I am the law!
Jos sarjakuviin pohjautuvaan, Rebellionin kehittämään Judge Dredd -peliin on uskominen, maailman tulevaisuus on synkkä. 2130-luvulla ihmiset ovat pakkautuneet valtaviin metropoleihin, joissa elinolot ovat kuin keskiajan kaupungeissa. Yksi tällainen metropoli on Mega-City One, joka kärsii yli 400 miljoonan asukkaan aiheuttamasta ylikansoituksesta. Työttömyys on laaja-alaista ja ikävyys universaalia. Kurjuuden mukanaan tuoma rikollisuus kukoistaa ja täydellisen anarkian voivat estää vain Judge-tuomarit, jotka ovat oikeutettuja tuomitsemaan rikolliset suoralta kädeltä ilman monimutkaisia oikeudenkäyntejä.
Pelätyin ja arvostetuin tuomari on Judge Dredd, jonka silmistä pelaaja pääsee seuraamaan kaupungin joutumista sekasorron valtaan. Yliluonnollisia kykyjä omaavat Psi-Judget ennustavat hirmuisen ruton uhkaavan kaupunkia. Samaan aikaan kadut alkavat suorastaan kuhista erilaisia epäkuolleita olioita. Pimeän puolen tuomarit, Judge Mortis, Fire, Fear ja Death, joille ainoa rikos on elämä, ovat päässeet irti. Metsästys voi alkaa.
Vähän uutta, paljon vanhaa
Judge Dredd: Dredd vs. Death on pohjimmiltaan hyvin tavanomainen ensimmäisen persoonan räiskintäpeli. Viholliset, aseet ja tehtäväsuunnittelu ovat jokapäiväistä peruskauraa räiskintäpelejä pelaavalle. Peli tuo tunnelmaltaan paikoin mieleen ikivanhan Duke Nukemin. Judge Dreddin tarjonta kiteytyy kolmeen pelimuotoon: Story, Arcade ja Battle. Story, eli tarinamoodi, on luonnollisesti pelin sydän, sillä siinä etenemällä voi avata uusia ominaisuuksia muihin pelimuotoihin.
Tarinamoodissa on pelattavana vähän päälle 10 tehtävää, jotka sisältävät useita eri päämääriä aina siviilien pelastamisesta kaikkien lähistöllä olevien listimiseen. Peliympäristöt, joissa liikutaan päämäärästä toiseen sitä mukaa kun niitä annetaan, ovat harmittavan lineaarisia, eikä peli kykene luomaan hienoista taustoista huolimatta vaikutelmaa kaupungista, jossa asukkaat asuvat kuin sillit suolassa. Pelin loppua kohden aivottomaksi zombie-mäiskeeksi alamaailman syövereissä menevät tehtävät eivät kuitenkaan ole tylsiä, sillä monet hyvin kirjoitetut tapahtumat pitävät pelaajan varpaillaan – toiminta ei vain tunnu kovin uskolliselta esikuvalleen.
Dredd, vaikka iso mies onkin, voi kantaa mukanaan vain kahta asetta. Kuusi eri ammustyyppiä tukeva Lawgiver-pistooli on pääase, joka on aina käytössä ellei jollain ihmeen konstilla saa ammuksia loppumaan. Kakkosaseeksi voi poimia mukaansa haulikon, rynnäkkökiväärin, tarkkuusaseen, raketinheittimen tai vastaavan FPS-pelien perusarsenaaliin kuuluvan raskaamman tykin. Aseet eivät ole niitä kaikkein tehokkaimpia, sillä sitkeimmät viholliset kestävät usein tuntuvaakin kuritusta, mutta tehovaikutelmaa parantaa liioitteleva räsynukketekniikka, jonka ansiosta kuolettavan laakin tinttaaminen on silkkaa hupia.
Judge Dreddin erottaa muista räiskintäpeleistä oikeastaan vain se, että Dreddin toimia valvoo herkeämättä eräänlainen lakimittari. Mittarin takia aivan ketä tahansa ei saa ampua ellei halua erikoisjoukkoja peräänsä. Matkan varrella vastaan tuleville pikkurikollisille, kuten spray-maalareille, on parempi kirjoittaa esimerkiksi 20 vuotta häkkiä kuin ottaa tylysti nirri pois. Mikäli käsky ei heti tehoa, niskottelijoita voi yrittää pakottaa yhteistyöhön ampumalla kaverilta aseen pois tai napsauttamalla pari laakia jalkaan.
Moninpelinä parhaimmillaan
Tarinamoodi on eliniältään lyhyt, sillä tehtävät vääntää kerran läpi yhdessä illassa. Uudelleenpeluuarvoa on pyritty lisäämään pisteyttämällä pelaajan suoritus jokaisessa tehtävässä ja antamalla sen perusteella ranking-sijoitus kadettipojasta Judge Dreddiin. Systeemin ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että parhaan rankingin saa helposti ensimmäiselläkin pelikerralla lähes kaikissa tehtävissä, joten edes perfektionisteille tarina ei ole juuri muuta kuin kertakäyttöistä räiskettä.
Muutamaksi tunniksi lisähupia tarjoaa onneksi intensiivinen Arcade-moodi, joka sisältää kymmenkunta yksittäishaastetta. Erilaisia haasteita löytyy kohtalaisesti: niissä tulee esimerkiksi listiä tietty määrä vihollisia, selvitä tietyn aikaa hengissä tai auttaa muita turvaan. Vaikka pelimuoto ei sinällään tarjoa mitään ihmeellisyyksiä tarinamoodiin nähden, jaksaa Arcaden kerran kahlata läpi. Onnistumisista pelaajaa palkitaan nimittäin enemmän tai vähemmän hauskoilla huijauksilla, kuten pienemmällä painovoimalla, joilla voi värittää mahdollista tarinan uusintayritystä.
Judge Dreddin todelliseksi pelastukseksi tulee kuitenkin moninpeli, joka muutamista puutteistaan huolimatta on selvästi pelin parasta antia. Ensinnäkin tarinamoodin voi pelata läpi yhteistyössä kaverin kanssa, mikä on erittäin hyvä lisä, ja sen ohella varsinainen moninpelimuoto, Battle, tarjoaa runsaasti pelattavaa neljälle kaverille saman koneen ääressä.
Erilaisia pelimuotoja Battlesta löytyy 12 kappaletta perinteisistä deathmatcheista ja eliminationeista, sekä niiden joukkuepohjaisista versioista, eksoottisempaan vampyyriin ja saattamiseen. Vampyyrissa jokaiselta pelaajalta häviää energiaa vakionopeudella ja sitä saa lisää vain tappamalla muita. Saattamisessa puolestaan pyritään auttamaan viattomia henkilöitä läpi vihollismassojen. Allekirjoittaneen suosikiksi nousi kuitenkin pelimuoto, jossa yksi pelaaja pelaa ilman mitään aseistusta ja pyrkii pysymään muiden tarjoilemassa luotisateessa hengissä mahdollisimman kauan. Se, joka onnistuu aseettoman nitistämään, muuttuu itse aseettomaksi. Voittajaksi selviää se, joka on pysynyt pisimpään hengissä ilman kättä pidempää.
Jokaiseen pelimuotoon voi itse määrätä säännöt lukuisista sääntövaihtoehdoista. Voi valita tappojen määrän, jonka perusteella selviää voittajaksi, kuten myös aikarajat, energian määrän ja niin päin pois. Puoleen pelimuodoista saa myös maksimissaan 12 bottia, jotka suhteellisen pienillä kartoilla tekevät pelaamisesta varsin kiivasta taistelua. Bottien tekoäly tosin ei ole parhaimmasta päästä ja peli kärsii muutenkin tekoälyn ongelmista. Tarinamoodissa tähän sopimatonta kielenkäyttöä herätti raunioihin mottiin jäänyt katu-Judge, jota oli autettava määrättyyn paikkaan. Herra kuitenkin päätti jäädä kökkimään erään rakennuksen yläkertaan, kun rappuset nousivat ylivoimaiseksi esteeksi hänen älynlahjoilleen. Onneksi näin pahoja kömmähdyksiä ei sen koommin ole tapahtunut, mutta pieni teköälyrutiinien viilaus ei varmaankaan olisi ollut pahitteeksi.
Tekniikan kautta tuomioon
Teknisesti Judge Dredd ei yllätä, mutta ei edusta pohjasakkaakaan. Dolby Digital -tuella höystetyt äänet ovat macho-henkistä teknohumppaa, joka muutamia heikkotasoisia ääninäyttelyjä ja tehosteita lukuun ottamatta sopii pelin maailmaan melko hyvin. Grafiikka on ulkonäöltään kohtalaista, mutta kaukana, kaukana Xbox-pelien terävimmästä kärjestä. Vaikka yksityiskohtia olisikin saanut olla enemmän, eniten kitinää grafiikassa aiheuttaa epätasainen ruudunpäivitys. Toisaalla peli pyörii kuin rasvattu, mutta toisaalla hidastelee selvästi. Pahimmat ongelmat ovat moninpelissä, jossa ruudunpäivityksen sukellukset voivat lähennellä epäpelattavuuden rajoja.
Xboxin räiskintäpeleissä standardiksi muodostunutta kahden tatin ja liipaisimen käyttöä vaativien kontrollien puolesta pelattavuus on kunnossa. Vertikaalia ja horisontaalista tähtäysnopeutta voi säätää erikseen, mikä mahdollistaa melko tarkasti omaan makuun sovitetun tähtäyssysteemin. Aivan Halon tasolla ei olla, mutta huomaamattoman automaattitähtäyksen avuin pahimmat karikot on vältettävissä helposti.
Judge Dredd: Dredd vs. Death on kokonaisuudessaan hieman keskivertoa parempi peli. Se ei tuo räiskintäpeleihin juurikaan uutta, mutta ei pelissä järisyttävän suuria vikojakaan ole – tekoälyn satunnaisia sekoiluja lukuun ottamatta. Kannattaa kuitenkin huomata, että peli ei sovellu kovinkaan hyvin yksinpelaajille, sillä pelattava loppuu liian pian kesken. Moninpelinä hyvällä porukalla Judge Dreddistä irtoaa huomattavasti enemmän hupia.
Normaalisti johonkin lisenssiin pohjautuvat pelit iskevät parhaiten lähdemateriaalin faneihin, mutta Rebellionin kehittämää peliä on vaikea kuvitella Judge Dredd -sarjisten suurkuluttajien suosiossa. Sen verran löyhästi lisenssiä on pelissä hyödynnetty. GTA-tyylinen vapaamuotoisempi pelisuunnittelu olisi varmasti avannut Dreddille ovia suurempaan suosioon.
Judge Dredd: Dredd vs. Death on pienellä varauksella harkitsemisen arvoinen räiskyttely pelityypistä pitäville, mikäli Halo on perusteellisesti läpi koluttu, eikä rahtusen realistisempi toiminta tai täysin överiksi viety arcade-ryminä kiinnosta. Livettömille peli on varmasti parempi vaihtoehto kuin esimerkiksi Return to Castle Wolfenstein: Tides of War.
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja