Apina, gorilla ja bongorummut
Pelimaailman viimeisin villitys on nyt jonkin aikaa ollut pelin ulottaminen osittain tv-ruudun ulkopuolelle. Jo Nintendo Entertainment Systemillä nähtiin valopistooli- ja juoksumattopelejä, mutta viime aikoina suosiota ovat kasvattaneet erityisesti erilaiset musiikki- ja rytmipelit: Segan Dreamcastilla nähtiin vuosituhannen vaihteessa Samba De Amigo -marakassipeli, ja Japanissa vuonna -98 ilmestynyt Dance Dance Revolution oli megahitti, joka valloittaa vieläkin Eurooppaa nimellä Dancing Stage. Cubella ei oltu vielä rytmipelejä tai erikoisia ohjaustapoja nähty, joten aukkoa paikkaamaan Namco ja Nintendo ovat kehittäneet Donkey Konga -rumpupelin, joka muistuttaa yllättävän paljon Namcon aiempaa Taiko no Tatsujin -peliä.
Muiden rytmipelien lailla myös Donkey Konga on todella yksinkertainen: ruudulla vilistää neljänlaisia symboleja, joiden mukaan pakettiin sisältyvää rumpuohjainta on lätkittävä taustalla soivan kappaleen tahtiin. Symbolit vastaavat vasenta ja oikeaa rumpua, molempia samanaikaisesti sekä taputusta, joka välittyy Cubelle rumpuparin keskellä sijaitsevan mikrofonin kautta. Lyönnit arvostellaan tarkkuuden mukaan ja täydellisellä ajoituksella saa luonnollisesti enemmän pisteitä kuin vain hyväksyttävällä rummutuksella. Pelaaminen onnistuu toki myös tavallisella ohjaimella, mutta tällöin se on kuin hampurilainen ilman mausteita: jotain on tallella, mutta koko hommasta puuttuu maku.
Yksinkertaisen toimivaa
Rummuttelemaan päästään 31 kappaleen voimin, ja valikoima vaihtelee klassisesta poppiin – unohtamatta tietenkään sävelmiä tutuista Nintendo-peleistä. Ääniraita ajaa asiansa suhteellisen hyvin ainakin paperilla. Kaikki lisensoidut kappaleet ovat nimittäin cover-versioita alkuperäisbiiseistä, mikä on ääniraidan suurin heikkous. Tämä tarkoittaa siis sitä, että esimerkiksi Canned Heatin tai Back for Goodin tahtiin jammaillessa on tyydyttävä Mukaroquain ja Fake Thatin esityksiin alkuperäisten esittäjien sijaan. Coverit on tehty riittävän hyvin originaalikappaleiden tunnistamiseksi, mutta ainakin allekirjoittaneen sisäinen pikku puristi huusi tuskasta joidenkin kopioartistien tuotantoa kuunnellessa. Kappalelista lienee valittu mahdollisimman suuren yleisön mukaan, mistä johtuen se joko ihastuttaa tai vihastuttaa, sillä vain reilun kolmenkymmenen kappaleen valikoimassa ei ole juurikaan varaa kompromisseihin.
Kaikille kappaleille on tehty kolmet rumpunuotit jokaista vaikeustasoa varten. Aluksi valittavana on vain kaksi eri vaikeustasoa: monkey ja chimp. Helpoimmalla tasolla rumpunuotteja tulee kovin vähän, joten se on kaikessa rauhallisuudessaan mainio leikkikenttä aivan untuvikoille peliin tutustumista ja rumpusysteemiin tottumista varten. Jonkin aikaa monkey-tasolla harjoiteltuaan kannattaa kuitenkin siirtyä chimp-tasolle, jolla voi jo kunnolla jammailla kappaleiden parissa.
Viidakon villit rytmit
Yksinpelin kulmakivi on Street Performance -moodi, jossa kappaleita yritetään soittaa tarpeeksi hyvin niiden läpäisemiseksi. Ruudun yläkulmassa on musiikkimittari, jota hyväksytyt lyönnit täyttävät, ja säröäänet vastaavasti tyhjentävät. Jokaiselle kappaleelle on läpipääsyraja, joka täytyy olla ylitetty musiikin loppuessa. Koska mittari voi kulkea myös takapakkia, pelaaminen on ohi vasta kun musiikki lakkaa. Alun onnistuneella soitannalla ei siis ole mitään väliä, jos lopun nuotit onnistuu mokailemaan niin pahasti, että mittari tippuu takaisin tappion puolelle.
Street Performancea pelaamalla ansaitaan uusia ominaisuuksia aukovia kolikoita, joilla voi avata vaikeamman tason nuottien lisäksi minipeleijä tai erilaisia vaihtoehtoääniä rummuille. Minipeleistä erityisen addiktiivinen on Banana Juggle, eli banaaninjonglöörauspeli, jota tuli koukuttavuutensa vuoksi hakattua parina iltana aivan yön pikkutunneille saakka. Rumpujen vaihtoehtoisäänillä saadaan perinteiset paukutteluäänet korvattua esimerkiksi erilaisilla soittimilla. Mukana on myös paljon huumoriääniä NES- ja Mario-teemoista viidakon eläinten ääntelyyn, mutta outouspisteet vetää ehdottomasti kotiin Whip It -efektisetti ruoskimis- ja kivunhuudahdusäänillään. Huumoriäänistä monet eivät sovi pelin kappaleisiin ollenkaan, lukuun ottamatta aina suun hymyyn vetävää hauvatrioa.
Kappaleita ei ole pakko vääntää otsa rypyssä kolikoita keräten, vaan tarjolla on myös Jam Session, jonka aikana ei läpipääsyrajoja tunneta. Se keskittyy nimensä mukaisesti rentoon jammailuun, jota voidaan harrastaa yksin, kaksin tai nelinpelinä. Yksin pelatessa nuotit ovat samat kuin Street Performancessa, mutta kaksin- tai nelinpelinä jokaisella pelaajalla on omat nuottinsa, jotka muodostavat yhdessä suuren kokonaisuuden. Jam Session onkin pelimuodoista paras aloittelijoiden tutustuttamiseksi Kongan saloihin, sillä virheitä ei lasketa, vaan areena on varattu kokonaan hauskanpidolle.
Biitti veressä
Kaveria vastaan voidaan mitellä Battle-moodissa, jossa kaksi pelaajaa rummuttaa biisejä korkeammasta pistesaaliista kilpaillen. Challenge-moodissa taas yritetään läpäistä mahdollisimman monta kappaletta peräkkäin yksin tai kaverin kanssa paukutellen. Ruudun yläkulmassa kummittelee energiapalkki, jota virheet verottavat. Kappaleen läpäisy kasvattaa energiapalkkia hieman ja palkin tyhjeneminen kokonaan johtaa pelin päättymiseen.
Peli on hauskan rentoa ja meno maistuu, mutta yksinpelihupi on aivan liian nopeasti ohi. Rummutus on helppoa, eikä pelin 31 kappaleesta yksikään ollut pitkäaikaista harjoittelua vaativa koettelemus. Itse asiassa kaikkien kappaleiden läpäisyyn Street Performancessa gorilla-tasolla ei mene juuri pitkää viikonloppua pidempään, ja kaikki avattava on ansaittu muutamaa päivää myöhemmin. Donkey Konga on mainio yritys tuoda vaihtelevuutta GameCuben pelivalikoimaan, mutta se ei kuitenkaan yllä aivan erinomaisuuteen laihanlaisen sisältönsä vuoksi. Tällaisenaan tuotos on kuitenkin hieman keskivertoa paremman yksinpelin ohella mitä mainointa moninpeliviihdettä ja erinomainen valinta bilepeliksi.
Pelimaailman viimeisin villitys on nyt jonkin aikaa ollut pelin ulottaminen osittain tv-ruudun ulkopuolelle. Jo Nintendo Entertainment Systemillä nähtiin valopistooli- ja juoksumattopelejä, mutta viime aikoina suosiota ovat kasvattaneet erityisesti erilaiset musiikki- ja rytmipelit: Segan Dreamcastilla nähtiin vuosituhannen vaihteessa Samba De Amigo -marakassipeli, ja Japanissa vuonna -98 ilmestynyt Dance Dance Revolution oli megahitti, joka valloittaa vieläkin Eurooppaa nimellä Dancing Stage. Cubella ei oltu vielä rytmipelejä tai erikoisia ohjaustapoja nähty, joten aukkoa paikkaamaan Namco ja Nintendo ovat kehittäneet Donkey Konga -rumpupelin, joka muistuttaa yllättävän paljon Namcon aiempaa Taiko no Tatsujin -peliä.
Muiden rytmipelien lailla myös Donkey Konga on todella yksinkertainen: ruudulla vilistää neljänlaisia symboleja, joiden mukaan pakettiin sisältyvää rumpuohjainta on lätkittävä taustalla soivan kappaleen tahtiin. Symbolit vastaavat vasenta ja oikeaa rumpua, molempia samanaikaisesti sekä taputusta, joka välittyy Cubelle rumpuparin keskellä sijaitsevan mikrofonin kautta. Lyönnit arvostellaan tarkkuuden mukaan ja täydellisellä ajoituksella saa luonnollisesti enemmän pisteitä kuin vain hyväksyttävällä rummutuksella. Pelaaminen onnistuu toki myös tavallisella ohjaimella, mutta tällöin se on kuin hampurilainen ilman mausteita: jotain on tallella, mutta koko hommasta puuttuu maku.
Yksinkertaisen toimivaa
Rummuttelemaan päästään 31 kappaleen voimin, ja valikoima vaihtelee klassisesta poppiin – unohtamatta tietenkään sävelmiä tutuista Nintendo-peleistä. Ääniraita ajaa asiansa suhteellisen hyvin ainakin paperilla. Kaikki lisensoidut kappaleet ovat nimittäin cover-versioita alkuperäisbiiseistä, mikä on ääniraidan suurin heikkous. Tämä tarkoittaa siis sitä, että esimerkiksi Canned Heatin tai Back for Goodin tahtiin jammaillessa on tyydyttävä Mukaroquain ja Fake Thatin esityksiin alkuperäisten esittäjien sijaan. Coverit on tehty riittävän hyvin originaalikappaleiden tunnistamiseksi, mutta ainakin allekirjoittaneen sisäinen pikku puristi huusi tuskasta joidenkin kopioartistien tuotantoa kuunnellessa. Kappalelista lienee valittu mahdollisimman suuren yleisön mukaan, mistä johtuen se joko ihastuttaa tai vihastuttaa, sillä vain reilun kolmenkymmenen kappaleen valikoimassa ei ole juurikaan varaa kompromisseihin.
Kaikille kappaleille on tehty kolmet rumpunuotit jokaista vaikeustasoa varten. Aluksi valittavana on vain kaksi eri vaikeustasoa: monkey ja chimp. Helpoimmalla tasolla rumpunuotteja tulee kovin vähän, joten se on kaikessa rauhallisuudessaan mainio leikkikenttä aivan untuvikoille peliin tutustumista ja rumpusysteemiin tottumista varten. Jonkin aikaa monkey-tasolla harjoiteltuaan kannattaa kuitenkin siirtyä chimp-tasolle, jolla voi jo kunnolla jammailla kappaleiden parissa.
Viidakon villit rytmit
Yksinpelin kulmakivi on Street Performance -moodi, jossa kappaleita yritetään soittaa tarpeeksi hyvin niiden läpäisemiseksi. Ruudun yläkulmassa on musiikkimittari, jota hyväksytyt lyönnit täyttävät, ja säröäänet vastaavasti tyhjentävät. Jokaiselle kappaleelle on läpipääsyraja, joka täytyy olla ylitetty musiikin loppuessa. Koska mittari voi kulkea myös takapakkia, pelaaminen on ohi vasta kun musiikki lakkaa. Alun onnistuneella soitannalla ei siis ole mitään väliä, jos lopun nuotit onnistuu mokailemaan niin pahasti, että mittari tippuu takaisin tappion puolelle.
Street Performancea pelaamalla ansaitaan uusia ominaisuuksia aukovia kolikoita, joilla voi avata vaikeamman tason nuottien lisäksi minipeleijä tai erilaisia vaihtoehtoääniä rummuille. Minipeleistä erityisen addiktiivinen on Banana Juggle, eli banaaninjonglöörauspeli, jota tuli koukuttavuutensa vuoksi hakattua parina iltana aivan yön pikkutunneille saakka. Rumpujen vaihtoehtoisäänillä saadaan perinteiset paukutteluäänet korvattua esimerkiksi erilaisilla soittimilla. Mukana on myös paljon huumoriääniä NES- ja Mario-teemoista viidakon eläinten ääntelyyn, mutta outouspisteet vetää ehdottomasti kotiin Whip It -efektisetti ruoskimis- ja kivunhuudahdusäänillään. Huumoriäänistä monet eivät sovi pelin kappaleisiin ollenkaan, lukuun ottamatta aina suun hymyyn vetävää hauvatrioa.
Kappaleita ei ole pakko vääntää otsa rypyssä kolikoita keräten, vaan tarjolla on myös Jam Session, jonka aikana ei läpipääsyrajoja tunneta. Se keskittyy nimensä mukaisesti rentoon jammailuun, jota voidaan harrastaa yksin, kaksin tai nelinpelinä. Yksin pelatessa nuotit ovat samat kuin Street Performancessa, mutta kaksin- tai nelinpelinä jokaisella pelaajalla on omat nuottinsa, jotka muodostavat yhdessä suuren kokonaisuuden. Jam Session onkin pelimuodoista paras aloittelijoiden tutustuttamiseksi Kongan saloihin, sillä virheitä ei lasketa, vaan areena on varattu kokonaan hauskanpidolle.
Biitti veressä
Kaveria vastaan voidaan mitellä Battle-moodissa, jossa kaksi pelaajaa rummuttaa biisejä korkeammasta pistesaaliista kilpaillen. Challenge-moodissa taas yritetään läpäistä mahdollisimman monta kappaletta peräkkäin yksin tai kaverin kanssa paukutellen. Ruudun yläkulmassa kummittelee energiapalkki, jota virheet verottavat. Kappaleen läpäisy kasvattaa energiapalkkia hieman ja palkin tyhjeneminen kokonaan johtaa pelin päättymiseen.
Peli on hauskan rentoa ja meno maistuu, mutta yksinpelihupi on aivan liian nopeasti ohi. Rummutus on helppoa, eikä pelin 31 kappaleesta yksikään ollut pitkäaikaista harjoittelua vaativa koettelemus. Itse asiassa kaikkien kappaleiden läpäisyyn Street Performancessa gorilla-tasolla ei mene juuri pitkää viikonloppua pidempään, ja kaikki avattava on ansaittu muutamaa päivää myöhemmin. Donkey Konga on mainio yritys tuoda vaihtelevuutta GameCuben pelivalikoimaan, mutta se ei kuitenkaan yllä aivan erinomaisuuteen laihanlaisen sisältönsä vuoksi. Tällaisenaan tuotos on kuitenkin hieman keskivertoa paremman yksinpelin ohella mitä mainointa moninpeliviihdettä ja erinomainen valinta bilepeliksi.
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja