Madagascar

Syyskuussa Suomen elokuvateattereihin rantautunut koko perheen teippi, Madagascar, on nyt myös käännetty pelattavaan muotoon. Elokuva oli jättimäinen menestys, kuten Shrekin tekijöiltä odottaa saattoikin. Peli sen sijaan ei tuo nokkelalle filmille oikeutta. Se jää pahasti jalkoihin niin ääninäyttelyssä, tarinankerronnassa kuin yleisessä tunnelman luomisessakin.


Jos metsään haluat mennä nyt...

Madagascarin tarina yrittää parhaansa mukaan seurata elokuvan jalanjälkiä. Vahinko kyllä, se ei onnistu siinä toivotulla tavalla. Tarina hyppää monen oleellisen käännekohdan yli ja täyttää aukot tusinatoiminnalla, joka ei palvele tarinankerrontaa juuri millään tavalla. Elokuvassa nähdyt väkevät draamalliset elementit loistavat pelissä poissaolollaan. Väitän, että jos en olisi nähnyt elokuvaa ennen peliin koskemista, olisin luultavasti ollut pihalla kuin lumiukko. Pelin hoiperteleva tarinankerronta on kaiken kaikkiaan säälittävä esitys verrattaessa elokuvan hollywoodmaiseen voimakkaaseen dramaturgian ja komiikan tajuun.

Ohjastettavaksi pelaajalle annetaan vapaudenkipeä seepra Marty, arvonsa tunteva leijona Alex, luulotautinen kirahvi Melman, primadonna virtahepo Gloria sekä joukko sotahulluja pingviinejä. Kaikilla eläimillä on yksilölliset ominaisuutensa, jotka auttavat kenttien selvittämisessä. Alex on kova hyppimään, karjumaan ja raapimaan siinä missä Gloria jyrää painollaan seinien läpi. Hahmojen ominaisuudet ovat kieltämättä nokkelia ja persooniin istuvia.

Pelituntuma on sitä mitä keskiverrolta tasoloikalta osaa odottaakin. Hahmot toimivat pääsäntöisesti kuten haluaa, mutta satunnaisilta epäoikeudenmukaisilta pelimoottorin tuomioilta ei voi välttyä. Olen joka tapauksessa törmännyt huonompiinkin ohjausratkaisuihin, ja Madagascarin pelituntuman voikin asettaa tusinakategoriassaan keskivertoa korkeammalle.


...niin takuulla yllätyt

Visuaalinen ilme on odotetusti alle keskitason. Valaisuefektejä ei käytännössä ole, polygoneja on karsittu vääristä paikoista ja ruudunpäivityksen olisi varmasti saanut ainakin kymmenen kuvaa korkeammaksi per sekunti. Tekstuurit jota kuinkin ajavat asiansa ja animaatio menettelee juuri ja juuri. Värimaailma noudattaa peliä edeltäneen elokuvan pastelliskaalaa.

Äänipuoli on pelin suurin tunnelman pilaaja. Vaikka ääninäyttelijät eivät olekaan alkuperäistä elokuvan kaartia, hoitavat he työnsä asiallisesti ja kuulostavat pelottavan samanlaisilta kuin esikuvansakin. Ongelma ei olekaan näyttelijöissä, vaan repliikkien ajoituksessa. Peli lataa puheraidat sitä mukaa kun keskutelut etenevät, mikä tapahtuu töksähtelevästi. Sekuntien tauot kommenttien välissä saavat keskustelut vaikuttamaan enemmänkin vuoronperäisiltä yksinpuheluilta kuin hahmojen väliseltä kommunikaatiolta. Myöskään musiikkipuoli ei yllä elokuvan tasolle. Michael Wandmacherin sävellykset kuulostavat hämmästyttävän Crash Bandicootmaisilta bongo-rumpujen paukutukselta ja huilujen vihellykseltä, toisin kuin Hans Zimmerin elokuvaan säveltämät mestariteokset. Musiikit on myös sovitettu erikoisiin paikkoihin - ne toimivat lähinnä ambienttina taustaäänenä, eivätkä suinkaan tunnelmaa luovana pääelementtinä.


Parempaa kuin Bona, Piltti ja Tutteli yhteensä

Kokenut tasohyppelijä juoksee pelin läpi alle viidessä tunnissa. Jos haluaa läpäistä pelin sataprosenttisesti, saadaan pelitunteja muutama lisää. Viimeiset hikiset prosentit hankitaan keräämällä ympäri maailmaa piilotettuja kolikoita, joilla avataan minipelejä ja ostetaan erinäisiä ominaisuuksia ja vaatteita päähahmoille. Minipelit ovat itse pelin tapaan kertaluontoisia, enkä usko niiden pääsevän osaksi perhejuhlia Trivial Pursuitin ja Aliaksen tapaan.

Pelkkä pelin nimi kertoo jo kohderyhmänsä. Tottakai koko perhe voi siitä nauttia, mutta eniten se tarjoaa taaperoille, jotka pitivät varmasti myös elokuvasta. Naperoiden kanssa pelaaminen on luonnollisesti myös hidastempoisempaa, mikä pidentää elinkaarta mukavasti. Lapsenvahtia pelistä ei kuitenkaan kannata tehdä, sillä lasten itsenäistä pelaamista haittaa englanninkielisyys. Yleisesti ottaen vastustan lokalisointia, mutta alle kouluikäisille suunnattua peliä tulisi voida pelata omalla kielellään. Tämä tietysti pakottaa vanhemman henkilön tulkkaamaan vekaralle tarinaa, mitä voidaan pitää niin hyvänä kuin huononakin asiana. Se luo yhteistä aikaa pakottamalla. Kaiken kaikkiaan suosittelen Madagascar-peliä perheisiin, joista löytyy yhdellä numerolla ilmaistavia ikäluokkia, sekä muuten vain lapsenmielisille Madagascarin hardcore-faneille.