Kirjoittaja
kaba
Julkaistu
Lisätiedot
Arvostelukappale oli Yhdysvaltain versio. Testattu toimivaksi PAL-Cubessa Freeloader v.1.06b:llä.
Kymmenen vuoden Megamiehet
GameCuben ja Game Boy Advancen viimeaikaista pelitarjontaa on kritisoitu omaperäisyyden puutteesta: Cube-puolen isot nimikkeet ovat olleet lähinnä aiemmin menestyneiden pelien jatko-osia ja Nintendon omat GBA-julkaisut vanhojen pelien uudelleenlämmitettyjä grafiikkapäivityksiä. Kesällä Amerikassa ilmestynyt Mega Man Anniversary Collection sen sijaan niputtaa yhteen kuusi Mega Man -peliä Nintendo Entertainment Systemiltä, yhden Super NESiltä ja yhden PlayStationilta – täysin muuntelemattomina.
Japanissa Rockmanina tunnettu sininen robotti ehti seikkailla NES:llä jopa kuudessa pelissä, joista viisi julkaistiin Suomessa. Sittemmin sarja jatkui muun muassa SNES:llä ja PlayStationilla – oman osansa sai jopa Nintendo 64. Mega Man 64 oli tosin vain surullisenkuuluisa käännös kolme vuotta aiemmin PlayStationille ilmestyneestä Mega Man Legendsistä. Anniversary Collection ei yritä olla jatko-osa, vaan klassikkopelien paketti joko Mega Manin missanneiden pelaajien videopelisivistyksen paikkaamista tai yksinkertaisesti retrohenkistä nostalgiamehustelua varten. Koska NES-aikakausi oli Mega Man -pelien tärkein ja myös tunnetuin, käsitellään tässä arviossa lähinnä sarjan kuutta ensimmäistä peliä.
Sinipukuisen sankarin seikkailut ovat sivuttain rullaavia räiskintä-tasohyppelyitä, joiden vaikeustaso lähentelee infernaalista. Pelien peruskaava on sama: ammutaan, hypitään ja liu'utaan läpi erilaisten tasojen ja otetaan yhteen lopussa odottavien vakiopahis Dr. Wilyn vartijarobottien kanssa. Kun robotit on hoideltu, lähdetään itse tohtorin perään. Kun Mega Man voittaa vartijarobon, saa hän tämän ominaisaseen käyttöönsä. Erikoisaseiden lisäksi sankarin apuna on robottikoira Rush, joka osaa tarpeen tullen muuttaa muotoaan vaikkapa sukellusveneeksi tai jopa moottoripyöräksi. Rushin avulla Mega Man pääsee esimerkiksi muutoin tavoittamattomissa olevien energiapakkausten ja lisäelämien kimppuun.
Vartijarobojen nimiksi on tainnut kelvata ensimmäinen hatusta noussut ehdotus, minkä vuoksi peleissä taistellaankin muun muassa pelottavaa Puumiestä ja kauhistuttavaa Kuplamiestä vastaan. Typerien nimien kuninkuuden voittaa kuitenkin Suomessa julkaisemattoman kuudennen Mega Manin Tomahawk Man -intiaanirobotti. Vartijoille johtavat tasot on tehty niiden tyylin mukaisesti: Snake Manin tasossa vallitsee käärmemäinen arkkitehtuuri, kun taas Stone Manin taso sijoittuu jollekin kivilouhoksen tapaiselle. Pelimekaniikka ei ole juurikaan ensimmäisestä vuoden 1987 pelistä muuttunut, mutta vaikka pelit ovatkin koko ajan "sitä samaa", on niiden välillä tarpeeksi eroja tehden jokaisesta kokeilemisen arvoisen.
Vääntöä riittää ikävuosista huolimatta
Anniversary Collectionin pelituntuma on juuri kohdallaan, sillä pelit ovat miltei suoria käännöksiä alkuperäisversioista – jopa ruutujen välinen siirtymäaika on tallella. Salasanatallennusta on edelleen mahdollisuus käyttää, mutta se ei ole välttämätöntä, sillä pelitilanne tallentuu muistikortille bossien välillä ja kuolon koittaessa. Tällä kertaa myös ensimmäisessä Mega Manissa on tallennusmahdollisuus. Suurin pelattavuusero löytyykin ohjaimesta, joka on huomattavasti NES-ohjainta ergonomisempi, pelasi sitten originaaliohjaimella tai HORIn valmistamalla digitaaliohjaimella. Jälkimmäisellä pelatessa tuntuma on paljon autenttisempi ja tarkempi kuin Cuben alkuperäisohjaimella. Kuution 2D-pelien faneille kyseinen ohjain onkin melkein pakkohankinta.
Mega Manien hermot repivästä haastavuudesta johtuen pelaaminen kannattaa toteuttaa pehmustetussa huoneessa, jossa ohjaimen voi paiskata huoletta seinään kymmeniä kertoja rikkomatta sitä. Toisen puolen haasteesta muodostavat tasot, joiden loppuun Megamiehen täytyy selviytyä kohtaamaan haasteen toisen puolen hoitava tasopomo. Pomon voittaminen on usein paljon vaikeampi homma kuin tämän luokse pääsy. Tasojen läpäisy helpottuu kyllä ajan myötä: kun kuolee samaan helkkarin pomoon parikymmentä kertaa aina vain joutuakseen ravaamaan pomolle vievän reitin taas alusta, se alkaa mennä läpi jo rutiinilla. Pomotaisteluihin taas on apua pienestä niksistä: yhden pomon ominaisase on toisen heikkous, joten sopivasti päättelemällä pomot voidaan voittaa helposti – ainakin periaatteessa. Joissain tapauksissa oikea pomojärjestys on nimittäin selvitettävä yritys-erehdys -menetelmällä, eikä logiikka tunne rajoja, kun Varjomies kaatuu helpoiten Hyrrämiehen aseeseen tai kun Rengasmiehen voimalla voitetaan Pölymies.
Kuulostaakin legendalta
Megamies-pelit on aina muistettu paitsi hiuksiaraastavasta vaikeustasostaan, myös ikimuistoisesta ääniraidastaan. NESin äänipiirillä on saatu aikaan aivan uskomattoman upeita pimputuksia, jotka ovat tallella myös Anniversary Collectionissa. Äänimaailma on muutenkin pysynyt muuttumattomana: jokaisesta hypystä, laukauksesta ja osumasta kuuluu juuri samanlainen ääni kuin toistakymmentä vuotta takaperinkin.
Vaikka sankari itse on pysynyt tismalleen samanlaisena ensimmäisten kuuden pelin aikana, erottuvat NESin alku- ja loppuajan pelit graafisesti toisistaan kuin Mario ja Sonic. MM1:n melko karusta grafiikasta on menty eteenpäin melkoisesti kuudessa vuodessa, mistä johtuen MM6:n väripaletti onkin huomattavasti laajempi. SNES:n ja PlayStationin pelit taas ovat aivan oma lukunsa. Mega Man 8:n erityisen sulava ja nätti 2D-grafiikka tekee siitä mukavan katsoa, mutta sen pelattavuus tuntuu jotenkin tahmeammalta kuin aiemmissa peleissä.
Pelien kontrollit ovat lähes identtiset alkuperäisversioiden kanssa – NES-pelien ampuma- ja hyppynapit ovat tosin vaihtaneet paikkaa. Pullamössöpelaajien avuksi Y-nappi on valjastettu automaattitulitukselle ja X liukumiselle, joka onnistuu perinteisesti alas + a -kombolla. Lisäksi käytössä olevaa erikoisvoimaa voidaan vaihtaa olkapäänapeista ilman valikosta toiseen ravaamista.
Megamiehekäs paketti
Vaikka vanhojen Mega Man-klassikoiden pelaaminen fiilistelymielessä on jo itsessään hyvin palkitseva kokemus, ovat tekijät heittäneet lisämausteeksi tukun avattavia bonuksia, kuten kuvagallerioita ja uudelleenmuokattuja versioita pelisarjan kappaleista. Avattavat ekstrat sisätävät myös kaksi Mega Man -kolikkopeliä: Power Battlen ja Power Fightersin. Kolikkopeleissä pelataan pelkkiä pomotaisteluja kautta aikain joko yksin tai kaverin kanssa. Legenda kertoo, että mukana olisi myös sinirobotin seikkailuista kertova historiikki, jonka avaaminen ei kuitenkaan ole mikään helppo homma pelin korkeahkon vaikeustason vuoksi. Kuriositeettina mainittakoon vielä, ettei sarjan viidennen pelin läpäisystä saa kuin lämmintä kättä ja hyvän mielen.
Mega Man Anniversary Collection on erittäin hieno tribuutti Nintendo-legendalle, jolla oli kiistämätön vaikutus NES:n suosioon. Pelit rokkasivat kymmenen vuotta sitten, ja rokkaavat edelleen. Niistä nauttiakseen ei edes tarvitse olla Nintendo-lasinen retrosetä, sillä pelien tunnelma suorastaan vie mukanaan. Tyylikkäine valikkoineen ja avattavine ekstrakivoineen Anniversary Collection kuuluu jokaisen Mega Mania fanittavan Cuben omistajan pelihyllyyn, etenkin kun se maksaa vain puolet normaalin pelin hinnasta. Valitettavasti kokoelman julkaiseminen Euroopassa ei ole suunnitteilla, mutta importtaajien iloksi kiekko toimii täydellisesti Freeloaderilla (testattu versiolla 1.06 b). Lisää tällaista, kiitos. Kyllä maistuu!
GameCuben ja Game Boy Advancen viimeaikaista pelitarjontaa on kritisoitu omaperäisyyden puutteesta: Cube-puolen isot nimikkeet ovat olleet lähinnä aiemmin menestyneiden pelien jatko-osia ja Nintendon omat GBA-julkaisut vanhojen pelien uudelleenlämmitettyjä grafiikkapäivityksiä. Kesällä Amerikassa ilmestynyt Mega Man Anniversary Collection sen sijaan niputtaa yhteen kuusi Mega Man -peliä Nintendo Entertainment Systemiltä, yhden Super NESiltä ja yhden PlayStationilta – täysin muuntelemattomina.
Japanissa Rockmanina tunnettu sininen robotti ehti seikkailla NES:llä jopa kuudessa pelissä, joista viisi julkaistiin Suomessa. Sittemmin sarja jatkui muun muassa SNES:llä ja PlayStationilla – oman osansa sai jopa Nintendo 64. Mega Man 64 oli tosin vain surullisenkuuluisa käännös kolme vuotta aiemmin PlayStationille ilmestyneestä Mega Man Legendsistä. Anniversary Collection ei yritä olla jatko-osa, vaan klassikkopelien paketti joko Mega Manin missanneiden pelaajien videopelisivistyksen paikkaamista tai yksinkertaisesti retrohenkistä nostalgiamehustelua varten. Koska NES-aikakausi oli Mega Man -pelien tärkein ja myös tunnetuin, käsitellään tässä arviossa lähinnä sarjan kuutta ensimmäistä peliä.
Sinipukuisen sankarin seikkailut ovat sivuttain rullaavia räiskintä-tasohyppelyitä, joiden vaikeustaso lähentelee infernaalista. Pelien peruskaava on sama: ammutaan, hypitään ja liu'utaan läpi erilaisten tasojen ja otetaan yhteen lopussa odottavien vakiopahis Dr. Wilyn vartijarobottien kanssa. Kun robotit on hoideltu, lähdetään itse tohtorin perään. Kun Mega Man voittaa vartijarobon, saa hän tämän ominaisaseen käyttöönsä. Erikoisaseiden lisäksi sankarin apuna on robottikoira Rush, joka osaa tarpeen tullen muuttaa muotoaan vaikkapa sukellusveneeksi tai jopa moottoripyöräksi. Rushin avulla Mega Man pääsee esimerkiksi muutoin tavoittamattomissa olevien energiapakkausten ja lisäelämien kimppuun.
Vartijarobojen nimiksi on tainnut kelvata ensimmäinen hatusta noussut ehdotus, minkä vuoksi peleissä taistellaankin muun muassa pelottavaa Puumiestä ja kauhistuttavaa Kuplamiestä vastaan. Typerien nimien kuninkuuden voittaa kuitenkin Suomessa julkaisemattoman kuudennen Mega Manin Tomahawk Man -intiaanirobotti. Vartijoille johtavat tasot on tehty niiden tyylin mukaisesti: Snake Manin tasossa vallitsee käärmemäinen arkkitehtuuri, kun taas Stone Manin taso sijoittuu jollekin kivilouhoksen tapaiselle. Pelimekaniikka ei ole juurikaan ensimmäisestä vuoden 1987 pelistä muuttunut, mutta vaikka pelit ovatkin koko ajan "sitä samaa", on niiden välillä tarpeeksi eroja tehden jokaisesta kokeilemisen arvoisen.
Vääntöä riittää ikävuosista huolimatta
Anniversary Collectionin pelituntuma on juuri kohdallaan, sillä pelit ovat miltei suoria käännöksiä alkuperäisversioista – jopa ruutujen välinen siirtymäaika on tallella. Salasanatallennusta on edelleen mahdollisuus käyttää, mutta se ei ole välttämätöntä, sillä pelitilanne tallentuu muistikortille bossien välillä ja kuolon koittaessa. Tällä kertaa myös ensimmäisessä Mega Manissa on tallennusmahdollisuus. Suurin pelattavuusero löytyykin ohjaimesta, joka on huomattavasti NES-ohjainta ergonomisempi, pelasi sitten originaaliohjaimella tai HORIn valmistamalla digitaaliohjaimella. Jälkimmäisellä pelatessa tuntuma on paljon autenttisempi ja tarkempi kuin Cuben alkuperäisohjaimella. Kuution 2D-pelien faneille kyseinen ohjain onkin melkein pakkohankinta.
Mega Manien hermot repivästä haastavuudesta johtuen pelaaminen kannattaa toteuttaa pehmustetussa huoneessa, jossa ohjaimen voi paiskata huoletta seinään kymmeniä kertoja rikkomatta sitä. Toisen puolen haasteesta muodostavat tasot, joiden loppuun Megamiehen täytyy selviytyä kohtaamaan haasteen toisen puolen hoitava tasopomo. Pomon voittaminen on usein paljon vaikeampi homma kuin tämän luokse pääsy. Tasojen läpäisy helpottuu kyllä ajan myötä: kun kuolee samaan helkkarin pomoon parikymmentä kertaa aina vain joutuakseen ravaamaan pomolle vievän reitin taas alusta, se alkaa mennä läpi jo rutiinilla. Pomotaisteluihin taas on apua pienestä niksistä: yhden pomon ominaisase on toisen heikkous, joten sopivasti päättelemällä pomot voidaan voittaa helposti – ainakin periaatteessa. Joissain tapauksissa oikea pomojärjestys on nimittäin selvitettävä yritys-erehdys -menetelmällä, eikä logiikka tunne rajoja, kun Varjomies kaatuu helpoiten Hyrrämiehen aseeseen tai kun Rengasmiehen voimalla voitetaan Pölymies.
Kuulostaakin legendalta
Megamies-pelit on aina muistettu paitsi hiuksiaraastavasta vaikeustasostaan, myös ikimuistoisesta ääniraidastaan. NESin äänipiirillä on saatu aikaan aivan uskomattoman upeita pimputuksia, jotka ovat tallella myös Anniversary Collectionissa. Äänimaailma on muutenkin pysynyt muuttumattomana: jokaisesta hypystä, laukauksesta ja osumasta kuuluu juuri samanlainen ääni kuin toistakymmentä vuotta takaperinkin.
Vaikka sankari itse on pysynyt tismalleen samanlaisena ensimmäisten kuuden pelin aikana, erottuvat NESin alku- ja loppuajan pelit graafisesti toisistaan kuin Mario ja Sonic. MM1:n melko karusta grafiikasta on menty eteenpäin melkoisesti kuudessa vuodessa, mistä johtuen MM6:n väripaletti onkin huomattavasti laajempi. SNES:n ja PlayStationin pelit taas ovat aivan oma lukunsa. Mega Man 8:n erityisen sulava ja nätti 2D-grafiikka tekee siitä mukavan katsoa, mutta sen pelattavuus tuntuu jotenkin tahmeammalta kuin aiemmissa peleissä.
Pelien kontrollit ovat lähes identtiset alkuperäisversioiden kanssa – NES-pelien ampuma- ja hyppynapit ovat tosin vaihtaneet paikkaa. Pullamössöpelaajien avuksi Y-nappi on valjastettu automaattitulitukselle ja X liukumiselle, joka onnistuu perinteisesti alas + a -kombolla. Lisäksi käytössä olevaa erikoisvoimaa voidaan vaihtaa olkapäänapeista ilman valikosta toiseen ravaamista.
Megamiehekäs paketti
Vaikka vanhojen Mega Man-klassikoiden pelaaminen fiilistelymielessä on jo itsessään hyvin palkitseva kokemus, ovat tekijät heittäneet lisämausteeksi tukun avattavia bonuksia, kuten kuvagallerioita ja uudelleenmuokattuja versioita pelisarjan kappaleista. Avattavat ekstrat sisätävät myös kaksi Mega Man -kolikkopeliä: Power Battlen ja Power Fightersin. Kolikkopeleissä pelataan pelkkiä pomotaisteluja kautta aikain joko yksin tai kaverin kanssa. Legenda kertoo, että mukana olisi myös sinirobotin seikkailuista kertova historiikki, jonka avaaminen ei kuitenkaan ole mikään helppo homma pelin korkeahkon vaikeustason vuoksi. Kuriositeettina mainittakoon vielä, ettei sarjan viidennen pelin läpäisystä saa kuin lämmintä kättä ja hyvän mielen.
Mega Man Anniversary Collection on erittäin hieno tribuutti Nintendo-legendalle, jolla oli kiistämätön vaikutus NES:n suosioon. Pelit rokkasivat kymmenen vuotta sitten, ja rokkaavat edelleen. Niistä nauttiakseen ei edes tarvitse olla Nintendo-lasinen retrosetä, sillä pelien tunnelma suorastaan vie mukanaan. Tyylikkäine valikkoineen ja avattavine ekstrakivoineen Anniversary Collection kuuluu jokaisen Mega Mania fanittavan Cuben omistajan pelihyllyyn, etenkin kun se maksaa vain puolet normaalin pelin hinnasta. Valitettavasti kokoelman julkaiseminen Euroopassa ei ole suunnitteilla, mutta importtaajien iloksi kiekko toimii täydellisesti Freeloaderilla (testattu versiolla 1.06 b). Lisää tällaista, kiitos. Kyllä maistuu!
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja