Kirjoittaja
Dark Santa
Julkaistu
Lisätiedot
Arvostelukappale oli myyntiversio. Kiitokset arvostelukappaleesta Electronic Artsille.
Laadukasta lisenssiviihdettä?
Lisenssipelejä ei ole perinteisesti pidetty suuressa arvossa. Syytä tähän ei tarvitse etsiä kaukaa, sillä pitkälle 2000-luvun alkuun ne olivat lähes yksinomaan viihdearvoltaan alempaa keskiluokkaa. Viime vuosina on kuitenkin alkanut tapahtua kummia; ensimmäisten oikeasti laadukkaiden lisenssipelien myötä niiden suosio on kohonnut ennennäkemättömän korkealle - onhan Chronicles of Riddick: Escape from Butcher Bay vilahdellut muutamilla vuoden parhaat -listoillakin. Electronic Artsin Taru Sormusten Herrasta -pelit ovat niin ikään saavuttaneet suosiota, eivätkä syyttä, sillä ne ovat olleet viime vuosien lisenssipelien kirkkaimpia tähtiä. Leffasarjan loputtua EA on päättänyt viedä lisenssiään uuteen suuntaan ja tuloksena on Lord of the Rings: The Third Age - japanilaistyyppinen roolipeli, joka kiidättää pelaajan leffasarjan tapahtumien halki Sormuksen ritareiden vanavedessä. Kivuttomasti lisenssi ei kuitenkaan käänny tähän muotoon, sillä sarjan viimeisin on toivottoman keskinkertaista huttua.
Kun yhden sankarin tarina päättyy, toisen sankarin tarina alkaa. Koska Sormuksen ritareiden tarina saatettiin päätökseen jo edellisissä peleissä, nyt päästään käsiksi Berethoriin, Gondorin linnanvartijaan, jolla syystä tai toisesta tuntuu olevan kiire tapaamaan Gondorin perillistä, Boromiria. Matkallaan Berethor tutustuu useisiin tolkienmaisiin hahmoihin, joiden esikuvia ei kaukaa tarvitse hakea. Tosin vaikka useimmat hahmot istuvat Keskimaahan kuin nyrkki silmään, jotkut keskeisistä hahmoista vaikuttavat suorastaan irrallisilta. Juonella ei muutenkaan ole kummoista tarjottavaa; sitä kuljetetaan eteenpäin lähinnä lyhyillä välinäytöksillä, joiden sisältö on tyhjänpäiväistä roskaa. Pelin pääteemaksi nouseva Berethorin tuntematon menneisyys ei juurikaan lykkää lihaa luiden päälle ja välinäytökset ovat todella harvassa. Juoni tuntuu muutenkin junnaavan paikoillaan, kun käännekohtia ei löydy nimeksikään.
Lord of the Rings: The Third Age peittoaa edeltäjänsä mennen tullen ainakin kuvamateriaalin määrässä. Siinä missä aiemmissa peleissä saattoi törmätä tason alussa muutaman sekunnin pituiseen elokuvanpätkään, Third Age'issä pääsee tapittamaan Aragornin ja kavereiden seikkailuja monen tunnin edestä. Leffanpätkät eivät kuitenkaan toimi pelkästään lisämateriaalina, vaan niiden avulla pelaaja perehdytetään tarkemmin pelimaailmaan ja -hahmoihin. Ratkaisu toimii ja ei toimi; vaikka leffoista on saatu varsin näyttävää kuvamateriaalia, leffasarjaan tutustuneiden on jokseenkin turha katsella niitä uudestaan, ellei elokuvien juonikuvioiden kertaaminen kiinnosta.
Armotonta nappulankuritusta
Lord of the Rings: The Third Age on selkeästi toimintapainotteinen peli. Olematon juoni on yritetty korvata runsailla ja pitkillä taisteluilla. Täysin siinä ei ole epäonnistuttu, sillä ensimmäisen viiden tunnin aikana ratkaisu toimii suhteellisen hyvin. Pidemmän päälle jatkuva taisteleminen käy todella puuduttavaksi. Satunnaistaisteluista tosin uusinta LotR:ia ei pääse moittimaan, sillä reilusti suurin osa taisteluista käydään ennaltamäärätyissä paikoissa. Tuntuukin siis typerältä, että taistelut on sijoiteltu vain muutaman sekunnin kävelymatkan päähän toisistaan. Pahimmillaan pelaaja joutuu taistelemaan varttitunninkin päästäkseen lyhyen käytävän päästä toiseen. Siksi pelaaminen joskus vaikuttaakin suojuoksulta: vaikka kuinka tarpoisi, eteneminen on hidasta. Suurin syy siihen on taistelujen turhauttava pituus. Vaikka vastaantulevista möröistä ei sinänsä olisikaan vaaraa, niitä usein joutuu mätkimään minuuttitolkulla päästäkseen etenemään muutaman metrin ja jälleen taisteluun.
Taistelut pelissä ovat jo moneen kertaan nähtyä japsiropekamaa. Final Fantasy -sarjan kymmenennestä osasta lähes sellaisenaan lainattu taistelusysteemi ei tarjoa juurikaan muuta kuin sitä perinteistä nappulankuritusta. Vuoropohjaisille taisteluille olennaista strategiaelementtiä ei siis olla onnistuttu usuttamaan mukaan. Vaihtelua taisteluihin tuovat erilaiset erikoishyökkäykset, joiden käyttöä peli suosii. Hyökkäyksiä käyttämällä pelaaja kerää hahmoilleen taitopisteitä, joilla saa avattua uusia erikoisuuksia. Ne eivät ole pelkästään toinen toistaan tehokkaampia iskuja, vaan niillä saa myös tiputettua vastustajan ominaisuuksia tai vaikka parannettua omia. Valitettavasti hahmonkehitys ei ole yhtä mielenkiintoisesti toteutettu: taisteluista taas kerran kerätään kokemuspisteitä, joista saaduilla tasoilla hahmot parantavat ominaisuuksiaan. Pelaajakin saa aina silloin tällöin muutaman ominaisuuspisteen jakaakseen, mutta tuntuu yhdentekevältä mihin ne laittaa. Automaattisesti jakautuvat pisteet päättävät lähes yksinvaltaisesti, mihin hahmot kykenevät.
Taisteluiden välillä pelaaja pääsee kaivelemaan uusia varusteita esiin aarrearkuista ja niitähän löytyy. Jokaiselle kuudesta hahmosta löytyy tuhottomasti erilaisia aseita ja suojia, jotka vaikuttavat niin hahmojen ulkonäköön kuin tuhovoimaankin. Niiden lisäksi kaikki hahmot voivat ottaa käyttöönsä neljä erilaista haltiakiveä, jotka vaikuttavat sellaisiin ominaisuuksiin, joihin muut varusteet eivät pysty: jotkut niistä jopa avaavat kokonaan uusia taitoja. Siltikin uusien varusteiden keräily tuntuu kovin tylsältä, kun uusia releitä pukkaa tasaiseen tahtiin, eivätkä valikotkaan toimi niin kivuttomasti että jatkuva varustelu tuntuisi miellyttävältä.
Komeaa katsottavaa
EA:n käsittelyssä TSH-pelit ovat aina olleet esteettisesti huippuluokkaa. Useimpien mieleen niistä on jäänyt parhaiten Redwood Shoresin parin vuoden takainen Return of the King, jonka massiiviset taistelut ovat nykymittapuullakin todella kaunista katsottavaa. Third Age ei sinänsä jää edeltäjänsä jalkoihin grafiikan laadussa; teknologian kehitys näkyy lähes jokaisella osa-alueella. Kaikista ongelmista ei tietenkään ole päästy eroon, sillä se kärsii muutamista roolipelien perisynneistä. Satunnaistaistelujen harvinaisuudesta huolimatta useimmat viholliset ilmestyvät pelaajan eteen kuin tyhjästä. Staattisen oloiset ympäristöt ovat muutenkin suhteellisen karua katsottavaa. Toinen murheenkryyni on pökkelömäinen animointi. Parhaiten se näkyy taisteluissa, joista muutenkin uupuu se intensiteetti, jonka aiemmat TSH-pelit loistavasti saavuttivat. Muuten graafinen jälki on todella siistiä. Etenkin taisteluissa on sitä loistoa, jota tällaisilta peleiltä sopii odottaakin. Paljon siitä ei kuitenkaan pääse nauttimaan, sillä yleensä taistelut ovat puhdasta iskujenvaihtoa.
Audiopuolelta ei löydy moittimista. Taustalla on aina mukavasti hälinää, eikä ympäristöt kuulosta autioilta, vaikka siltä näyttäisivätkin. Örkit kuulostavat yhtä rumilta kuin näyttävätkin ja äninäyttely on tyylikästä jälkeä, vaikka dialogi ei aina ihan odotuksia vastaakaan. Äänenlaatu ja -dynamiikka ovat sieltä parhaasta päästä, eikä elokuvamaisen tyylikkäässä toteutuksessa ole muutenkaan valittamista. Taustalla pauhaa Howard Shore'n tutut sävelmät ja Dolby Pro Logic II -tuki on mainio lisä muutenkin ensiluokkaiseen kokonaisuuteen ja on THX-sertifikaattinsa ansainnut.
"Do not join us, halfling"
Mikä kääntyisikään paremmin roolipeliksi kuin J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -trilogia? Fantasiakirjallisuuden kulmakivi, joka on tavoittanut kymmeniä miljoonia lukijoita ympäri maailman ja monille käytännössä luonut käsitteen fantasiakirjallisuus. No, ilmeisesti mikä tahansa, sillä tähän mennessä kaikki yritykset kääntää Tolkienin tuotoksia roolipeliksi ovat epäonnistuneet. Lord of the Rings: The Third Age ei ole poikkeus. Häpeilemättä Final Fantasy -sarjan kymmenettä osaa jäljittelevä peli epäonnistuu kaikilla paitsi niillä kaikkein epäolennaisimmilla osa-alueilla. Taistelut tai hahmonkehitys eivät tarjoa tarpeeksi syvyyttä pitämään peliä mielenkiintoisena ja juonen olemattomuus on yritetty korvata heittämällä sekaan runsaasti kuvamateriaalia leffasarjasta. Lopputuloksena on peli, joka onnistuu peittämään puutteensa ensimmäisten tuntien ajan, mutta muuttuu jo muutaman tunnin kuluttua kuolettavan tylsäksi. Koko peli muutenkin tuntuu lähinnä joulun alla julkaistun Kuninkaan paluun pidennetyn version huonolta mainokselta. Oli miten oli, tämä todistaa sen, että oikeasti laadukkaita japanilaistyyppisiä roolipelejä on todella vaikea toteuttaa vuoden kehitysajalla. Cuben roolipelirintamalla käydään uuden Paper Marion ja Tales of Symphonian julkaisun myötä niin kovaa kamppailua, että uusinta LotR:iä on vaikea suositella kenellekään. Tolkien-fanitkaan tuskin siitä saavat kummoista tyydytystä.
Lisenssipelejä ei ole perinteisesti pidetty suuressa arvossa. Syytä tähän ei tarvitse etsiä kaukaa, sillä pitkälle 2000-luvun alkuun ne olivat lähes yksinomaan viihdearvoltaan alempaa keskiluokkaa. Viime vuosina on kuitenkin alkanut tapahtua kummia; ensimmäisten oikeasti laadukkaiden lisenssipelien myötä niiden suosio on kohonnut ennennäkemättömän korkealle - onhan Chronicles of Riddick: Escape from Butcher Bay vilahdellut muutamilla vuoden parhaat -listoillakin. Electronic Artsin Taru Sormusten Herrasta -pelit ovat niin ikään saavuttaneet suosiota, eivätkä syyttä, sillä ne ovat olleet viime vuosien lisenssipelien kirkkaimpia tähtiä. Leffasarjan loputtua EA on päättänyt viedä lisenssiään uuteen suuntaan ja tuloksena on Lord of the Rings: The Third Age - japanilaistyyppinen roolipeli, joka kiidättää pelaajan leffasarjan tapahtumien halki Sormuksen ritareiden vanavedessä. Kivuttomasti lisenssi ei kuitenkaan käänny tähän muotoon, sillä sarjan viimeisin on toivottoman keskinkertaista huttua.
Kun yhden sankarin tarina päättyy, toisen sankarin tarina alkaa. Koska Sormuksen ritareiden tarina saatettiin päätökseen jo edellisissä peleissä, nyt päästään käsiksi Berethoriin, Gondorin linnanvartijaan, jolla syystä tai toisesta tuntuu olevan kiire tapaamaan Gondorin perillistä, Boromiria. Matkallaan Berethor tutustuu useisiin tolkienmaisiin hahmoihin, joiden esikuvia ei kaukaa tarvitse hakea. Tosin vaikka useimmat hahmot istuvat Keskimaahan kuin nyrkki silmään, jotkut keskeisistä hahmoista vaikuttavat suorastaan irrallisilta. Juonella ei muutenkaan ole kummoista tarjottavaa; sitä kuljetetaan eteenpäin lähinnä lyhyillä välinäytöksillä, joiden sisältö on tyhjänpäiväistä roskaa. Pelin pääteemaksi nouseva Berethorin tuntematon menneisyys ei juurikaan lykkää lihaa luiden päälle ja välinäytökset ovat todella harvassa. Juoni tuntuu muutenkin junnaavan paikoillaan, kun käännekohtia ei löydy nimeksikään.
Lord of the Rings: The Third Age peittoaa edeltäjänsä mennen tullen ainakin kuvamateriaalin määrässä. Siinä missä aiemmissa peleissä saattoi törmätä tason alussa muutaman sekunnin pituiseen elokuvanpätkään, Third Age'issä pääsee tapittamaan Aragornin ja kavereiden seikkailuja monen tunnin edestä. Leffanpätkät eivät kuitenkaan toimi pelkästään lisämateriaalina, vaan niiden avulla pelaaja perehdytetään tarkemmin pelimaailmaan ja -hahmoihin. Ratkaisu toimii ja ei toimi; vaikka leffoista on saatu varsin näyttävää kuvamateriaalia, leffasarjaan tutustuneiden on jokseenkin turha katsella niitä uudestaan, ellei elokuvien juonikuvioiden kertaaminen kiinnosta.
Armotonta nappulankuritusta
Lord of the Rings: The Third Age on selkeästi toimintapainotteinen peli. Olematon juoni on yritetty korvata runsailla ja pitkillä taisteluilla. Täysin siinä ei ole epäonnistuttu, sillä ensimmäisen viiden tunnin aikana ratkaisu toimii suhteellisen hyvin. Pidemmän päälle jatkuva taisteleminen käy todella puuduttavaksi. Satunnaistaisteluista tosin uusinta LotR:ia ei pääse moittimaan, sillä reilusti suurin osa taisteluista käydään ennaltamäärätyissä paikoissa. Tuntuukin siis typerältä, että taistelut on sijoiteltu vain muutaman sekunnin kävelymatkan päähän toisistaan. Pahimmillaan pelaaja joutuu taistelemaan varttitunninkin päästäkseen lyhyen käytävän päästä toiseen. Siksi pelaaminen joskus vaikuttaakin suojuoksulta: vaikka kuinka tarpoisi, eteneminen on hidasta. Suurin syy siihen on taistelujen turhauttava pituus. Vaikka vastaantulevista möröistä ei sinänsä olisikaan vaaraa, niitä usein joutuu mätkimään minuuttitolkulla päästäkseen etenemään muutaman metrin ja jälleen taisteluun.
Taistelut pelissä ovat jo moneen kertaan nähtyä japsiropekamaa. Final Fantasy -sarjan kymmenennestä osasta lähes sellaisenaan lainattu taistelusysteemi ei tarjoa juurikaan muuta kuin sitä perinteistä nappulankuritusta. Vuoropohjaisille taisteluille olennaista strategiaelementtiä ei siis olla onnistuttu usuttamaan mukaan. Vaihtelua taisteluihin tuovat erilaiset erikoishyökkäykset, joiden käyttöä peli suosii. Hyökkäyksiä käyttämällä pelaaja kerää hahmoilleen taitopisteitä, joilla saa avattua uusia erikoisuuksia. Ne eivät ole pelkästään toinen toistaan tehokkaampia iskuja, vaan niillä saa myös tiputettua vastustajan ominaisuuksia tai vaikka parannettua omia. Valitettavasti hahmonkehitys ei ole yhtä mielenkiintoisesti toteutettu: taisteluista taas kerran kerätään kokemuspisteitä, joista saaduilla tasoilla hahmot parantavat ominaisuuksiaan. Pelaajakin saa aina silloin tällöin muutaman ominaisuuspisteen jakaakseen, mutta tuntuu yhdentekevältä mihin ne laittaa. Automaattisesti jakautuvat pisteet päättävät lähes yksinvaltaisesti, mihin hahmot kykenevät.
Taisteluiden välillä pelaaja pääsee kaivelemaan uusia varusteita esiin aarrearkuista ja niitähän löytyy. Jokaiselle kuudesta hahmosta löytyy tuhottomasti erilaisia aseita ja suojia, jotka vaikuttavat niin hahmojen ulkonäköön kuin tuhovoimaankin. Niiden lisäksi kaikki hahmot voivat ottaa käyttöönsä neljä erilaista haltiakiveä, jotka vaikuttavat sellaisiin ominaisuuksiin, joihin muut varusteet eivät pysty: jotkut niistä jopa avaavat kokonaan uusia taitoja. Siltikin uusien varusteiden keräily tuntuu kovin tylsältä, kun uusia releitä pukkaa tasaiseen tahtiin, eivätkä valikotkaan toimi niin kivuttomasti että jatkuva varustelu tuntuisi miellyttävältä.
Komeaa katsottavaa
EA:n käsittelyssä TSH-pelit ovat aina olleet esteettisesti huippuluokkaa. Useimpien mieleen niistä on jäänyt parhaiten Redwood Shoresin parin vuoden takainen Return of the King, jonka massiiviset taistelut ovat nykymittapuullakin todella kaunista katsottavaa. Third Age ei sinänsä jää edeltäjänsä jalkoihin grafiikan laadussa; teknologian kehitys näkyy lähes jokaisella osa-alueella. Kaikista ongelmista ei tietenkään ole päästy eroon, sillä se kärsii muutamista roolipelien perisynneistä. Satunnaistaistelujen harvinaisuudesta huolimatta useimmat viholliset ilmestyvät pelaajan eteen kuin tyhjästä. Staattisen oloiset ympäristöt ovat muutenkin suhteellisen karua katsottavaa. Toinen murheenkryyni on pökkelömäinen animointi. Parhaiten se näkyy taisteluissa, joista muutenkin uupuu se intensiteetti, jonka aiemmat TSH-pelit loistavasti saavuttivat. Muuten graafinen jälki on todella siistiä. Etenkin taisteluissa on sitä loistoa, jota tällaisilta peleiltä sopii odottaakin. Paljon siitä ei kuitenkaan pääse nauttimaan, sillä yleensä taistelut ovat puhdasta iskujenvaihtoa.
Audiopuolelta ei löydy moittimista. Taustalla on aina mukavasti hälinää, eikä ympäristöt kuulosta autioilta, vaikka siltä näyttäisivätkin. Örkit kuulostavat yhtä rumilta kuin näyttävätkin ja äninäyttely on tyylikästä jälkeä, vaikka dialogi ei aina ihan odotuksia vastaakaan. Äänenlaatu ja -dynamiikka ovat sieltä parhaasta päästä, eikä elokuvamaisen tyylikkäässä toteutuksessa ole muutenkaan valittamista. Taustalla pauhaa Howard Shore'n tutut sävelmät ja Dolby Pro Logic II -tuki on mainio lisä muutenkin ensiluokkaiseen kokonaisuuteen ja on THX-sertifikaattinsa ansainnut.
"Do not join us, halfling"
Mikä kääntyisikään paremmin roolipeliksi kuin J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -trilogia? Fantasiakirjallisuuden kulmakivi, joka on tavoittanut kymmeniä miljoonia lukijoita ympäri maailman ja monille käytännössä luonut käsitteen fantasiakirjallisuus. No, ilmeisesti mikä tahansa, sillä tähän mennessä kaikki yritykset kääntää Tolkienin tuotoksia roolipeliksi ovat epäonnistuneet. Lord of the Rings: The Third Age ei ole poikkeus. Häpeilemättä Final Fantasy -sarjan kymmenettä osaa jäljittelevä peli epäonnistuu kaikilla paitsi niillä kaikkein epäolennaisimmilla osa-alueilla. Taistelut tai hahmonkehitys eivät tarjoa tarpeeksi syvyyttä pitämään peliä mielenkiintoisena ja juonen olemattomuus on yritetty korvata heittämällä sekaan runsaasti kuvamateriaalia leffasarjasta. Lopputuloksena on peli, joka onnistuu peittämään puutteensa ensimmäisten tuntien ajan, mutta muuttuu jo muutaman tunnin kuluttua kuolettavan tylsäksi. Koko peli muutenkin tuntuu lähinnä joulun alla julkaistun Kuninkaan paluun pidennetyn version huonolta mainokselta. Oli miten oli, tämä todistaa sen, että oikeasti laadukkaita japanilaistyyppisiä roolipelejä on todella vaikea toteuttaa vuoden kehitysajalla. Cuben roolipelirintamalla käydään uuden Paper Marion ja Tales of Symphonian julkaisun myötä niin kovaa kamppailua, että uusinta LotR:iä on vaikea suositella kenellekään. Tolkien-fanitkaan tuskin siitä saavat kummoista tyydytystä.
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja