Mace Griffin: Bounty Hunter

Kloonaus ei kannata

Mace Griffin: Bounty Hunter on hyvin tyypillinen scifi-räiskintä, johon on yritetty saada eeppisyyden tuntua lisäämällä räiskintäosuuksien väliin hieman avaruusmatkailua. Päähahmon asemaa ajaa itseään täynnä oleva körmy, Mace Griffin, jonka persoona on kaikkien macho-paukuttelujen perikuva. Kun kunniallinen ranger-sotilas sitten eräänä päivänä tajuaa joutuneensa keskelle salaliittoa, päättää hän kostaa kaikille verisesti ja liittyä palkkiometsästäjiin. Siitä käynnistyy tylsääkin tylsempi taival kohti epätoivoista päämäärää, jonka aikana Macen vihan saa tuta ehkäpä FPS-historian typerimmät pahikset.

Pelin kehittäjät ovat ilmiselvästi nauttineet Halon ja Metroid Primen pelaamisesta, sillä pintapuolisesti moni asia on lähes suoraan lainattu kyseisistä hiteistä. Ruudulla näkyvä HUD tuo niin tyyliltään kuin toimivuudeltaankin mieleen Halon, jota on ehostettu Metroid Primea muistuttavilla visiiritehosteilla. Pitemmän päälle kuvaa vääristävät tehosteet tosin voivat aiheuttaa pahoinvointia. Myös energiamittari, johon kuuluu itsestään latautuva suoja, on jopa ääniä myöten lähes sama kuin Halossa. Kehittäjät ovat kuitenkin unohtaneet, että Macella ei ole mitään superpanssaria tai kypärää, jossa olisi visiiri, joten ominaisuudet tuntuvat päälle liimatuilta.

Valitettavasti Halosta on kopioitu myös muutamat turhan putkimaiset ja tylsät kentät, mutta sillä erotuksella, että Mace Griffinissä ei ole vehreitä niittyjä piristämässä peliä. Kaavalla pisteestä A pisteeseen B toimivat tehtävät sijoittuvat avaruusaluksille, kaivoksiin ja tukikohtiin, mutta kaikkia pelialueita yhdistää sama mitäänsanomattomuus ja hiomattomuus. Joskus tehtävät eivät välttämättä mene läpi ollenkaan pelin sotkeutuessa koodiinsa. Mainostetut avaruustaistelutkin ovat suuri pettymys, koska vauhdintuntua ei ole nimeksikään ja kahden-kolmen aluksen väliset väännöt menevät laajassa tilassa usein turhauttavaksi kissa ja hiiri -leikiksi, jossa kukaan ei saa toista hengiltä. On kuitenkin myönnettävä, että avaruuteen siirtyminen ja avaruusasemille palaaminen ilman lataustaukoja olisi voinut olla loistava ominaisuus, jos sitä olisi osattu paremmin hyödyntää, eikä siirtymistä olisi rajoitettu vain ennalta määrättyihin paikkoihin.

Peliin on myös yritetty tehdä rauhallisempia, hyppelyä vaativia osuuksia, mutta huonolla menestyksellä. Suurin ongelma on se, että körmy-Griffinin liikkeistä puuttuu tuntuma. Juoksentelu käytävillä onnistuu vielä hyvin, mutta tarkkuutta vaativissa hypyissä kontrollit pettävät pahasti. Koska tallentaminen onnistuu vain määrätyissä pisteissä, joita on muutenkin turhan harvassa, samoja kohtia voi joutua hinkkaamaan pahimmillaan puolesta tunnista jopa tuntiin. V-käyrä nousee.

Aivan älytöntä

Käytäviä, varastohalleja ja kaivoksia kansoittavat monenmoiset, enemmän tai vähemmän typerästi suunnitellut viholliset. Kaikkein naurettavimmat ilmestykset ovat ihmisen näköisiä veijareita, joilla on outo hymynaamavisiiri kasvoja peittämässä. Heppuja ammuttaessa läpän kuva muuttuu vihaiseksi. En tiedä muista, mutta minua tällainen outo huumori ei huvittanut pätkääkään. Onneksi kaikkia vihollisia ei ole otettu yhtä rajusti pois vakavamielisestä kontekstista ja osa jopa melkein sopii pelin maailmaan.

Tässä vaiheessa voisi jo sanoa, että odotetusti Mace Griffin: Bounty Hunter putoaa myös erääseen FPS-pelien pahimpaan sudenkuoppaan: huonoon tekoälyyn. Pelin mainostettiin omaavan kehittynyt tekoäly, jonka ansiosta viholliset reagoisivat tilanteisiin useiden eri tekijöiden, kuten rohkeutensa, energiansa ja ammusten määränsä mukaan. Valitettavasti tämä kääntyy peliä vastaan, sillä ne innokkaimmat taistelijat tulevat surutta päälle ja pelkurit jumittavat ase kourassa paikallaan pelaajan teurastaessa hahmon toisensa jälkeen. Mitään oikeasti järkevää aivotoimintaa esimerkiksi miesylivoimansa hyödyntämiseksi tekoälyhahmot eivät hallitse.

Viholliset eivät anna kunnon vastusta muuta kuin sellaisissa paikoissa, joissa ne on ennaltaskriptattu asemiin, joista ne pääsevät tulittamaan pelaajaa useista eri suunnista tehokkailla aseilla. Vihollislaumoja suurempi ongelma pelissä on sokkelomaiset kentät, joissa ei aina anneta pelaajalle selvää vihiä siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä ja minne mennä. Vaikka kentät ovatkin umpilineaarisia, täysin samalta näyttävissä käytävissä seikkailu saattaa joskus aiheuttaa suuntavaiston totaalisen katoamisen. Paikoin pelaajaa opastaa huonekohtainen tutka, joka näyttää minne suuntaan on mentävä, mutta monesti juuri kun sitä tuntee tarvitsevansa, tutkaa ei ole käytössä. V-käyrä alkaa lähennellä kriittistä rajaa.

Körmyiltä nopeat refleksit puuttuvat

Aiemmin tulikin jo nipotettua hyppelyn vaikeudesta, joten keskitytään nyt muun pelattavuuden ruotimiseen. Pelin tähtäyssysteemi on pyritty rakentamaan samalla tavalla kuin Halossa eli mitä kauemmin tattia pitää jonnekin suuntaan painettuna, sitä nopeammin tähtäin liikkuu. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä miellyttävään ja luonnolliseen tähtäilyyn. Mace Griffinin pelattavuutta häiritsee nimittäin siitä huolimatta kääntymisen hitaus, eikä sitä voi säätää. Samaan aikaan kuitenkin vertikaalinen tähtäily on turhan ärhäkkää, mikä tekee tähtäimen korkeuden säätelystä paikoin tuskallisempaa kuin sen tarvitsisi olla. Kritiikkiä tulee myös automaattitähtäyksestä, joka liimautuu turhan tiukasti vihollisiin, ja nimenomaan niiden keskiruumiiseen, eikä päästä heti irti edes kuolettavan laukauksen kajahdettua.

Mace voi kantaa mukanaan kohtalaisen asearsenaalin, johon kuuluvat esimerkiksi sähköshokkeja antava pamppu, pistooli, rynnäkkökivääri, tarkkuuskiväri, useita raketteja kerrallaan ampuva raketinheitin sekä kranaatteja. Aseiden runsauden takia pelissä ei tarvitse ajatella Halon tavoin asevalintoja, jossa päähahmo pystyi kantamaan vain kaksi asetta kerrallaan. Inventaarion pyörittely taiston tiimellyksessä on aseiden määrän huomioon ottaen tehty turhan vaikeaksi, sillä aseet näkyvät kahdessa pystyrivissä, eikä valintaa korosteta tarpeeksi selvästi. Kun tähän otetaan mukaan vielä aseiden ikonien epäselvyys, vääriä valintoja tulee tehtyä harmittavan usein. Tilannetta olisi varmasti parantanut pelitilanteen pysäyttäminen inventaarion käytön ajaksi.

Mace Griffin: Bounty Hunterista on vaikea keksiä hyvää sanottavaa. Pelin oikeastaan suurin valtti on ihan kiva grafiikka, joka paikoin onnistuu olemaan näyttävämpää kuin Halossa. Bump-mappausta hyödynnetään tekstuureissa paljon ja muutamassa paikassa pelin visuaalinen ulosanti on hienoa katseltavaa kauniisti mallinnettuine aseineen ja valaistustehosteineen. Polygoneja on käytetty pelialueisiin paikoin turhan säästeliäästi, mutta hahmot ovat pääsääntöisesti hyvin mallinnettuja.

Valitettavasti tälläkään osa-alueella ei selvitä puhtain paperein. Graafisia bugeja esiintyy siellä täällä ja ruudunpäivitys ei aina jaksa pysyä sulavassa 60 ruudussa, vaan tippuu tiukimmissa paikoissa jonkin verran aiheuttaen ikävää grafiikan repeilyä. Muutamia kenttiä, jotka eivät ole välttämättä edes niitä kaikkein näyttävimpiä, ajetaan lisäksi puolitetulla ruudunpäivityksellä, mikä ei anna kovin hyvää kuvaa koodin optimoinnista. Vaikka hahmot ovat muutakin kuin pari palikkaa päällekkäin, niiden animointi ei ole parasta mahdollista. Varsinkin kuolinanimaatiot ovat hitaita ja nykiviä. Nykyisin kovassa huudossa olevaa räsynukketekniikkaa ei hyödynnetä mitenkään, mikä vähentää aseiden tehon vaikutusta.

Äänet, jotka monesti tekevät suuren osan pelin tunnelmasta, eivät ole keskinkertaista parempia millään osa-alueella. Musiikki kuulostaa ensialkuun ihan kivalta mahtipontisine sotilassävyineen, mutta eri kappaleiden lähes olematon määrä tekee musiikista hyvin pian junnaavaa kuultavaa. Muista äänistä ei kannata edes puhua, sillä ääninäyttely on surkeaa ja aseissa ei yksinkertaisesti ole potkua. Puff! Nappi Macen otsaan.

Hautajaiset olivat onnelliset

Mace Griffin: Bounty Hunter on lyhyesti sanottuna huono peli. Pelin kehittäneellä Warthogilla oli aikoinaan suuria suunnitelmia pelin suhteen, mutta tapa, jolla se on toteutettu, ei lämmitä ketään. Ennakkoon kohuttu saumaton siirtyminen lentely- ja räiskintäosuuksien välilläkin jää ongelmineen valitettavan mitäänsanomattomaksi ominaisuudeksi ja se sentään edustaa pelin parhaimpia puolia. Tässä tapauksessa edes moninpeliä ei ole paikkaamassa yksinpelin ankeutta.

Mace Griffinin arkku naulataan ikuisiksi ajoiksi kiinni mielenkiinnottomalla juonella, persoonallisuuden puutteella, huonoilla tehtävillä, typerillä vihollisilla sekä hiomattomalla pelattavuudella. Viimeisen, muttei vähäisimmän naulan vastuun kantaa totaalinen tunnelmattomuus, joka suorastaan huokuu pelistä jähmettäen myrtsin ilmeen pelaajan kasvoille. Lepää rauhassa Mace, sillä voit olla varma, että kukaan ei sinua kaipaa. Arvostelija poistuu kuitenkin paikalta hymyssä suin; nytpähän on sekin riesa takanapäin.