ystävineen testaamaan uutta videopeliä, on odotettavissa, ettei kaikki suju aivan suunnitelmien mukaan. Kaverukset imeytyvät pelin syövereihin ja sinkoutuvat eri puolille virtuaalimaailmaa. He päättelevät, että pelistä pääsee pois vain läpäisemällä sen, joten mikäpä muu neuvoksi kuin seurata vasta määrättyä kohtaloaan pelimaailmassa. Pelaaja voi ottaa joko Yugin tai Kaiban roolin, mutta juoni on valinnasta riippumatta jokseenkin sama: pelihahmo nousee johtamaan vastarintaliikettä, jonka tavoitteena on vapauttaa kansakunta julman hallitsijan käsistä.
Pelaaminen tapahtuu ylhäältä kuvatussa maailmassa pelaajan toimiessa kolmen hirviön porukoita komentavana jumalhahmona. Kun oma taisteluporukka kohtaa kartalla vihollisen jengin, vaihtuu kuvakulma tarkastelemaan vuoropohjaista hirviökamppailua hieman tarkemmin. Molemman puolen hirviöt mätkivät toisiaan niin kauan, kunnes toinen joukkue on kuukahtanut kokonaan, tai kumpainenkin tiimi on käyttänyt toimintapisteensä loppuun. Jälkimmäisessä tapauksessa taistelun voittaja ratkaistaan kamppailun aikana jaettavien pisteiden perusteella. Toimintapistejärjestelmä vain hidastaa pelaamista ja nopeuttaa pelaajan turhautumista, sillä yleensä joukkueiden väliset taistelut tulee käytyä niin monta kertaa uusiksi kunnes toinen tiimi on kokonaan eliminoitu.
Omalaatuisen ja hieman hämärän taistelusysteemin opettelu vei ainakin meikäläiseltä oman aikansa. Olisiko homma sitten hoitunut helpommin Yu-Gi-Oh! -animeen tutustuneelle, jää vain veikkailun varaan. Pelissä ei kuitenkaan ole minkäänlaista opetusosuutta tai tutoriaalia, vaan pelimekaniikan sisäistäminen onnistuu ainoastaan manuaalin tarkalla selailulla sekä yritys-erehdys-metodin ahkeralla soveltamisella.
Strategiaosuus kaipaa strategiaa
Falsebound Kingdom yrittää olla strategiaroolipeli, mutta käytännössä roolipelaaminen on kuitattu vain taisteluista kertyvillä kokemuspisteillä, eikä strategiaa ole nimeksikään. Taistelut ovat olevinaan hahmoluokkiin perustuvaa strategista pähkäilyä, mutta luokkajako toimii vain teoriassa. Käytännössä jokaisen monsterin hyökkäykset tehoavat kaikentyyppisiä vihollisia vastaan, ja eri monsterityypeistä on jäljellä vain hassu merkintä pelin ohjekirjassa. Jokainen hirviö osaa oletuksena vain yhden liikkeen, ja koska erikoishyökkäykset saa käyttöönsä vain tiettyjen esineiden avulla, koko homma menee helposti puuduttavaksi, aivottomaksi saman liikkeen toisteluksi.
Pokémon-peleissä tyyppierojen takia pelaajan on koulutettava useita taisteluhirviöitä samanaikaisesti erilaisten vihollisten kukistamiseksi, mutta koska Falsebound Kingdomissa kaikki hahmot ovat miltei samalla viivalla, voidaan samoilla elukoilla pelata huoletta koko ajan. Kaikkiaan pelimekaniikka ei ole niinkään syvällinen kuin syvältä.
Grafiikka on nykystandardeilla jo hirviömäisen rumaa, ja homma olisi kai onnistunut jo Nintendo 64:n tai ensimmäisen Pleikkarin tekniikalla. Hyökkäysten erikoisefektit eivät näytä aivan niin kamalalta kuin voisivat, ja ne ovatkin grafiikan parhaiten toteutettu osa-alue.
Hirviömäinen kokemus
Falsebound Kingdomia pelatessa on vaikea keksiä syitä miksi ei laskisi ohjainta maahan ja alkaisi harrastaa jotain hyödyllisempää - tai vaikka vaihtaisi koneeseen jotain hieman laadukkaampaa pelattavaa. Yksi pelin parista karkottava tekijä on ehdottomasti sama ärsyttävä kappale, joka soi koko ajan pelaajan ohjaillessa joukkojaan maailmankartalla. Vielä kun kappale ei ole kovinkaan pitkä, se alkaa toistaa itseään hyvin nopeasti. Saa musiikin toki pois päältä, mutta miksipä nähdä moista vaivaa kun kukaan ei pakota pelaamaan koko peliä. Muu äänimaailma koostuu lähinnä usein toistuvista geneerisistä perusefekteistä, jotka eivät säväytä suuntaan tahi toiseen.
Yu-Gi-Oh! The Falsebound Kingdomia on lähes mahdotonta suositella kenellekään, edes sarjan faneille, sillä kysessä on varsin luokaton tekele. Itseääntoistava taistelusysteemi ei herätä kaikessa tylsyydessään edes vihaa, vaan onnistuu ainoastaan kyllästyttämään ja turhauttamaan pelaajan kuoliaaksi. Teknisesti peli on alle keskinkertainen, ja on vaikea uskoa, että animesarjan fanitkaan saisivat tästä muuta kuin tuskaa ja katkeraa pettymystä irti. Falsebound Kingdom on juuri sitä tauhkaa, jonka takia lisenssipeli on pelimaailmassa kirosana.
Pelit ovat pahasta
Kuten kaikki valtavirtamediat jo tietävät kertoa, pelit ovat syypäitä kaikkeen pahaan ja ikävään. Siispä kun kaverukset Yugi ja Kaiba pääsevät ystävineen testaamaan uutta videopeliä, on odotettavissa, ettei kaikki suju aivan suunnitelmien mukaan. Kaverukset imeytyvät pelin syövereihin ja sinkoutuvat eri puolille virtuaalimaailmaa. He päättelevät, että pelistä pääsee pois vain läpäisemällä sen, joten mikäpä muu neuvoksi kuin seurata vasta määrättyä kohtaloaan pelimaailmassa. Pelaaja voi ottaa joko Yugin tai Kaiban roolin, mutta juoni on valinnasta riippumatta jokseenkin sama: pelihahmo nousee johtamaan vastarintaliikettä, jonka tavoitteena on vapauttaa kansakunta julman hallitsijan käsistä.
Pelaaminen tapahtuu ylhäältä kuvatussa maailmassa pelaajan toimiessa kolmen hirviön porukoita komentavana jumalhahmona. Kun oma taisteluporukka kohtaa kartalla vihollisen jengin, vaihtuu kuvakulma tarkastelemaan vuoropohjaista hirviökamppailua hieman tarkemmin. Molemman puolen hirviöt mätkivät toisiaan niin kauan, kunnes toinen joukkue on kuukahtanut kokonaan, tai kumpainenkin tiimi on käyttänyt toimintapisteensä loppuun. Jälkimmäisessä tapauksessa taistelun voittaja ratkaistaan kamppailun aikana jaettavien pisteiden perusteella. Toimintapistejärjestelmä vain hidastaa pelaamista ja nopeuttaa pelaajan turhautumista, sillä yleensä joukkueiden väliset taistelut tulee käytyä niin monta kertaa uusiksi kunnes toinen tiimi on kokonaan eliminoitu.
Omalaatuisen ja hieman hämärän taistelusysteemin opettelu vei ainakin meikäläiseltä oman aikansa. Olisiko homma sitten hoitunut helpommin Yu-Gi-Oh! -animeen tutustuneelle, jää vain veikkailun varaan. Pelissä ei kuitenkaan ole minkäänlaista opetusosuutta tai tutoriaalia, vaan pelimekaniikan sisäistäminen onnistuu ainoastaan manuaalin tarkalla selailulla sekä yritys-erehdys-metodin ahkeralla soveltamisella.
Strategiaosuus kaipaa strategiaa
Falsebound Kingdom yrittää olla strategiaroolipeli, mutta käytännössä roolipelaaminen on kuitattu vain taisteluista kertyvillä kokemuspisteillä, eikä strategiaa ole nimeksikään. Taistelut ovat olevinaan hahmoluokkiin perustuvaa strategista pähkäilyä, mutta luokkajako toimii vain teoriassa. Käytännössä jokaisen monsterin hyökkäykset tehoavat kaikentyyppisiä vihollisia vastaan, ja eri monsterityypeistä on jäljellä vain hassu merkintä pelin ohjekirjassa. Jokainen hirviö osaa oletuksena vain yhden liikkeen, ja koska erikoishyökkäykset saa käyttöönsä vain tiettyjen esineiden avulla, koko homma menee helposti puuduttavaksi, aivottomaksi saman liikkeen toisteluksi.
Pokémon-peleissä tyyppierojen takia pelaajan on koulutettava useita taisteluhirviöitä samanaikaisesti erilaisten vihollisten kukistamiseksi, mutta koska Falsebound Kingdomissa kaikki hahmot ovat miltei samalla viivalla, voidaan samoilla elukoilla pelata huoletta koko ajan. Kaikkiaan pelimekaniikka ei ole niinkään syvällinen kuin syvältä.
Grafiikka on nykystandardeilla jo hirviömäisen rumaa, ja homma olisi kai onnistunut jo Nintendo 64:n tai ensimmäisen Pleikkarin tekniikalla. Hyökkäysten erikoisefektit eivät näytä aivan niin kamalalta kuin voisivat, ja ne ovatkin grafiikan parhaiten toteutettu osa-alue.
Hirviömäinen kokemus
Falsebound Kingdomia pelatessa on vaikea keksiä syitä miksi ei laskisi ohjainta maahan ja alkaisi harrastaa jotain hyödyllisempää - tai vaikka vaihtaisi koneeseen jotain hieman laadukkaampaa pelattavaa. Yksi pelin parista karkottava tekijä on ehdottomasti sama ärsyttävä kappale, joka soi koko ajan pelaajan ohjaillessa joukkojaan maailmankartalla. Vielä kun kappale ei ole kovinkaan pitkä, se alkaa toistaa itseään hyvin nopeasti. Saa musiikin toki pois päältä, mutta miksipä nähdä moista vaivaa kun kukaan ei pakota pelaamaan koko peliä. Muu äänimaailma koostuu lähinnä usein toistuvista geneerisistä perusefekteistä, jotka eivät säväytä suuntaan tahi toiseen.
Yu-Gi-Oh! The Falsebound Kingdomia on lähes mahdotonta suositella kenellekään, edes sarjan faneille, sillä kysessä on varsin luokaton tekele. Itseääntoistava taistelusysteemi ei herätä kaikessa tylsyydessään edes vihaa, vaan onnistuu ainoastaan kyllästyttämään ja turhauttamaan pelaajan kuoliaaksi. Teknisesti peli on alle keskinkertainen, ja on vaikea uskoa, että animesarjan fanitkaan saisivat tästä muuta kuin tuskaa ja katkeraa pettymystä irti. Falsebound Kingdom on juuri sitä tauhkaa, jonka takia lisenssipeli on pelimaailmassa kirosana.
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja