N-Gagen pelivalikoimaa on arvosteltu toistuvasti sen kapeudesta ja
heikosta laadusta. Suurimmaksi osaksi nämä väitteet ovat liioiteltuja,
sillä pelivalikoimasta löytyy Splinter Cellin, Pathway To Gloryn ja Colin McRae Rallyn kaltaisia helmiä. Valitettavasti joukkoon mahtuu myös liuta heikompia suorituksia, ja näihin on helppo laskea Exient Entertainmentin WWE Aftershock.
Tuskaa
N-Gagen WWE kokoaa yhteen joukon painisarjan suosituimpia hahmoja. Mukana on yhteensä 12 sankaria, joten läheskään kaikkia painijoita ei ole sisällytetty peliin. Hahmovalikoima koostuu lähinnä yleisön suosikeista, mikä näkyy siinä, että JBL:n ja Orlando Jordanin kaltaiset pahikset on jätetty kokonaan pois. Toisaalta mukana olevissakaan sankareissa ei ole juuri eroa, joten on melko sama kenet painijoista valitsee. Sankareista oikeastaan vain Rey Mysterio viljelee omia liikkeitään, sillä esimerkiksi Big Show, John Cena, Chris Benoit ja Undertaker käyttävät samoja peruskikkoja. Toki mukana on joukko hahmojen omia erikoisliikkeitä, mutta niiden vaikutus ei eroa toisistaan pahemmin. Jokainen ns. Smackdown!-liike aiheuttaa nimittäin yhtä tappavaa vahinkoa.
WWE Aftershockissa on mukana muutama pelimuoto, joista ei riitä pelattavaa kovin pitkäksi aikaa. Kun kotikonsoleiden painipeleissä on nähty jo mielenkiintoisia uramoodeja, ei kolmen ottelun pituinen turnaus jaksa oikein innostaa. Samaa voi sanoa myös yksittäisistä tiimimatseista ja rajummista I Quit sekä First Blood -otteluista. Oikeastaan ainoaa todellista haastetta on tarjolla Survival-moodissa, jossa pelaaja kohtaa perätysten pelissä mukana olevat painijat.
Huonon otteluvalikoiman voisi vielä antaa anteeksi, mutta kun itse pelimekaniikka toimii aivan yhtä surkeasti, ei paljon juhlimisen aihetta ole. Niin sanottu painiminen on toteutettu vähintäänkin oudolla tavalla, sillä suurin osa matsista menee lyöntinapin takomiseen. Vasta kun vastustaja on pyörryksissä, on järkevää alkaa käyttää 7-napin takana olevia heittoja. Maassa makaavaan vastustajaan on tarkoitus käyttää sidontaotteita, joilla toisen painijan voi saada luovuttamaan samaista heittonappia painelemalla. Käytännössä systeemi on kuitenkin niin huonosti toteutettu, että vastustajaa on lähes mahdoton saada luovuttamaan. Edellä mainittujen kikkojen ohella pelaaja voi juosta kehässä ja heittää vastustajaa kehän nurkkiin. Halutessaan pelialueen reunalta voi poimia myös legendaarisen rautatuolin, jolla mätkäyttämisestä tulee kylläkin diskaus tavallisissa ottelumuodoissa.
Suurin ongelma WWE Aftershockissa on jatkuva saman toisto. Otteleminen on todella yksitoikkoista, sillä jokaisen ottelun kaava on käytännössä täysin sama: vastustajaa lätkitään turpiin ensin pystypainissa, minkä jälkeen maassa makaavaa hahmoa tulisi vahingoittaa mahdollisimman paljon. Kun vastustajan raajat päästä jalkoihin ovat kärsineet tarpeeksi vahinkoa, on aika suorittaa selätys. Ottelun päättäminen ei riipu edellisten iskujen voimasta tai näyttävyydestä, vaan ratkaisevassa osassa on vain kokonaisuudessaan kertynyt vahinko. Show-painin kaavaan tämä ei tunnu istuvan, joten jonkinlaista kehitys pelisysteemiin olisi toivonut.
Rautaa on turha revitellä, vai?
WWE Aftershock ei todellakaan ota kaikkea irti N-Gagen ominaisuuksista. Pelin grafiikka tuo mieleen varhaiset PlayStation One pelit, ja hahmot muistuttavat esikuviaan vain etäisesti. Törkeän huono ulkoasu on samalla syönyt vapaapainissa tärkeää olevaa näyttävyyttä, sillä presentaatio ei ole todellakaan toivottavalla tasolla. Hahmot saatetaan areenalle kökköjen esittelyvideoiden kera, joskin taustalla soivat painijoiden omat tunnusmusiikit ovat sillä tasolla kuin niiden pitäisi. Muut ääniefektit toimivat taas heikommin, sillä yleisön hurraus on vaimeaa kohinaa ja hakkauksen ääniefektit tuovat mieleen lähinnä pelit jostain kaukaa viime vuosituhannen puolelta.
Moninpeli toimii sentään jonkin verran paremmin: kun vastassa ei ole tekoälyn ohjaamia hahmoja, tulee otteluihin uusia taktisia vivahteita. Esimerkiksi Tag Team -otteluissa vaihdot nousevat tärkeään osaan kummankin pelaajan ohjatessa kahta omaa painijaansa. Pelin perustavanlaatuiset ongelmat estävät kuitenkin moninpelistä nauttimisen, sillä sitä vaivaa useat samat ongelmat kuin konetta vastaan pelatessa. Onneksi sentään tekniikkapuoli toimii, sillä bluetooth-yhteys pyörittää jouhevasti kahden pelaajan yhteenottoja.
Aftershock on yksi N-Gagen heikoimmista peleistä, ellei jopa juuri se huonoin. Pelistä ei tunnu löytyvän oikein mitään hurraamisen aihetta, sillä jokainen tärkeä osa-alue toimii luvattoman heikosti. Pelaaminen on yksinkertaista napinhakkaamista ja kaikki sisältö on koluttu parissa tunnissa. Edes mahdollisuus ladata N-Gage Arenalle omia parhaita tuloksiaan Survival-moodissa ei nosta pelin kiinnostavuutta yhtään, sillä niin kutsuttu painiminen on alusta loppuun täyttä tuskaa.
Tuskaa
N-Gagen WWE kokoaa yhteen joukon painisarjan suosituimpia hahmoja. Mukana on yhteensä 12 sankaria, joten läheskään kaikkia painijoita ei ole sisällytetty peliin. Hahmovalikoima koostuu lähinnä yleisön suosikeista, mikä näkyy siinä, että JBL:n ja Orlando Jordanin kaltaiset pahikset on jätetty kokonaan pois. Toisaalta mukana olevissakaan sankareissa ei ole juuri eroa, joten on melko sama kenet painijoista valitsee. Sankareista oikeastaan vain Rey Mysterio viljelee omia liikkeitään, sillä esimerkiksi Big Show, John Cena, Chris Benoit ja Undertaker käyttävät samoja peruskikkoja. Toki mukana on joukko hahmojen omia erikoisliikkeitä, mutta niiden vaikutus ei eroa toisistaan pahemmin. Jokainen ns. Smackdown!-liike aiheuttaa nimittäin yhtä tappavaa vahinkoa.
WWE Aftershockissa on mukana muutama pelimuoto, joista ei riitä pelattavaa kovin pitkäksi aikaa. Kun kotikonsoleiden painipeleissä on nähty jo mielenkiintoisia uramoodeja, ei kolmen ottelun pituinen turnaus jaksa oikein innostaa. Samaa voi sanoa myös yksittäisistä tiimimatseista ja rajummista I Quit sekä First Blood -otteluista. Oikeastaan ainoaa todellista haastetta on tarjolla Survival-moodissa, jossa pelaaja kohtaa perätysten pelissä mukana olevat painijat.
Huonon otteluvalikoiman voisi vielä antaa anteeksi, mutta kun itse pelimekaniikka toimii aivan yhtä surkeasti, ei paljon juhlimisen aihetta ole. Niin sanottu painiminen on toteutettu vähintäänkin oudolla tavalla, sillä suurin osa matsista menee lyöntinapin takomiseen. Vasta kun vastustaja on pyörryksissä, on järkevää alkaa käyttää 7-napin takana olevia heittoja. Maassa makaavaan vastustajaan on tarkoitus käyttää sidontaotteita, joilla toisen painijan voi saada luovuttamaan samaista heittonappia painelemalla. Käytännössä systeemi on kuitenkin niin huonosti toteutettu, että vastustajaa on lähes mahdoton saada luovuttamaan. Edellä mainittujen kikkojen ohella pelaaja voi juosta kehässä ja heittää vastustajaa kehän nurkkiin. Halutessaan pelialueen reunalta voi poimia myös legendaarisen rautatuolin, jolla mätkäyttämisestä tulee kylläkin diskaus tavallisissa ottelumuodoissa.
Suurin ongelma WWE Aftershockissa on jatkuva saman toisto. Otteleminen on todella yksitoikkoista, sillä jokaisen ottelun kaava on käytännössä täysin sama: vastustajaa lätkitään turpiin ensin pystypainissa, minkä jälkeen maassa makaavaa hahmoa tulisi vahingoittaa mahdollisimman paljon. Kun vastustajan raajat päästä jalkoihin ovat kärsineet tarpeeksi vahinkoa, on aika suorittaa selätys. Ottelun päättäminen ei riipu edellisten iskujen voimasta tai näyttävyydestä, vaan ratkaisevassa osassa on vain kokonaisuudessaan kertynyt vahinko. Show-painin kaavaan tämä ei tunnu istuvan, joten jonkinlaista kehitys pelisysteemiin olisi toivonut.
Rautaa on turha revitellä, vai?
WWE Aftershock ei todellakaan ota kaikkea irti N-Gagen ominaisuuksista. Pelin grafiikka tuo mieleen varhaiset PlayStation One pelit, ja hahmot muistuttavat esikuviaan vain etäisesti. Törkeän huono ulkoasu on samalla syönyt vapaapainissa tärkeää olevaa näyttävyyttä, sillä presentaatio ei ole todellakaan toivottavalla tasolla. Hahmot saatetaan areenalle kökköjen esittelyvideoiden kera, joskin taustalla soivat painijoiden omat tunnusmusiikit ovat sillä tasolla kuin niiden pitäisi. Muut ääniefektit toimivat taas heikommin, sillä yleisön hurraus on vaimeaa kohinaa ja hakkauksen ääniefektit tuovat mieleen lähinnä pelit jostain kaukaa viime vuosituhannen puolelta.
Moninpeli toimii sentään jonkin verran paremmin: kun vastassa ei ole tekoälyn ohjaamia hahmoja, tulee otteluihin uusia taktisia vivahteita. Esimerkiksi Tag Team -otteluissa vaihdot nousevat tärkeään osaan kummankin pelaajan ohjatessa kahta omaa painijaansa. Pelin perustavanlaatuiset ongelmat estävät kuitenkin moninpelistä nauttimisen, sillä sitä vaivaa useat samat ongelmat kuin konetta vastaan pelatessa. Onneksi sentään tekniikkapuoli toimii, sillä bluetooth-yhteys pyörittää jouhevasti kahden pelaajan yhteenottoja.
Aftershock on yksi N-Gagen heikoimmista peleistä, ellei jopa juuri se huonoin. Pelistä ei tunnu löytyvän oikein mitään hurraamisen aihetta, sillä jokainen tärkeä osa-alue toimii luvattoman heikosti. Pelaaminen on yksinkertaista napinhakkaamista ja kaikki sisältö on koluttu parissa tunnissa. Edes mahdollisuus ladata N-Gage Arenalle omia parhaita tuloksiaan Survival-moodissa ei nosta pelin kiinnostavuutta yhtään, sillä niin kutsuttu painiminen on alusta loppuun täyttä tuskaa.
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja