Street Fighter EX3

Katujen kahinoitsijat

Street Fighter-pelien sarja on poikinut jo lähes toista kymmentä peliä lukuisille eri alustoille, alkaen Super Nintendon SF2:sta. Vuosien varrella Ryu, Ken ja muut kumppanit ovat loikkineet konsolilta konsolille toinen toistaan samankaltaisemmissa peleissä, ja nyt on siis viimein PS2:n vuoro. Näistä 2d-taistelupeleistä joko pitää tai ei pidä. Itse kyllä pidän, mutta tuoko Street Fighter EX3 sarjaan mitään uutta?

Uusin osa on taistelusysteemiltään uskollinen sarjalle, eikä peliä ole mitenkään olennaisesti muutettu sitten Street Fighter 2:n. Mukana on toki paljon uusia hahmoja ja uusia liikkeitä, mutta pelaaminen on sitä samaa yksinkertaista naputtelua, perusideana vihollisen peittoaminen mahdollisimman odottamattomilla liikkeillä. Jos pitää Street Fighter-peleistä yleensäkin, on varmasti jo tottunut itseään toistaviin matseihin ja tuttuun pelisysteemiin, joka on yhä sama kuin aikojen alussa. Vaikka sarja on haiskahtanut puhtaalta rahastukselta jo vuosia, jaksaa tämä peli silti innostaa. Ainakin hetken.

Näennäisen kolmiulotteinen

Kaikki varmasti tietävät, mikä on 3d- ja 2d-taistelupelien ero. EX3 on jälleen kerran kaksiulotteinen mättö, joskin polygoneista rakennetuilla hahmoilla ja ympäristöillä. Se, pitääkö enemmän kaksi- vai kolmiulotteisista taistelupeleistä, on selkeä makuasia josta ei voi kiistellä. Mutta täytyy sanoa, että paluu Street Fightereiden pariin tuntui hieman oudolta totuteltuani jo vuosien ajan realistisempiin ja syvempiin mätkintöihin kuten Tekken-sarjaan. Street Fighter tuntui heti alkuun rajoittuneen yksinkertaiselta, ja kuten aina välillä käy, ensivaikutelma paljastui olevan lähellä totuutta.

Ulkoasu on toimiva, joskaan ei täydellinen. Muutama polygoni lisää olisi tehnyt hahmoille hyvää, mutta ei peli ruma ole. Taistelijat ovat ulkonäöltään ja tyyliltään sopivan erilaisia, vaikkakin aivan liian jäykästi animoituja. Tosin jos hahmojen liikkeet olisi tehty realistisen hitaiksi, ei tämä olisi enää sama tuttu Street Fighter. Grafiikan olisi mielestäni voinut jättää kokonaan kaksiulotteiseksi piirroskuvaksi, silloin ainakin peli olisi tuntunut yhtenäisemmältä ja olisi varmasti ollut paljon näyttävämpi. Vaikka on tätä tällaisenaankin ihan hyvä katsella. Mättö on vauhdikasta, liikkeet akrobaattisia ja energiaefektit tekevät taistelun melskeestä värikkään näyttävää.

Äänimaailma loistaa lukuun ottamatta tunteetonta ääninäyttelyä. Taustamusiikkien taso vaihtelee skaalalla mitäänsanomattomasta erittäin kauniiseen, ja ääniefektit ovat mainion jykeviä. Erilaisia mäiskeitä, räiskeitä ja viuhahduksia on yksinkertaisesti miellyttävä kuunnella. Pelissä todella tuntee, kun isku menee läpi. Ja kuten jo mainitsin, ääninäyttelyssä olisi vielä parantamisen varaa. Onhan japaninkieli kaunista, mutta näyttelijöiltä puuttuu into kokonaan. On hieman tunnelmaa latistavaa suorittaa superturbomega-erikoisisku ja kuulla kuinka hahmo murahtaa liikkeen nimen apaattisimmalla mahdollisella äänellä.

Street Fighterissa ei ole loppudemoja saati välianimaatioita. Pelin läpäistyään saa palkkioksi hahmoa kuvaavan tekstinpätkän, jota seuraa mielenkiintoinen alipeli: lopputekstejä seuratessa ykköshahmon kimppuun hyökkää loputon massa vihollisia, joita täytyisi yrittää löylyttää mahdollisimman monta ennen tekstien päättymistä. Ihan hyvä idea, joskaan se ei jaksa kauaa innostaa.

Kokemuspisteitä ja hippaa

Tällä kertaa sarjaan on tuotu uusiakin ominaisuuksia. Street Fighter EX3 esittelee nykyään niin muodikkaan Tag Team Battlen, mikä tarkoittaa että pelissä voi valita kaksi tai useammankin hahmon, joita voi vaihdella kesken taistelun. Tai sitten kaikkia hahmoja voi pitää samaan aikaan taistelussa mukana, jolloin toista hahmoa ohjaa joko itse (mikä tarkoittaa että molemmat hahmot tekevät aina samat liikkeet) taikka antaa toisen hahmoista koneen tai kaverin hallittavaksi. Arcade-modea pelatessa aloitetaan yhdellä taistelijalla, joka saa lisää seuralaisia päihitetyistä vihollisista, jotka tahtovat luonnollisesti liittyä voittajan puolelle. Kaksinpeli on ihan hauskaa, ja se kasvattaa pelin elinikää hivenen verran.

Toinen erikoisempi uudistus on mahdollisuus kehittää omaa tee-se-itse-hahmoa nimeltään Ace. Tällä neutraalin näköisellä miekkosella ei alussa ole lainkaan erikoisliikkeitä, vaan niitä on kerättävä ankaralla harjoittelulla. Ace voi valita suoritettavakseen kymmeniä pikkutehtäviä, joiden läpäiseminen tuottaa kokemuspisteitä. Tehtävät ovat yleensä vaikeahkojen liikkeiden suorittamista tai iskusarjojen torjumista. Kokemuspisteillä ostetaan näyttäviä erikoisliikkeitä, heittoja ja komboja. Uusista liikkeistä voi olla samaan aikaan käytössä vain muutama, joten hahmosta voi rakentaa mieleisensä tappokoneen. Kehittämällään Acellä voi sitten mitellä voimiaan konetta tai kaverin hahmoa vastaan. Oman hahmon kehittäminen on kohtalaisen hauskaa ja myös ehdottomasti parhaita puolia tässä pelissä.

Toisin kuin esimerkiksi Tekken-sarja, tämä peli ei perusta syvään taistelusysteemiin ja lähes rajattoman tuntuiseen liikemäärään, vaan vauhdikkaaseen mäiskintään ja räikeän näyttäviin tehosteisiin. Ei siinä mitään, on peliä ihan viihdyttävä hakata silloin tällöin, mutta ei koskaan suuria määriä kerralla. Street Fighter EX3 on parhaimmillaan vain hyvä stressilelu, jonka pariin on hauska palata aina kun ei ole parempaakaan tekemistä ja tekee mieli heittää parit tulipallot vihollisten tuskanhuutoja kuunnellessa.