Kuulostaa tutulta
Shadow of Romen idea on yhdistää taistelu- ja hiiviskelypelit sekä sekoittaa mukaan ripaus antiikin ajan Roomaa. Potentiaalinen idea, ja ainakin allekirjoittaneeseen antiikin Rooma kolahtaa toteutuspaikkana kuin kimakka potku Shadow of Rome –pelitiimin takapuoleen. Jälleen kerran toteutus alkaa mennä metsään patikoimaan jo juonen kohdalla, sillä tarinan alku kuulostaa uskomattoman paljon Gladiaattori-leffan kotitekoiselta muokkaukselta - mikä se itse asiassa taitaa ollakin.
Julius Caesarin kohdattua deadlinensa oli Senaatin aika keksiä syyllinen. Syntipukiksi valitun miehen poika, Agrippa, valitettavasti sattui olemaan keskivertoa kykenevämpi tyyppi Rooman armeijan hameissa. Huhuja lavastetusta syyllisestä kuullut Octavius taas oli vuorostaan Agrippan vanha kaveri. Jotain vanhaa kliseettä noudattaen Octavius kertoi huonot uutiset Agrippalle. Siitä alkoi kahden miehen legioonan hyökkäys Rooman valtaa vastaan.
Juonen ympärille rakennetut tapahtumat yrittävät antaa uskottavuutta ja motivaatiota sekä hiiviskelyyn että armottomaan päidenkatkomiseen. Välillä Octavius ja Agrippa kuitenkin saavat niin järjettömiä ideoita, että itkisin jos heidän kohtalonsa suuremmin minua kiinnostaisi. Pelimuoto vaihtuu kulloinkin pelattavan hahmon mukaan, Agrippan heiluttaessa miekkaa veri roiskuu ja Octaviuksen pelivuoroilla piiloillaan varjoissa.
Läpi colosseumien mä taistelen
Taisteluosuuksissa peruskontrollit ovat kunnossa. Erilaisin näppäinyhdistelmin miekkaa voi heiluttaa mitä raaimmilla tavoilla, mutta päätön aseen heiluttaminen päättyy aikanaan aserikkoon. Uusia sotakirveitä ja -keihäitä voi poimia kaatuneilta, mutta myös aseen repiminen vihulaisen kädestä onnistuu. Rikkaalla mielikuvituksella varustetut pelaajat voivat myös viihdyttää kukkahattutätejä käyttämällä aseenaan kaadetun vihollisen päätä, mikä selittänee K18 luokituksen. Alkuinnostuksen jälkeen taistelut käyvät varsin rutiininomaisiksi. Homma kuitenkin toimii ja on aina välillä hauskaakin.
Ja nurkkiin piiloudun
Taistoon käydään usein myös varjoissa hiipien. Sam Fisheriä esittää Octavius, joka ei kyllä ihan esikuvalleen pärjää. Hiiviskely koostuu pääasiassa erilaisiin vaatekappaleisiin pukeutumisesta ja vartijoiden näkökentän ulkopuolella jumittamisesta. Välillä harjoitellaan aivojumppaa keskustelujen muodossa. Kiinnijäämisiä tietysti tapahtuu aika ajoin, mutta yksinäiset nurkat ja tyhjät ruukut ovat voittamaton ase hälytyksen loppumisen odottamiseen. Hiipijän perään lähteneelle vartijalle voi tietysti kostaa kuristuksen merkeissä. Piiloleikki eroaa verisestä mätöstä lähinnä siinä, että varjoissa kyyköttäminen ei ole edes alussa hauskaa.
Niille kolmelle lukijalle, jotka vielä tässä vaiheessa pitävät Shadow of Romea potentiaalisena ostoksena, kerrottakoon pelin teknisen puolen keskinkertaisuus. Itse asiassa grafiikka on varsin onnistunutta, erityisesti hahmomallit ovat hienoa työtä. Myös animointi on oikein katselukelpoista. Harmittavasti sahalaitojen ilotulitus syö katselunautintoa. Eniten kuitenkin ärsyttää kaikkensa yrittävä ja totaalisesti epäonnistuva dialogi, sekä ääninäyttely joka tärykalvoja järisyttävässä surkeudessaan viihdyttää ensimmäisen minuutin. Loppupelin ajan se raastaa hermoja.
Näin, pelasin, tylsää oli
Shadow of Romen kaltaiset pelit ovat niitä, jotka eivät herätä ostohaluja edes viiden euron hintaan alennushyllyllä. Vaikka monilla osa-alueilla peli on täysin pelattava ja teknisesti kelvollinen, siitä puuttuu se maagien jokin. Esimerkiksi mielenkiintoinen juoni herättäisi pelaajassa haluja nähdä miten kaikki loppuu. Kohtuullisen pienellä hiomisella Shadow of Romesta olisi voinut tulla erittäin kelpo teos, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut.
Onneksi PS2:n laajan pelivalikoiman ansiosta tästä kärsivät vain pelintekijät; pelaajat eivät menettäneet mitään.
Shadow of Romen idea on yhdistää taistelu- ja hiiviskelypelit sekä sekoittaa mukaan ripaus antiikin ajan Roomaa. Potentiaalinen idea, ja ainakin allekirjoittaneeseen antiikin Rooma kolahtaa toteutuspaikkana kuin kimakka potku Shadow of Rome –pelitiimin takapuoleen. Jälleen kerran toteutus alkaa mennä metsään patikoimaan jo juonen kohdalla, sillä tarinan alku kuulostaa uskomattoman paljon Gladiaattori-leffan kotitekoiselta muokkaukselta - mikä se itse asiassa taitaa ollakin.
Julius Caesarin kohdattua deadlinensa oli Senaatin aika keksiä syyllinen. Syntipukiksi valitun miehen poika, Agrippa, valitettavasti sattui olemaan keskivertoa kykenevämpi tyyppi Rooman armeijan hameissa. Huhuja lavastetusta syyllisestä kuullut Octavius taas oli vuorostaan Agrippan vanha kaveri. Jotain vanhaa kliseettä noudattaen Octavius kertoi huonot uutiset Agrippalle. Siitä alkoi kahden miehen legioonan hyökkäys Rooman valtaa vastaan.
Juonen ympärille rakennetut tapahtumat yrittävät antaa uskottavuutta ja motivaatiota sekä hiiviskelyyn että armottomaan päidenkatkomiseen. Välillä Octavius ja Agrippa kuitenkin saavat niin järjettömiä ideoita, että itkisin jos heidän kohtalonsa suuremmin minua kiinnostaisi. Pelimuoto vaihtuu kulloinkin pelattavan hahmon mukaan, Agrippan heiluttaessa miekkaa veri roiskuu ja Octaviuksen pelivuoroilla piiloillaan varjoissa.
Läpi colosseumien mä taistelen
Taisteluosuuksissa peruskontrollit ovat kunnossa. Erilaisin näppäinyhdistelmin miekkaa voi heiluttaa mitä raaimmilla tavoilla, mutta päätön aseen heiluttaminen päättyy aikanaan aserikkoon. Uusia sotakirveitä ja -keihäitä voi poimia kaatuneilta, mutta myös aseen repiminen vihulaisen kädestä onnistuu. Rikkaalla mielikuvituksella varustetut pelaajat voivat myös viihdyttää kukkahattutätejä käyttämällä aseenaan kaadetun vihollisen päätä, mikä selittänee K18 luokituksen. Alkuinnostuksen jälkeen taistelut käyvät varsin rutiininomaisiksi. Homma kuitenkin toimii ja on aina välillä hauskaakin.
Ja nurkkiin piiloudun
Taistoon käydään usein myös varjoissa hiipien. Sam Fisheriä esittää Octavius, joka ei kyllä ihan esikuvalleen pärjää. Hiiviskely koostuu pääasiassa erilaisiin vaatekappaleisiin pukeutumisesta ja vartijoiden näkökentän ulkopuolella jumittamisesta. Välillä harjoitellaan aivojumppaa keskustelujen muodossa. Kiinnijäämisiä tietysti tapahtuu aika ajoin, mutta yksinäiset nurkat ja tyhjät ruukut ovat voittamaton ase hälytyksen loppumisen odottamiseen. Hiipijän perään lähteneelle vartijalle voi tietysti kostaa kuristuksen merkeissä. Piiloleikki eroaa verisestä mätöstä lähinnä siinä, että varjoissa kyyköttäminen ei ole edes alussa hauskaa.
Niille kolmelle lukijalle, jotka vielä tässä vaiheessa pitävät Shadow of Romea potentiaalisena ostoksena, kerrottakoon pelin teknisen puolen keskinkertaisuus. Itse asiassa grafiikka on varsin onnistunutta, erityisesti hahmomallit ovat hienoa työtä. Myös animointi on oikein katselukelpoista. Harmittavasti sahalaitojen ilotulitus syö katselunautintoa. Eniten kuitenkin ärsyttää kaikkensa yrittävä ja totaalisesti epäonnistuva dialogi, sekä ääninäyttely joka tärykalvoja järisyttävässä surkeudessaan viihdyttää ensimmäisen minuutin. Loppupelin ajan se raastaa hermoja.
Näin, pelasin, tylsää oli
Shadow of Romen kaltaiset pelit ovat niitä, jotka eivät herätä ostohaluja edes viiden euron hintaan alennushyllyllä. Vaikka monilla osa-alueilla peli on täysin pelattava ja teknisesti kelvollinen, siitä puuttuu se maagien jokin. Esimerkiksi mielenkiintoinen juoni herättäisi pelaajassa haluja nähdä miten kaikki loppuu. Kohtuullisen pienellä hiomisella Shadow of Romesta olisi voinut tulla erittäin kelpo teos, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut.
Onneksi PS2:n laajan pelivalikoiman ansiosta tästä kärsivät vain pelintekijät; pelaajat eivät menettäneet mitään.
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja