Return to Castle Wolfenstein: Tides of War

Natsivaltaa kukistamaan – jälleen kerran

Wolfenstein teki ensiesiintymisensä pelirintamalla jo 1980-luvun alkupuolella tikku-ukkografiikalla toteutettujen Castle Wolfensteinin ja Beyond Castle Wolfensteinin muodossa. Moni tunnistanee nimen kuitenkin vasta vuonna 1992 julkaistusta Wolfenstein 3D:stä, jonka katsotaan olevan ensimmäisestä persoonasta kuvattujen räiskintäpelien isä ja äiti. Vaikka peliä pidetäänkin täysin kolmiulotteisena, pelialueet ovat silti vain yksikerroksisia eli ainoat liikkumasuunnat ovat eteen ja taakse, sekä molemmille sivuille. Pelaaja ei pysty Wolfenstein 3D:ssä hyppimään tai rymimään, vaan kaikki tapahtuu samalla korkeudella.

Pelit ovat tuosta ajasta kehittyneet huomattavasti monimutkaisemmiksi, mutta yksi seikka yhdistää jokaista Wolfenstein-sarjaan kuuluvaa peliä, ja se on mielikuvituksella kuorrutettu toiseen maailmansotaan sijoittuva juonikuvio. Sarjan tuorein tulokas, Return to Castle Wolfenstein, joka ilmestyi PC:lle vuonna 2001 ja on nyttemmin kääntynyt myös Xboxille ja PlayStation 2:lle, ei tee tässä asiassa poikkeusta. Peli lähettää B.J. Blazkowicz -nimisen jenkkisankarin eliminoimaan Hitlerin salaisen palvelun pyrkimykset hankkia muinaiset esineet, joilla on voima luoda valtava epäkuolleiden natsiarmeija. Matkan varrella pelaaja joutuu todistamaan tavallisten natsisotilaiden lisäksi mitä ihmeellisimpien epäkuolleiden olentojen olemassaoloa ja natsitiedemiesten julmia kokeita supersotilaiden luomiseksi.

Yksinpelikampanja sisältää kolmisenkymmentä tehtävää, jotka sijoittuvat maanalaisista sokkeloista metsiin, sodan runtelemiin kaupunkeihin, natsitukikohtiin ja itse Wolfensteinin linnaan. Tides of War -lisänimeä kantava Xbox-versio on saanut PC-versioon nähden pelin alkuun muutaman uuden tehtävän, joiden ansiosta lyhyillä välipätkillä ja matkan varrelle ripotelluilla asiakirjoilla kuljetettavasta juonesta saa paremmin kiinni. Juonen kiinnostavuus tosin ei ole järin korkea, eikä suhteellisen suoraviivaiset ja mielikuvituksettomasti rakennetut kentätkään hyvää tee. Peli on lähes kokonaan yltiöpäistä ”nappi pohjassa”-räiskintää ja paikasta toiseen siirtymistä ilman sen suurempaa vaihtelua. Ongelmaa pahentaa entisestään ajettavien kulkuneuvojen ja omien joukkojen puute. Valitettavasti mitä pitemmälle peli etenee, sitä tylsemmäksi se käy.

Yksinpelin kiinnostavuutta lisäisi räiskintäpeleissä nokkela tekoäly, mutta Return to Castle Wolfesnteinissa vihulaisten listimiseen pätee aina ne samat taktiikat, minkä takia massojen lahtaaminen käy varsin nopeasti itseääntoistavaksi pakkopullaksi. Ihmiset osaavat kyllä hakeutua suojiin silloin kun sellaista tarjotaan, mutta tekoälyrutiinit eivät ole riittävän monipuolisia luodakseen vaikutelmaa oikeasti ajattelevista hahmoista. Lisäksi kaikki epäkuolleet ja supersotilaat käyvät päälle välittämättä siitä, miten paljon osumaa keräävät. Tämä ei ole parin ensimmäisen örvelön jälkeen enää erityisen viihdyttävää, kun näitä otuksia ampuessa tuntuu kuin tehokkaatkin aseet olisivat vain hernepyssyjä.

Kampanja tarjoaa muutamia eri vaikeusasteita, joista jokainen löytänee omansa. Aivan helpoimmilla vaikeusasteilla ei tosin kannata aloittaa kuin räiskintäpeleihin vasta tutustuvien, sillä peli ei missään nimessä ole erityisen vaikea, kiitos sieltä täältä löytyvien lääke- ja ammuspakkausten. Peli tallentaa tapahtumat automaattisesti aina tietyin väliajoin, mutta pelaajalle tarjotaan myös mahdollisuutta tallentaa milloin vain, mitä tuleekin käytettyä usein. Kolikon kääntöpuolena pelaaminen menee useasti tapa kaikki tästä huoneesta, tallenna, siirry seuraavaan huoneeseen, tapa kaikki ja niin edelleen eteneväksi hinkkaamiseksi.

Asearsenaalista löytyy mukava valikoima erilaisia toisen maailmansodan aikaisia ja kuvitteellisia aseita. Autenttisista aseista mukana on muun muassa Colt- ja Luger-pistoolit, MP40- ja Thompson-konepistoolit, Mauser-kivääri, Panzerfaust-panssarintorjuntanyrkki, liekinheitin ja pari erilaista kranaattia. Lisäksi mukaan on ympätty esimerkiksi pari ei niin aitoa kiikarikivääriä ja mielettömän tulivoimainen Venom-konekivääri. Pelaaja aloittaa kuin puilla paljailla, ilman kunnollista aseistusta, mutta varustus karttuu matkan mittaan runsaasti. Toisin kuin esimerkiksi Halossa tai Brute Forcessa, pelaaja voi kantaa mukanaan niin paljon aseistusta kuin vain haluaa.

Moninpelaajan unelma?

Moninpeli oli Return to Castle Wolfensteinin PC-version ehdoton vahvuus, eikä Xbox-versio tee tässä poikkeusta. Peli tarjoaa sekä System Link- että Live-tuen yhteensä 16 pelaajalle. Verkkopeliä varten on neljä pelimuotoa: annettujen tehtävien suorittamiseen keskittyvät Objective sekä Stopwatch, lippujen hallintaan perustuva Checkpoint ja perinteistä Team Deathmatchia muistuttava Elimination. Yllättäen kaikki pelimuodot ovat joukkuepohjaisia, joten verkkopelaaminen vaatii pelaajilta yhteistyötä. Yksinyrittäminen ei yleensä johda mihinkään.

Syvyyttä moninpeliin tuovat hahmoluokat, joita on neljä kappaletta. Tavallinen sotilas voi ottaa käyttöönsä minkä tahansa moninpeliin tarkoitetun aseen aina tehokkaasta Panzerfaustista ja Venomista tarkkaan, kiikaritähtäimellä varustettuun Mauseriin. Muut hahmoluokat eivät voi käyttää muita kuin keskitehoisia konepistooleja, mutta omaavat vastaavasti muita erittäin tarpeellisia ominaisuuksia. Lääkintämies voi lääkitä ja parantaa haavoittuneita, insinööri pystyy asettamaan räjähteitä ja luutnantti voi kutsua tuhovoimaisia ilmaiskuja tai jaella lisäammuksia niitä tarvitseville.

Valitettavasti aloitteleville pelaajille melko suurikokoisten moninpelikarttojen sokkeloisuus voi nousta kynnyskysymykseksi menestyksen tielle, eikä peli tarjoa mitään nuolta tai vastaavaa kertomaan, minne suuntaan pitäisi mennä. Pelkkä tehtävänanto ei paljoa lohduta, jos ei tiedä, missäpäin tehtävä pitäisi suorittaa. Lisäksi peli kärsii Livessä Unreal Championshipin tavoin ajoittain todella pahasta lagista. Hyvän serverin löytäminen voi joskus olla työn ja tuskan takana, ellei suomalaista serveriä satu olemaan pystyssä.

Erityisesti Xbox-versiota varten on lisätty myös Co-op-pelimuoto, joka päästää kaksi pelaajaa pelaamaan yksinpelikampanjaa yhteisvoimin. Lisäys tuntuu kuitenkin hutaistulta, sillä pelimuodossa on yksi todella paha ongelma: tallentaminen on mahdotonta; peli ei tallennu edes tehtävien välillä. Jos peliä ei halua pelata kaverin kanssa alusta loppuun asti, pitäisi kampanja läpäistä ensin yksin. Tämä on todella harmittava puute, sillä kahdestaan pelatessa kampanja on ajoittain jopa varsin nautittavaa viihdettä.

Liipaisin pohjaan ja bittinatsit hautaan

Return to Castle Wolfenstein käyttää sitä samaa hyväksi havaittua kontrollimallia kuin valtaosa muistakin Xbox-räiskinnöistä eli vasemmalla tatilla tähdätään ja oikealla liikutaan. Oikea liipaisin on luonnollisesti ampumanappina. En ala sen tarkemmin kirjoittamaan nappien toiminnoista, koska niiden sijoittelussa ei ole mitään vikaa. Tähtäyksen tarkkuus tosin olisi kaivannut vielä hieman hienosäätöä, sillä riittävän tarkan tähtäämisen aikaansaamiseksi tatin herkkyys on pidettävä melko pienenä, mikä ei tässä pelissä kääntymänopeuden kannalta ole hyvä asia. Sopivan tasapainon löytäminen ei ole aivan helppoa, mutta herkkyyttä kannattaa ehdottomasti muuttaa – omaan makuuni huono oletusasetus ei varmasti ole kaikille muillekaan se optimaalisin.

Graafisesti parin vuoden takainen PC-peli on kääntynyt Xboxille melko hyvin. Vesiefektiä on paranneltu, liekinheittimen lieskat näyttävät edelleen upeilta ja hahmomallit ovat melko hyviä. Ongelmiakin tosin on. Peli olisi kaivannut lisäoptimointia, sillä ruudunpäivitys tuppaa heittelemään täysin sulavasta juuri ja juuri pelattavaan. Pahimmillaan tilanne on laajoilla alueilla, kun useita hahmoja on ruudulla samanaikaisesti. Peli myös näyttää tummalta, eikä maailman sodan tyyliin harmahtava väripaletti paranna tilannetta. Hieman kauempana olevia hahmoja on vaikea erottaa ja tämä korostuu varsinkin moninpelissä, kun ei ole aina varma, onko tähtäyksessä oleva hahmo oma vai ei, tai osuivatko ammukset.

Pelin äänimaailma on onnistuttu toteuttamaan vaihtelevasti. Musiikki on suurelta osin vain keskinkertaista ja ääninäyttely on ajoittain tökeröä. Varsinkin natsien vääntämä englanti ei oikein sovi peliin. Toisaalta aseet ja räjähdykset kuulostavat hyviltä, ja Dolby Digital 5.1 -tuen ansiosta tilaääni toimii mallikkaasti. Esimerkiksi moninpelissä Beach Invasion -kartassa täydellä pelaajamäärällä kun jää kuuntelemaan rannalle ammuttavien kranaattien jytinää, voimallisesti naputtavien tukikonekiväärien melua ja pienempien aseiden pauketta, on tunnelma äänimaailman puolesta kohdallaan.

Pikkuvikojen kiusaama

Return to Castle Wolfensteinin Xbox-versiosta vastanneelle Nerve Softwarelle jäi vielä paljon petrattavaa, sillä käännös kärsii pikkuvioista. Ensinnäkin Co-op-pelimuodon tallennusmahdollisuuden puute on käsittämätön suunnitteluvirhe, ja sen lisäksi peli tuppaa kaatuilemaan satunnaisesti. Graafisella osastolla myös ruudunpäivitykseen olisi kannattanut kiinnittää hieman enemmän huomiota. Pelin paras ominaisuus, Live-pelaaminen, kärsii vastaavasti PC:ltä Xboxille käännettyjen pelien jo perusongelmaksi muodostuneesta lagista, jos serveri ei ole keskivertoa nopeampi.

Kaiken kaikkiaan Return to Castle Wolfenstein: Tides of War on melko hyvä peli. Se ei missään nimessä kykene tarjoamaan yksinpelaajalle mitään erityistä, eikä Xbox-version muutamat uudet tehtävät, aseet, esineet ja hahmot ole vielä riittävä porkkana PC-versioon tutustuneille. Wolfensteinin ensiesiintyminen Xboxilla voi kuitenkin olla ihan kannattava ostos, jos PC-painos ei ole tutuksi tullut ja hyvä Live-räiskintä olisi tähtäimessä. Pitänee vain toivoa, että Liveen ilmestyisi enemmän nopeita servereitä, jotta peli pääsisi täysiin oikeuksiinsa.