Sorry, but our princess is in another castle
Putkimiehen elämä sienivaltakunnassa ei liene kaksista. Harva se päivä sitä joutuu hylkäämään arkirutiinit ja lähtemään pelastamaan hempukoita vaarojen kynsistä mitä kummallisimmista paikoista. Nintendon vakkarihaalarihousu Mario ei saa uusimmassa Nintendo-eepoksessakaan ansaitsemaansa lepoa, kun prinsessa Peach hankkiutuu jälleen hankaluuksiin. Tällä kertaa salaperäisen muinaisaarteen vuoksi. Toisin kuin äkkiseltään olettaisi, uusin Mario-seikkailu ei olekaan tasohyppely, vaan itse asiassa kevyehkö, Game Boy Advancen Mario & Luigi: Superstar Sagaa muistuttava, rooliseikkailu.
Tarina alkaa, kun prinsessa Peach saa Rogueportin kaupungissa lomaillessaan käsiinsä aarrekartan ja kutsuu Marion mukaan aarrejahtiin, mutta tapaamispaikalla prinsessasta ei näy jälkeäkään. Hetken tutkailun jälkeen selviää, että Peach on mystisten X-nauttien vankina. Marion ainoa johtolanka on etsiä pahisten himoitsemat kristallitähdet, joita tarvitaan Rogueportin perustuksissa majailevan Tuhatvuotisen oven salaisuden ratkaisemiseksi.
Pelimaailma on jaettu välietappeina toimiviin kaupunkeihin, joissa on on majatalo lepoa ja kauppa varusteiden täydennystä varten. Kun pääseikkailu ei maita, voidaan käydä vaikka pelihallissa pelailemassa kolikkopelejä tai auttaa sivuseikkailuna kaupunkien asukkaita ratkomaan ongelmiaan. Kaupunginrajojen sisäpuolella ollaan turvassa ulkomaailmaa hallitsevilta Marion ja kumppaneiden satuttamiseen erikoistuneilta olioilta, joiden kohtaaminen johtaa käsikähmään. Satunnaistaisteluja ei ole, vaan kaikki uhkaavat vihollisjoukot ovat koko ajan näkyvissä ja siten täysin väistettävissä. Jos Mario seurueineen ei kuitenkaan pääse karkuun, edessä on kamppailu kuolemaan asti. Taistelut käydään vuoropohjaisesti, samaan tapaan kuin Superstar Sagassa. Ruudun toisella puolella ovat Mario ja muut hyvikset, kun taas toisella puolella väijyy vihollisjoukko. Toisen puolen hyökätessä toinen puolustaa.
Vihuille turpaan valokeilassa paistatellen
Erikoisen taistelutilanteesta tekee se, että koko komeus käydään teatterilavalla. Lavasteet vaihtuvat sen hetkisen ympäristön mukaan, ja kaiken kruunaa yleisö, jonka suosiolla paistatellessa hyvikset saavat lisäpontta erikoisliikkeisiinsä. Sopivilla liikkeillä taustalla patsastelevat lavasteet saa jopa kaadettua kamppailijoiden niskaan, eikä lava ole vain kiinteä mättöareena. Pelkän hyökkäämisen sijaan oman vuoron voi käyttää myös yleisön suosion nostattamiseen, puolustuksen tehostamiseen tai vaikka ottamalla miehekkäästi jalat alleen. Kaikista taisteluista ei kuitenkaan ole mahdollista karata, minkä vuoksi pelitilanne kannattaa tallentaa jokaisella nähtävällä tallennuspisteellä. Marion kuukahtaminen kun johtaa suoraan pelin loppumiseen ilman mitään jatkomahdollisuutta. Taistelumenestys palkitaan kokemuspisteillä, jotka nostavat Marion tasoa. Tason noustessa voidaan nostaa Marion maksimienergiaa, erikoisliikepisteitä tai kykyä kantaa enemmän rintamerkkejä, joilla on erilaisia käyttötarkoituksia. Rintamerkki voi esimerkiksi lisätä Mariolle uusia erikoisliikkeitä tai saada viholliset lyömään useammin ohi taistelussa.
Pelin silmiinpistävin piirre on sen graafinen ilme: koko maailma on ikään kuin paperista rakennettu, aina hahmoista luontoon ja taloihin. Paperimaisuus ei jää pelkästään graafiseksi kikkailuksi, vaan koko pelin kattavaa teemaa hyödynnetään myös pelattavuudessa. Seikkailunsa aikana Marion ylle langetetaan kirouksia, joista on enemmänkin hyötyä kuin haittaa. Kiroukset nimittäin lisäävät Mariolle kyvyn muuttua muun muassa paperilennokiksi, jona voidaan leijailla suurten railojen yli, tai paperirullaksi, joka mahtuu pyörimään myös matalien kolojen ali. Still-kuvissa peli näyttää hienolta, mutta liikkeessä maailman eläväisyys tulee kunnolla näkyviin. Positiivista on myös se, että vaikka Mario-maailmassa liikutaankin, ruudulle ei ole oksennettu kaikkia maailman värejä kerralla. Peli ei muutenkaan sorru ällösöpöilyyn à la Mario Sunshine, mikä näkyy juuri hillitymmässä väripaletissa. Tunnelman hioo kohdilleen eri Mario-teemoja hienosti käyttävä ääniraita. Vaikka maisemat ovat suurilta osin staattista taustaa, eikä Mario voi vaikuttaa juuri muuhun kuin kasvillisuuden kahisteluun, on maailmassa jotain ominaista, joka erottaa sen tylsästä ja tavanomaisesta.
Litteä, muttei lattea seikkailu
Yksi pelimaailmaa elävöittävistä asioista ovat hahmot. Maailma on erilaisten sienivaltakunnan värikkäiden hahmojen asuttama. Jokaisella asukkaalla on pari riviä turhaa perus-small-talk-dialogia, mutta jotkut alkavat tarinoida hieman pidemmin. Monet hahmot ovat jollain tapaa ennestään tuttuja Mario-maailmasta, kuten Marion velipoika Luigi, jolla on mainio sivurooli tylsistä seikkailuistaan jaarittelevana ajantuhlaajana.
Matkan varrella kohdataan toki myös aidosti pääjuonen kannalta merkittäviä tyyppejä, joiden keskusteluista varsinainen juoni aukeaa. Jotkin kohdatut hahmot haluavat liittyä Marion joukkoon, mutta Nintendo-tyyliin pelaajalla on tähän vain näennäinen päätösvalta, eli seurueen kokoonpanoon ei päästä vaikuttamaan. Jokaisella apurilla on erikoistaito, jota ilman pelissä ei pääse etenemään. Marion ja muiden hahmojen välinen dialogi on merkittävää juonen selvittämisen lisäksi myös pelillisesti, sillä keskustelujen ulkopuolella ei seuraavasta etapista tai etenemisreitistä liiemmin vinkkejä jaella. Dialogia on paljon, ja pelissä käytetty kieli on yllättävän monimutkaista – aivan toista luokkaa kuin aiempien Mario-pelien tai Zeldojen englanti, mikä voi tuottaa ongelmia erityisesti nuoremmille pelaajille. Jos kielitaito on kuitenkin kohdallaan, tarjoaa Paper Mario monet hyvin makeat naurut. Superstar Sagasta tutusta itseironisesta huumorivaihteesta on siirrytty vielä pykälän verran edemmäs, ja päästäänpä pelissä ohjaamaan myös Bowseria Super Mario Bros. -pelejä parodioivassa osiossa. Pääseikkailu etenee lineaarisesti ennalta määrätyssä järjestyksessä, mutta jo kolutuille alueille voi palata etsimään bonusesineitä. Jokainen etappi väännetään pelaajalle rautalangasta moneen kertaan, ettei epäselvyyksiä varmasti tulisi. Jos täydellinen muistikatkos tai neuvottomuus kuitenkin sattuu iskemään, voidaan neuvoa kysyä selvänäkijältä – toki nimellistä korvausta vastaan.
Paper Mario: The Thousand-Year Door on kevytroolipeliksi yllättävän monisävytteinen, mutta onnistuu pitämään menon tarpeeksi yksinkertaisena myös jokamiehen makuun. Dialogi on kekseliästä ja hauskaa, meno maistuvaa sekä tekeminen runsasta: pelin läpäisyyn uppoaa helposti kymmeniä pelitunteja, joten kyllä tällä joululoman yli selviää. Varma valinta pukinkonttiin ja todellinen herkkupala kaikille Nintendo-faneille.
Putkimiehen elämä sienivaltakunnassa ei liene kaksista. Harva se päivä sitä joutuu hylkäämään arkirutiinit ja lähtemään pelastamaan hempukoita vaarojen kynsistä mitä kummallisimmista paikoista. Nintendon vakkarihaalarihousu Mario ei saa uusimmassa Nintendo-eepoksessakaan ansaitsemaansa lepoa, kun prinsessa Peach hankkiutuu jälleen hankaluuksiin. Tällä kertaa salaperäisen muinaisaarteen vuoksi. Toisin kuin äkkiseltään olettaisi, uusin Mario-seikkailu ei olekaan tasohyppely, vaan itse asiassa kevyehkö, Game Boy Advancen Mario & Luigi: Superstar Sagaa muistuttava, rooliseikkailu.
Tarina alkaa, kun prinsessa Peach saa Rogueportin kaupungissa lomaillessaan käsiinsä aarrekartan ja kutsuu Marion mukaan aarrejahtiin, mutta tapaamispaikalla prinsessasta ei näy jälkeäkään. Hetken tutkailun jälkeen selviää, että Peach on mystisten X-nauttien vankina. Marion ainoa johtolanka on etsiä pahisten himoitsemat kristallitähdet, joita tarvitaan Rogueportin perustuksissa majailevan Tuhatvuotisen oven salaisuden ratkaisemiseksi.
Pelimaailma on jaettu välietappeina toimiviin kaupunkeihin, joissa on on majatalo lepoa ja kauppa varusteiden täydennystä varten. Kun pääseikkailu ei maita, voidaan käydä vaikka pelihallissa pelailemassa kolikkopelejä tai auttaa sivuseikkailuna kaupunkien asukkaita ratkomaan ongelmiaan. Kaupunginrajojen sisäpuolella ollaan turvassa ulkomaailmaa hallitsevilta Marion ja kumppaneiden satuttamiseen erikoistuneilta olioilta, joiden kohtaaminen johtaa käsikähmään. Satunnaistaisteluja ei ole, vaan kaikki uhkaavat vihollisjoukot ovat koko ajan näkyvissä ja siten täysin väistettävissä. Jos Mario seurueineen ei kuitenkaan pääse karkuun, edessä on kamppailu kuolemaan asti. Taistelut käydään vuoropohjaisesti, samaan tapaan kuin Superstar Sagassa. Ruudun toisella puolella ovat Mario ja muut hyvikset, kun taas toisella puolella väijyy vihollisjoukko. Toisen puolen hyökätessä toinen puolustaa.
Vihuille turpaan valokeilassa paistatellen
Erikoisen taistelutilanteesta tekee se, että koko komeus käydään teatterilavalla. Lavasteet vaihtuvat sen hetkisen ympäristön mukaan, ja kaiken kruunaa yleisö, jonka suosiolla paistatellessa hyvikset saavat lisäpontta erikoisliikkeisiinsä. Sopivilla liikkeillä taustalla patsastelevat lavasteet saa jopa kaadettua kamppailijoiden niskaan, eikä lava ole vain kiinteä mättöareena. Pelkän hyökkäämisen sijaan oman vuoron voi käyttää myös yleisön suosion nostattamiseen, puolustuksen tehostamiseen tai vaikka ottamalla miehekkäästi jalat alleen. Kaikista taisteluista ei kuitenkaan ole mahdollista karata, minkä vuoksi pelitilanne kannattaa tallentaa jokaisella nähtävällä tallennuspisteellä. Marion kuukahtaminen kun johtaa suoraan pelin loppumiseen ilman mitään jatkomahdollisuutta. Taistelumenestys palkitaan kokemuspisteillä, jotka nostavat Marion tasoa. Tason noustessa voidaan nostaa Marion maksimienergiaa, erikoisliikepisteitä tai kykyä kantaa enemmän rintamerkkejä, joilla on erilaisia käyttötarkoituksia. Rintamerkki voi esimerkiksi lisätä Mariolle uusia erikoisliikkeitä tai saada viholliset lyömään useammin ohi taistelussa.
Pelin silmiinpistävin piirre on sen graafinen ilme: koko maailma on ikään kuin paperista rakennettu, aina hahmoista luontoon ja taloihin. Paperimaisuus ei jää pelkästään graafiseksi kikkailuksi, vaan koko pelin kattavaa teemaa hyödynnetään myös pelattavuudessa. Seikkailunsa aikana Marion ylle langetetaan kirouksia, joista on enemmänkin hyötyä kuin haittaa. Kiroukset nimittäin lisäävät Mariolle kyvyn muuttua muun muassa paperilennokiksi, jona voidaan leijailla suurten railojen yli, tai paperirullaksi, joka mahtuu pyörimään myös matalien kolojen ali. Still-kuvissa peli näyttää hienolta, mutta liikkeessä maailman eläväisyys tulee kunnolla näkyviin. Positiivista on myös se, että vaikka Mario-maailmassa liikutaankin, ruudulle ei ole oksennettu kaikkia maailman värejä kerralla. Peli ei muutenkaan sorru ällösöpöilyyn à la Mario Sunshine, mikä näkyy juuri hillitymmässä väripaletissa. Tunnelman hioo kohdilleen eri Mario-teemoja hienosti käyttävä ääniraita. Vaikka maisemat ovat suurilta osin staattista taustaa, eikä Mario voi vaikuttaa juuri muuhun kuin kasvillisuuden kahisteluun, on maailmassa jotain ominaista, joka erottaa sen tylsästä ja tavanomaisesta.
Litteä, muttei lattea seikkailu
Yksi pelimaailmaa elävöittävistä asioista ovat hahmot. Maailma on erilaisten sienivaltakunnan värikkäiden hahmojen asuttama. Jokaisella asukkaalla on pari riviä turhaa perus-small-talk-dialogia, mutta jotkut alkavat tarinoida hieman pidemmin. Monet hahmot ovat jollain tapaa ennestään tuttuja Mario-maailmasta, kuten Marion velipoika Luigi, jolla on mainio sivurooli tylsistä seikkailuistaan jaarittelevana ajantuhlaajana.
Matkan varrella kohdataan toki myös aidosti pääjuonen kannalta merkittäviä tyyppejä, joiden keskusteluista varsinainen juoni aukeaa. Jotkin kohdatut hahmot haluavat liittyä Marion joukkoon, mutta Nintendo-tyyliin pelaajalla on tähän vain näennäinen päätösvalta, eli seurueen kokoonpanoon ei päästä vaikuttamaan. Jokaisella apurilla on erikoistaito, jota ilman pelissä ei pääse etenemään. Marion ja muiden hahmojen välinen dialogi on merkittävää juonen selvittämisen lisäksi myös pelillisesti, sillä keskustelujen ulkopuolella ei seuraavasta etapista tai etenemisreitistä liiemmin vinkkejä jaella. Dialogia on paljon, ja pelissä käytetty kieli on yllättävän monimutkaista – aivan toista luokkaa kuin aiempien Mario-pelien tai Zeldojen englanti, mikä voi tuottaa ongelmia erityisesti nuoremmille pelaajille. Jos kielitaito on kuitenkin kohdallaan, tarjoaa Paper Mario monet hyvin makeat naurut. Superstar Sagasta tutusta itseironisesta huumorivaihteesta on siirrytty vielä pykälän verran edemmäs, ja päästäänpä pelissä ohjaamaan myös Bowseria Super Mario Bros. -pelejä parodioivassa osiossa. Pääseikkailu etenee lineaarisesti ennalta määrätyssä järjestyksessä, mutta jo kolutuille alueille voi palata etsimään bonusesineitä. Jokainen etappi väännetään pelaajalle rautalangasta moneen kertaan, ettei epäselvyyksiä varmasti tulisi. Jos täydellinen muistikatkos tai neuvottomuus kuitenkin sattuu iskemään, voidaan neuvoa kysyä selvänäkijältä – toki nimellistä korvausta vastaan.
Paper Mario: The Thousand-Year Door on kevytroolipeliksi yllättävän monisävytteinen, mutta onnistuu pitämään menon tarpeeksi yksinkertaisena myös jokamiehen makuun. Dialogi on kekseliästä ja hauskaa, meno maistuvaa sekä tekeminen runsasta: pelin läpäisyyn uppoaa helposti kymmeniä pelitunteja, joten kyllä tällä joululoman yli selviää. Varma valinta pukinkonttiin ja todellinen herkkupala kaikille Nintendo-faneille.
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja