Midnight Club 2

Keskiyön hurjapäät

Kahdesta ensimmäisestä Midtown Madness -kaahailustaan tunnetun Angel Studiosin, tai nykyiseltä nimeltään Rockstar San Diegon Midnight Club ilmestyi ensimmäistä kertaa peliväen ihmeteltäväksi Sonyn PlayStation 2:n julkaisun yhteydessä. Laittomaan katukilpailuun keskittyvä peli ei ollut mikään mestariteos, mutta ehdottomasti niitä parhaimpia PS2:n julkaisupelejä. Nyttemmin Midnight Club on saanut jatko-osan, joka ilmestyi PS2:n lisäksi myös Xboxille ja PC:lle. Vieläkö kisaaminen suurkaupunkien kaduilla huippuunsa viritetyillä kulkuneuvoilla jaksaa pitää otteessaan, vai viekö virkavalta kaaharit putkaan häpeämään?

Midnight Club 2 sisältää kolme kaupunkia: Los Angelesin, Pariisin ja Tokion. Määrä saattaa aluksi tuntua vähäiseltä, mutta kolmesta kaupungista irtoaa pelattavaa aivan riittävästi, sillä ne ovat varsin laajoja ja niiden kaduilla pääsee kaahaamaan täysin vapaasti mukavalla valikoimalla lisensoimattomia neli- ja kaksipyöräisiä kulkuneuvoja. Aivan yhtä hyvin kaupungit eivät vastaa esikuviaan kuin Midtown Madness 3:ssa, mutta tärkeimmät maamerkit ja kadut ovat luonnollisesti mukana. Hieman lisävaihtelua tuovat eri sääolosuhteet, jotka kuitenkin rajoittuvat tiet liukastavaan sateeseen ja näkyvyyttä haittaavaan sumuun. Kuten pelin nimikin kertoo, kisat ajetaan silloin kun kaikki tavalliset ihmiset ovat kiltisti pötköllään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että baanalle pääsee vain yöllä, myöhään illalla tai varhain aamulla.

Midnight Club 2:n sydän, uramoodi, alkaa katukisailun keltanokkana LA:sta, josta matka käy Pariisiin ja lopulta Tokioon. Uramoodin peruskaava on ”etsi kilpakumppani, haasta hänet ja aja muutama kilpailu”. Kisoja voittamalla pelaaja saa käyttöönsä parempia menopelejä. Kun kaupungin kovimmat kaaharit on voitettu, vastaan tulee loppuvastuksen kaltainen kovanaama, joka on voitettava, mikäli mielii seuraavaan kaupunkiin. Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä tekoälykuskit pistävät tosissaan hanttiin. Kisoja saa yrittää uudelleen yleensä lukuisia kertoja ennen kuin löytää nopeimmat reitit väliaikapisteille, eikä päädy kolaroimaan lainkuuliaisten veronmaksajien kanssa.

Teeman huomioiden on hieman sääli, että Midnight Club 2 ei sisällä kovin suuria takaa-ajokohtauksia. Poliisihelikopteri saattaa seurata valokeilan avulla kaahailijoiden autoja, sinivuokot voivat kehitellä tiesulkuja ja saattaapa pari hassua poliisiautoakin eksyä hetkeksi peräpeiliin kiusaamaan. Mutta se ei tunnelmaltaan vastaa sitä, kun olisi oikeasti valtava poliisipartio puskurissa kiinni LA:n High Waylla muun liikenteen seassa puikkelehtiessa. Toki se saattaisi sotkea muutenkin aivan riittävän haastavia kisoja, mutta henkilökohtaisesti jäin vähän kaipaamaan Driver-pelien tarjoamaa fiilistä.

Uran tueksi

Muut pelimuodot toimivat uramoodin kylkiäisenä, sillä niissä voi käyttää vain niitä kaupunkeja, kisoja ja autoja, joita uramoodissa on pelattu. Valikoimaan kuuluu vapaata kruisailua, ennalta määrätyillä radoilla kaahailua ja uramoodin Checkpoint-kisojen kertailua. Yksi pelin hauskimmista ominaisuuksista on omien ratojen luominen. Se onnistuu kätevästi erittäin helppokäyttöisellä rataeditorilla, jossa voi asettaa lähdön, maalin ja niiden väliset mahdolliset väliaikapisteet kaupunkia kuvaavalle kartalle. Valitettavasti pisteitä ei voi asettaa aivan minne vain, vaan kartalla on esiasetettuja pisteitä, joita aktivoimalla rata muodostetaan. Onneksi pisteiden määrä on suuri, joten rataeditorin parissa saa hyvinkin monenlaisia ratoja aikaiseksi.

Moninpelaajille Midnight Club 2 tarjoaa tukun moninpelimuotoja aina kruisailusta Checkpoint-kisoihin ja lipunryöstöön. Lisäksi mukana on lipunryöstön eräänlainen muunnelma, Detonate, jossa kilpailijoiden tehtävänä on etsiä pommi ja kuskata se määrättyyn paikkaan ansaitakseen pisteitä. Lipunryöstössä ja Detonatessa kuljetettavan esineen saa kaapattua itselleen törmäämällä sitä kuskaavaan autoon. Moninpelissä on mukana myös lukuisia enemmän tai vähemmän miellyttäviä Power-Uppeja, joilla voi kiusata vastustajia tai parantaa omaa suoritusta. Moninpeliä pääsee harrastamaan joko samalla koneella maksimissaan neljän pelaajan kesken tai Xbox Livessä 11 muun kaaharin kanssa. Live-tuki toimii melko hyvin, eikä häiritsevää lagia esiinny pahemmin edes hieman hitaammilla servereillä. Mielenkiintoisena ominaisuutena Livessä pääsee tahkoamaan muiden tekemiä ratoja, joten vaihtelua ainakin pitäisi olla riittävästi. Moninpelistä kiinnostuneiden kannattaa kuitenkin huomata, että saadakseen parhaimmat menopelit ja kaikki kaupungit käyttöönsä, uramoodi on ensin läpäistävä.

Hulluja liikkeitä, tajuttomia nopeuksia

Pelattavuudeltaan Midnight Club 2 on rehdisti arcademainen. Autot ja moottoripyörät kääntyvät hämmentävän tehokkaasti, näyttävät sladit ovat oleellinen osa peliä ja kolarit eivät edes yritä vastata todellisuutta. Vahinkomallinnus on olemassa, mutta sen vaikutukset autoon ovat pääosin kosmeettisia. Riittävästi osumaa otettuaan auto kyllä simahtaa, mutta muutaman sekunnin odottelun jälkeen se on taas kuin uusi. Realistista? Ei. Hauskuuden kannata hyvä ratkaisu? Kyllä. Tämän lisäksi auton kanssa on mahdollista kikkailla monella eri tavalla. Esimerkiksi ilmalennon aikana pelaaja voi kontrolloida vaivatta auton asentoa ilmassa, lisävauhtia saa turbosta ja kovassa ruuhkassa kärryn voi heittää kahdelle pyörälle, jotta ahtaimmistakin paikoista selvitään ehjinä. Menestymisen kannalta onkin oleellista oppia hyödyntämään menopelien kaikkia ominaisuuksia. Kontrolleista tämä ei ainakaan jää kiinni, sillä Midnight Club 2 on sovitettu rautaisella ammattitaidolla Xboxin ohjaimelle.

Graafisesti Midnight Club 2 ei ollut edes PlayStation 2:lla erityisen näyttävä peli. Xbox-versio on kokenut selvän kasvojenkohotuksen, mutta se rajoittuu pääasiassa tarkempiin tekstuureihin ja parempiin partikkeliefekteihin. Polygoneja sen sijaan on käytetty suhteellisen säästeliäästi, sillä kaupungit tuntuvat hivenen turhan palikkamaisilta eivätkä autotkaan, vaikka ne heijastavat realistisesti ympäristöään, ole mitään järisyttävän hienoja. Jos grafiikasta jotain hyvää etsii, maininnan ansaitsevat ehdottomasti vakaa 60 ruudun ruudunpäivitys, hyvä vauhdintunne ja vakuuttava piirtoetäisyys.

Äänipuolella ei valitettavasti mitään hurraa-huutoja pääse esittämään. Autojen ja muun liikenteen äänet ovat sitä harmaata massaa, eli ei mitään erityisesti mieleenpainuvaa tavaraa, ja uramoodia eteenpäin kuljettavien välivideoiden ääninäyttely on suorastaan naurettavaa. Yllättäen Rockstar petti suuret odotukset myös musiikkipuolella, sillä pelin rajoittuneesta soittolistasta ei löytynyt ainakaan allekirjoittaneelle mitään kovin mukavaa kuunneltavaa. Grand Theft Autojen hyvän musiikkitarjonnan ohella MC2:n musiikkiosasto on vain halpa sivutuote. Kaiken kukkuraksi Xbox-versiosta on unohtunut mahdollisuus soittaa omia lempibiisejä kiintolevyltä. Ei hyvä, ei.

Vaikeuksien kautta voittoon

Midnight Club 2 on kokonaisuudessaan hyvä kaahailupeli, jos teema vähääkään kiinnostaa. Ajaminen on yksinkertaista ja hauskaa, Live-tuki toimii hyvin, rataeditorilla voi luoda vaivatta omia ratoja ja kaupunkialueet ovat riittävän laajoja. Tekoäly on kuitenkin ruuvattu sen verran tiukaksi, että ei pidä yllättyä, jos löytää itsensä kiroamasta hävittyään kisan viimeisessä mutkassa ties monennettako kertaa. Joskus myös saattaa tuntua, että kisassa menestyminen on enemmänkin tuurista kuin taidosta kiinni, sillä matka voi keskeytyä kulman takaa täysin odottamattomasti esiin sukeltavan rekan kylkeen. Toisaalta jos haasteellisuuteen osaa suhtautua positiivisesti ja opettelee ajokkien ominaisuudet hyvin, tarjoaa MC2 hämärää kaahailuviihdettä suurkaupunkien sydämessä melko pitkäksi aikaa. Pelkästään Live-moninpeliä varten Microsoftin Midtown Madness 3 on kuitenkin parempi valinta, koska siinä pääsee suoraan asiaan ilman uramoodin läpi koluamista.