Jo kulttimaineen saavuttanut Resident Evil
oli ilmestyessään jotain ennen näkemätöntä. Pelin kaava kuitenkin
vanheni jo parin jatko-osan jälkeen, ja sarja junnasi lähes paikallaan.
Tänä vuonna ilmestynyt Resident Evil 4 on nimestään huolimatta sarjan
kuudes peli, jos räiskintä- tai moninpeli-spin-offeja ei lasketa.
Konsepti on näiden viiden edellisen osan aikana pysynyt lähes
muuttumattomana, mutta tällä kertaa virheistä on opittu. Resident Evil
4 korjaa kaiken, missä aiemmat osat epäonnistuivat. Lisäksi se heittää
mukaan tukun hyvin tervetulleita uudistuksia. Peliä voikin hyvillä
mielin sanoa sarjan kuninkaaksi.
Aiemmat osat muistetaan hyvin niiden kankeudesta. Vaikka hahmojen rajoittunut liikutus loi eräiden mukaan tunnelmaa peliin, ei se pelattavuutta ainakaan parantanut. Myös kiinteät kamerakulmat antoivat pelille elokuvamaisen ilmeen – ja eliminoivat siinä sivussa kaikki mahdollisuudet nähdä ruudun ulkopuolella vaeltavat elävät kuolleet ennen kuin nämä alkoivat aterioida pelaajan kaulasuonilla. Kaiken huipuksi ammuksia oli hyvin rajoitetusti ja tallennuksia vielä vähemmän.
Evoluutio toimii
Resident Evil 4 laittaakin selviytymiskauhulle aivan toisenlaiset lähtökohdat. Se sisältää riittävästi elementtejä, että sen tunnistaa kyllä Resident Evil -peliksi, mutta kaikki aiempien osien turhauttavat ja ärsyttävät ominaisuudet on joko karsittu pois tai korjattu. Tallennus tapahtuu edelleen tietyissä paikoissa sijaitsevilla kirjoituskoneilla, mutta enääpä ei tarvitsekaan raahata mukana niitä ah niin ihanan harvinaisia mustenauhoja, jotka mahdollistivat tallennuksen. Nyt pelin voi käydä tallentamassa vaikka jokaisen vihollisen jälkeen, jos siltä tuntuu. Kuoleman jälkeen peli ei enää jatku edellisestä tallennuksesta, vaan kiitettävän usein päivittyvästä jatkopisteestä. Jos kuolo korjaa, jatkopisteet varmistavat, että jo kertaalleen tehtyjä asioita ei jouduta tekemään enää uudelleen.
Pelin juoni vie perus-hollywood-kauhua kuusnolla. Viittauksia aiempiin osiin on mukavasti, mutta teema ei enää pyörittele sitä samaa vanhaa Umbrella-tauhkaa. Tällä kertaa tutkitaan salaperäisen kultin sekaantumista USA:n presidentin tyttären katoamiseen, ja pääosassa on RE2:sta tuttu Leon Kennedy.
Reissu vie Leonin pienestä espanjankielisestä maalaiskylästä muun muassa valtavaan linnaan sekä mystiselle saarelle. Vaikka samalla alueella vietetään kerralla tovi jos toinenkin, aiempia osia rienannut samojen alueiden koluaminen uusiksi on uusimmasta osasta poistettu. Nelos-RE:ssä eteneminen rullaa jouhevasti koko ajan yhteen suuntaan, eivätkä alati vaihtelevat maisemat pääse tympäyttämään.
Matkan aikana Leon tapaa siellä täällä salaperäisen kauppiaan, joka myy ammuksia lukuun ottamatta kaikkea selviytymisen kannalta kriittistä aina luotiliiveistä kertasinkoon. Erilaisia aseita on rutkasti, ja niihin saa lisää tehoa virittämällä niitä tarpeen mukaan. Asevalikoima piristää pelin uudelleenpelattavuutta. Aina kun ei ole pakko pelata samoilla vanhoilla pyssyköillä.
Nelososassa kauhu ja ahdistus ovat tulosta jostain aivan muusta kuin kankeista kontrolleista ja epäreilusta pelisuunnittelusta. Kuvakulma on vaihtunut kiinteästä ja hyvin rajoittuneesta päähenkilön olkapään yli kuvaavaan kameraan. Näkymä on nyt poikkeuksetta laajakuva, mikä rajaa toiminnan elokuvamaisesti ja antaa hyvän mahdollisuuden tarkkailla etupuolen tapahtumia. Lisäksi sivuille voidaan katsella kääntämällä kameraa hieman ilman koko hahmon pyörittelyä.
Hahmot ovat edelleen haavoittuvia, eivätkä mitään yli-ihmisiä. Tällä kertaa ne eivät kuitenkaan ole täysin avuttomia päälle rynnistäviä pahiksia vastaan. Ammuksia on tarjolla peräti enemmän kuin yksi per vihu, ja jos joku sattuu pääsemään haukkaamisetäisyydelle, on tilanne mahdollista rauhoittaa napakalla potkulla. Kaikille vihollisille ei kuitenkaan sovi antaa lähitaistelusaumaa. Moottorisahalla huitova tohtori Salvador tai sokeat teräskyntiset kopio-wolverinet nimittäin voivat yhdellä huitaisulla saada pelaajan päätä lyhyemmäksi.
Aina roiskuu, kun lahdataan
Herra Salvadorin moottorisahalla saa melko ilkeää jälkeä aikaan, eikä peli muutenkaan väkivaltaa kaunistele. Tarkka laukaus otsikkoon voi hyvinkin posauttaa koko kallon siruiksi, ja hurme sen kuin suihkuaa jäljelle jääneestä kaulantyngästä. Puukon kanssa riehuessa seinät ja lattiat saadaan koristeltua kauniin punaisilla verivanoilla, ja mahaa meinaa oikeasti vääntää kun pelihahmon kaularanka kohtaa mylvivän moottorisahan. K-18-leima on aivan kohdallaan, sillä RE4 ei todellakaan ole nuoremmille ikäpolville tarkoitettu.
Väkivalta ei kuitenkaan ole ainoa syy, miksi peli ei välttämättä maistu heikkohermoisille. Pelin tunnelma on aidosti ahdistava ja painostava, eikä tämä enää johdu kankeasta pelimekaniikasta aiempien osien tapaan. Toiminta alkaa jo muutaman minuutin kuluessa siitä, kun pelaaja pääsee ohjastamaan hahmoa. Samalla tuleekin selville, mikä sarjan uusin osa on miehiään. Vihollisia ei enää kohdata yhtä tai kahta kerrallaan, vaan pirulaiset rynnistävät päälle jengillä. Aivottomat ja hitaat elävät kuolleet on vaihdettu mystisen organismin valtaamiin kyläläisiin, jotka eivät todellakaan laahusta elävien kuolleiden vauhtia.
Kyläläiset osaavat kiertää pelaajan kimppuun useista suunnista kerrallaan, eikä kaadettujen tikkaiden nostamiseen kauan mene. Jos Leon pääsee kiipeämään ikkunasta katolle, vihut seuraavat perässä. Viholliset osaavat nimittäin tehdä kaikkea, mitä Leonkin. Selkä seinää vasten ja automaattihaulikko kainaloon toimii niin kauan, kunnes joku kyläläisistä tajuaa paiskata pelaajaa dynamiittipötköllä. Juuri paniikinsekaisen ahdistuksen takia peli tekee mieli juosta mahdollisimman äkkiä läpi. Ja samalla kokemuksesta nauttii niin, ettei kauhun toivoisi koskaan päättyvän. Normal-vaikeustasolla pelatessa pelissä on mukavasti vastusta kokeneille pelaajille, mutta easy-vaikeustason ansiosta peli soveltuu myös niille, jotka kaipaavat ennemminkin viihdettä kuin haastetta.
Vihollisia ei enää tarvitse tiputella automaattitähtäyksen ja tuurin voimin, vaan vapaan tähtäyksen ansiosta pahiksia voidaan rankaista haluttuun ruumiinosaan. Laukaus jalkaan tiputtaa vihun polvilleen, juoksevat tyypit taas lentävät jalkaosumasta kokonaan rähmälleen. Käteen ampuminen saa vihollisen pudottamaan aseensa, ja pääosuma taas, noh, onpa hyvinkin se tehokkain ja verisin.
RE4 pitää pelaajan varpaillaan myös Shenmuesta lainatuilla refleksitesteillä: ruudulle voi koska tahansa välähtää lyhyeksi aikaa näppäinyhdistelmä, jonka painamisella vältetään yleensä kuolema. Tämä on venytetty myös juonta selittävien välivideoiden puolelle, joten ohjainta ei kannata laskea alas missään vaiheessa.
Kauhupeleillä on uusi kuningas
Upea äänimaailma on hyvin merkittävä tunnelmanluoja. Ääniefektit ovat erinomaisia, laadukkaita ja ennen kaikkea todentuntuisia. Myös efektien kirjo tuo peliin todella paljon elävyyttä, kun samaa ääntä ei tarvitse kuunnella tunnista toiseen. Pistoolin laukaukset kumisevat pienessä mökissä enemmän kuin avomaastossa, ja askelääni riippuu siitä, onko jalkojen alla puuta vai hiekkaa. Kaiken kruunaa mielettömän hyvin Pro Logic II:lla toteutettu surround, mikäli äänentoistolaitteet tämän sallivat. Toisaalta peliä helpottaa se, että kuulee mistä suunnasta turpaan on tulossa, mutta toisaalta, kun joka puolelta kuuluu kuolema, on tunnelma katossa sillä kaikkein ahdistavimmalla tavalla. Ääninäyttely on ensiluokkaista, mikä antaa hahmoille uskottavuutta ja luonnetta. Vielä kun dialogi on hyvin kirjoitettua, eikä läheskään niin kornia kuin vaikkapa ensimmäisessä osassa, ei ääninäyttelyssä ole mitään valittamista.
Äänimaailman ohella tärkeä tunnelmanluoja on upea valaistus. Välillä seikkaillaan päivänvalossa, välillä taas valottomissa käytävissä pelkän taskulampun varassa. Ympäristöstä riippumatta valaistus näyttää aina upealta, ja esimerkiksi tuli on ehkä hienointa, mitä peleissä on aiemmin nähty. Vaikka kaikki on reaaliaikaista, on peli näyttävämpi kuin GameCuben aiemmat RE-pelit, joiden kaikki ympäristöt ovat esirenderöityjä. Hahmot ovat elävän näköisiä, ja upeasti tehty huulisynkkaus vain täydentää kokonaisuutta. RE4 on teknisesti huippuluokkaa: Cuben tehot on saatu puserrettua todellakin hyötykäyttöön.
Resident Evil 4 on malliesimerkki siitä, mitä tapahtuu kun hyvä pelisuunnittelu kohtaa erinomaisen toteutuksen. Jo kaavoihinsa kangistunut Resident Evil -sarja on muokattu täysin uuteen uskoon, ja lopputuloksena on toistaiseksi paras selviytymiskauhupeli. Ainoa miinus, jonka pelistä voi keksiä, on anamorfisen laajakuvan puute. Tämä ei kuitenkaan ole mikään tekosyy jättää näin loistavaa peliä väliin, sillä kaikki muu on niin viimeisen päälle hiottua ja toimivaa. Lopputulos on loistava piristysruiske koko genrelle, ja kaikin puolin tajunnan räjäyttävä pelikokemus.
Aiemmat osat muistetaan hyvin niiden kankeudesta. Vaikka hahmojen rajoittunut liikutus loi eräiden mukaan tunnelmaa peliin, ei se pelattavuutta ainakaan parantanut. Myös kiinteät kamerakulmat antoivat pelille elokuvamaisen ilmeen – ja eliminoivat siinä sivussa kaikki mahdollisuudet nähdä ruudun ulkopuolella vaeltavat elävät kuolleet ennen kuin nämä alkoivat aterioida pelaajan kaulasuonilla. Kaiken huipuksi ammuksia oli hyvin rajoitetusti ja tallennuksia vielä vähemmän.
Evoluutio toimii
Resident Evil 4 laittaakin selviytymiskauhulle aivan toisenlaiset lähtökohdat. Se sisältää riittävästi elementtejä, että sen tunnistaa kyllä Resident Evil -peliksi, mutta kaikki aiempien osien turhauttavat ja ärsyttävät ominaisuudet on joko karsittu pois tai korjattu. Tallennus tapahtuu edelleen tietyissä paikoissa sijaitsevilla kirjoituskoneilla, mutta enääpä ei tarvitsekaan raahata mukana niitä ah niin ihanan harvinaisia mustenauhoja, jotka mahdollistivat tallennuksen. Nyt pelin voi käydä tallentamassa vaikka jokaisen vihollisen jälkeen, jos siltä tuntuu. Kuoleman jälkeen peli ei enää jatku edellisestä tallennuksesta, vaan kiitettävän usein päivittyvästä jatkopisteestä. Jos kuolo korjaa, jatkopisteet varmistavat, että jo kertaalleen tehtyjä asioita ei jouduta tekemään enää uudelleen.
Pelin juoni vie perus-hollywood-kauhua kuusnolla. Viittauksia aiempiin osiin on mukavasti, mutta teema ei enää pyörittele sitä samaa vanhaa Umbrella-tauhkaa. Tällä kertaa tutkitaan salaperäisen kultin sekaantumista USA:n presidentin tyttären katoamiseen, ja pääosassa on RE2:sta tuttu Leon Kennedy.
Reissu vie Leonin pienestä espanjankielisestä maalaiskylästä muun muassa valtavaan linnaan sekä mystiselle saarelle. Vaikka samalla alueella vietetään kerralla tovi jos toinenkin, aiempia osia rienannut samojen alueiden koluaminen uusiksi on uusimmasta osasta poistettu. Nelos-RE:ssä eteneminen rullaa jouhevasti koko ajan yhteen suuntaan, eivätkä alati vaihtelevat maisemat pääse tympäyttämään.
Matkan aikana Leon tapaa siellä täällä salaperäisen kauppiaan, joka myy ammuksia lukuun ottamatta kaikkea selviytymisen kannalta kriittistä aina luotiliiveistä kertasinkoon. Erilaisia aseita on rutkasti, ja niihin saa lisää tehoa virittämällä niitä tarpeen mukaan. Asevalikoima piristää pelin uudelleenpelattavuutta. Aina kun ei ole pakko pelata samoilla vanhoilla pyssyköillä.
Nelososassa kauhu ja ahdistus ovat tulosta jostain aivan muusta kuin kankeista kontrolleista ja epäreilusta pelisuunnittelusta. Kuvakulma on vaihtunut kiinteästä ja hyvin rajoittuneesta päähenkilön olkapään yli kuvaavaan kameraan. Näkymä on nyt poikkeuksetta laajakuva, mikä rajaa toiminnan elokuvamaisesti ja antaa hyvän mahdollisuuden tarkkailla etupuolen tapahtumia. Lisäksi sivuille voidaan katsella kääntämällä kameraa hieman ilman koko hahmon pyörittelyä.
Hahmot ovat edelleen haavoittuvia, eivätkä mitään yli-ihmisiä. Tällä kertaa ne eivät kuitenkaan ole täysin avuttomia päälle rynnistäviä pahiksia vastaan. Ammuksia on tarjolla peräti enemmän kuin yksi per vihu, ja jos joku sattuu pääsemään haukkaamisetäisyydelle, on tilanne mahdollista rauhoittaa napakalla potkulla. Kaikille vihollisille ei kuitenkaan sovi antaa lähitaistelusaumaa. Moottorisahalla huitova tohtori Salvador tai sokeat teräskyntiset kopio-wolverinet nimittäin voivat yhdellä huitaisulla saada pelaajan päätä lyhyemmäksi.
Aina roiskuu, kun lahdataan
Herra Salvadorin moottorisahalla saa melko ilkeää jälkeä aikaan, eikä peli muutenkaan väkivaltaa kaunistele. Tarkka laukaus otsikkoon voi hyvinkin posauttaa koko kallon siruiksi, ja hurme sen kuin suihkuaa jäljelle jääneestä kaulantyngästä. Puukon kanssa riehuessa seinät ja lattiat saadaan koristeltua kauniin punaisilla verivanoilla, ja mahaa meinaa oikeasti vääntää kun pelihahmon kaularanka kohtaa mylvivän moottorisahan. K-18-leima on aivan kohdallaan, sillä RE4 ei todellakaan ole nuoremmille ikäpolville tarkoitettu.
Väkivalta ei kuitenkaan ole ainoa syy, miksi peli ei välttämättä maistu heikkohermoisille. Pelin tunnelma on aidosti ahdistava ja painostava, eikä tämä enää johdu kankeasta pelimekaniikasta aiempien osien tapaan. Toiminta alkaa jo muutaman minuutin kuluessa siitä, kun pelaaja pääsee ohjastamaan hahmoa. Samalla tuleekin selville, mikä sarjan uusin osa on miehiään. Vihollisia ei enää kohdata yhtä tai kahta kerrallaan, vaan pirulaiset rynnistävät päälle jengillä. Aivottomat ja hitaat elävät kuolleet on vaihdettu mystisen organismin valtaamiin kyläläisiin, jotka eivät todellakaan laahusta elävien kuolleiden vauhtia.
Kyläläiset osaavat kiertää pelaajan kimppuun useista suunnista kerrallaan, eikä kaadettujen tikkaiden nostamiseen kauan mene. Jos Leon pääsee kiipeämään ikkunasta katolle, vihut seuraavat perässä. Viholliset osaavat nimittäin tehdä kaikkea, mitä Leonkin. Selkä seinää vasten ja automaattihaulikko kainaloon toimii niin kauan, kunnes joku kyläläisistä tajuaa paiskata pelaajaa dynamiittipötköllä. Juuri paniikinsekaisen ahdistuksen takia peli tekee mieli juosta mahdollisimman äkkiä läpi. Ja samalla kokemuksesta nauttii niin, ettei kauhun toivoisi koskaan päättyvän. Normal-vaikeustasolla pelatessa pelissä on mukavasti vastusta kokeneille pelaajille, mutta easy-vaikeustason ansiosta peli soveltuu myös niille, jotka kaipaavat ennemminkin viihdettä kuin haastetta.
Vihollisia ei enää tarvitse tiputella automaattitähtäyksen ja tuurin voimin, vaan vapaan tähtäyksen ansiosta pahiksia voidaan rankaista haluttuun ruumiinosaan. Laukaus jalkaan tiputtaa vihun polvilleen, juoksevat tyypit taas lentävät jalkaosumasta kokonaan rähmälleen. Käteen ampuminen saa vihollisen pudottamaan aseensa, ja pääosuma taas, noh, onpa hyvinkin se tehokkain ja verisin.
RE4 pitää pelaajan varpaillaan myös Shenmuesta lainatuilla refleksitesteillä: ruudulle voi koska tahansa välähtää lyhyeksi aikaa näppäinyhdistelmä, jonka painamisella vältetään yleensä kuolema. Tämä on venytetty myös juonta selittävien välivideoiden puolelle, joten ohjainta ei kannata laskea alas missään vaiheessa.
Kauhupeleillä on uusi kuningas
Upea äänimaailma on hyvin merkittävä tunnelmanluoja. Ääniefektit ovat erinomaisia, laadukkaita ja ennen kaikkea todentuntuisia. Myös efektien kirjo tuo peliin todella paljon elävyyttä, kun samaa ääntä ei tarvitse kuunnella tunnista toiseen. Pistoolin laukaukset kumisevat pienessä mökissä enemmän kuin avomaastossa, ja askelääni riippuu siitä, onko jalkojen alla puuta vai hiekkaa. Kaiken kruunaa mielettömän hyvin Pro Logic II:lla toteutettu surround, mikäli äänentoistolaitteet tämän sallivat. Toisaalta peliä helpottaa se, että kuulee mistä suunnasta turpaan on tulossa, mutta toisaalta, kun joka puolelta kuuluu kuolema, on tunnelma katossa sillä kaikkein ahdistavimmalla tavalla. Ääninäyttely on ensiluokkaista, mikä antaa hahmoille uskottavuutta ja luonnetta. Vielä kun dialogi on hyvin kirjoitettua, eikä läheskään niin kornia kuin vaikkapa ensimmäisessä osassa, ei ääninäyttelyssä ole mitään valittamista.
Äänimaailman ohella tärkeä tunnelmanluoja on upea valaistus. Välillä seikkaillaan päivänvalossa, välillä taas valottomissa käytävissä pelkän taskulampun varassa. Ympäristöstä riippumatta valaistus näyttää aina upealta, ja esimerkiksi tuli on ehkä hienointa, mitä peleissä on aiemmin nähty. Vaikka kaikki on reaaliaikaista, on peli näyttävämpi kuin GameCuben aiemmat RE-pelit, joiden kaikki ympäristöt ovat esirenderöityjä. Hahmot ovat elävän näköisiä, ja upeasti tehty huulisynkkaus vain täydentää kokonaisuutta. RE4 on teknisesti huippuluokkaa: Cuben tehot on saatu puserrettua todellakin hyötykäyttöön.
Resident Evil 4 on malliesimerkki siitä, mitä tapahtuu kun hyvä pelisuunnittelu kohtaa erinomaisen toteutuksen. Jo kaavoihinsa kangistunut Resident Evil -sarja on muokattu täysin uuteen uskoon, ja lopputuloksena on toistaiseksi paras selviytymiskauhupeli. Ainoa miinus, jonka pelistä voi keksiä, on anamorfisen laajakuvan puute. Tämä ei kuitenkaan ole mikään tekosyy jättää näin loistavaa peliä väliin, sillä kaikki muu on niin viimeisen päälle hiottua ja toimivaa. Lopputulos on loistava piristysruiske koko genrelle, ja kaikin puolin tajunnan räjäyttävä pelikokemus.
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja