Grabbed by the Ghoulies

Rare debytoi Xboxilla

Brittiläinen Rare on pelitalo, joka on peleillään saanut taakseen suuren fanijoukon. 80-luvun alussa matkansa maailmankartalle aloittanut Stamperin veljesten pulju on kasvanut vuosien saatossa yhdeksi maailman arvostetuimmista pelitaloista myyden yli 90 miljoonaa peliä tähän päivään mennessä. Raren historiaan mahtuu kymmeniä pelejä lukuisille eri alustoille, vaikka viimeiset kymmenisen vuotta yhtiön pelit ovatkin ilmestyneet pääsääntöisesti vain Nintendon konsoleille. Ison N:n kanssa tehty yhteistyö poiki muun muassa sellaisia megahittejä kuin Banjo-Kazooie ja Goldeneye – molemmat N64:lle.

Noin vuosi sitten tapahtui jotain, mikä kohautti pelimaailmaa: Microsoft ilmoitti ostaneensa Raren 375 miljoonalla dollarilla puhdasta rahaa. Summa on valtava, joten Xbox-pomot varmasti odottavat saavansa vastinetta rahoille. Valitettavasti Raren ensimmäinen Xbox-peli, Banjo-tiimin kehittämä Grabbed by the Ghoulies, ei ole ihan niin hyvä kuin Raren peliltä olisi voinut toivoa. Tosin monet osasivat varautua siihen; peliä on yleisesti pidetty vaatimattomimpana yhtiön ilmoittamista Xbox-projekteista. Puutteistaan huolimatta peli on kuitenkin Raremaisen lupsakka tekele.

Grabbed by the Ghouliesissa pelaaja astuu Cooperin, nuoren pojanklopin, saappaisiin. Cooper ja hänen tyttöystävänsä Amber ovat eksyneet retkellään ja joutuneet ukkosmyrskyn yllättämiksi. Amber saa päähänsä hakea suojaa vastaan tulleesta kartanosta, Ghoulhaven Hallista. Cooperin vastustellessa Amberin ideaa Amber joutuu yllättäen eräänlaisten kummitusten, Ghoulieiden, sieppaamaksi kartanon uumeniin. Cooperille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin rynnätä rakastettunsa perään, mistä alkaa toiminnan ja erilaisten kommellusten sävyttämä seikkailu.

Matkan varrella Cooper saa vastaansa jos jonkinmoista kummitusta. Teiniväkivallalle altistetaan niin hupsuja luurankoja kuin piereskeleviä zombieitakin. Kirjavaan hahmokaartiin mahtuu myös eloon herätettyjä esineitä, kuten hulluja ovia, tuoleja ja televisioita. Henkilökohtaisiin suosikkeihini kuuluvat pienet ninja-peikot ja hivenen Notre Damen kellonsoittajaa muistuttavat järkälemäiset kyttyräselät, joiden tuskanparkaisut ovat niin säälittävän kuuloisia, että poloisia mieluummin lohduttaisi kuin mätkisi. Eri kummitukset omaavat eri vahvuuksia ja niiden lyömiseksi on eri taktiikoita. Esimerkiksi muumiot kuolevat vain tulessa, joten niitä pitää liekittää kynttilän avulla tai potkia uuniin. Vihollisia on mahdollista mätkiä niin, että ne lentävät toistensa päälle, jolloin saa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kummitukset voivat myös ärtyä toisilleen, jolloin Cooperille tarjoutuu hyvät mahdollisuudet luikkia hieman etäämmälle katsomaan otusten keskinäistä mellastusta.

Rakkaus voittaa pahimmatkin esteet

Vaikka kartano on valtava, pelissä edetään suoraviivaisesti huone huoneelta, joten määrätyltä polulta ei voi eksyä. Jokainen huone sisältää jonkinlaisen haasteen, joka Cooperin on suoritettava päästäkseen eteenpäin. Haasteet vaihtelevat yksinkertaisista kaikkien vastaan asettuvien mörököllien nitistämisestä tai sokkelomaisten huoneiden läpijuoksusta monimutkaisempiin useiden sääntöjen hankaloittamiin haasteisiin. Sääntönä voi olla muun muassa tietyn kummitustyypin säästäminen kuolemalta, huoneen säilyminen ehjänä, itsensä säästäminen vahingoilta tai tietty aikaraja, jossa tulisi esimerkiksi kukistaa määrätty määrä vihollisia. Jos jotakin sääntöä rikkoo, kehiin astuu viikatemies, Grim Reaper, joka pystyy viemään Cooperilta hengen vain yhdellä kosketuksella. Viikatemiehen tulo ei kuitenkaan tarkoita automaattista haasteen epäonnistumista, vaan taitava pelaaja pystyy välttelemään pirulaista tai jopa käyttämään sitä avukseen muita vihollisia vastaan.

Kuolon koittaessa Cooper joutuu saman huoneen alkuun ja kohtaa tismalleen samat viholliset kuin aikaisemminkin. Valtaosa pelin huoneista ei ole kovin vaikeita, mutta mukaan mahtuu muutamia yllätyksiä. Niihinkin tosin on jokin varsin yksinkertainen ratkaisu, joka vaatii vain huoneen sisällön ulkoa opettelua ja toimivan strategian kehittämistä. Vaikeammat huoneet voivat kuitenkin olla merkittäviä tunnelman latistajia, sillä Grabbed by the Ghoulies on ehdottomasti parhaimmillaan silloin, kun pelissä etenee tasaisen varmasti. Syystä tai toisesta saman huoneen uudelleenyrittäminen on poikkeuksellisen tuskallista puuhaa.

Huoneissa olevaa erinäistä irtaimistoa voi viskoa vihollisten päälle, käyttää aseenaan tai yksinkertaisesti pistää päreiksi. Huonetta romuttamalla saattaa paljastua piilotettuja power-up-purnukoita, joista saa esimerkiksi lisää energiaa, väliaikaisen kuolemattomuuden tai lisänopeutta. Mukana on myös muutamia haitallisia purnukoita, jotka voivat muun muassa kääntää kontrollit päinvastaisiksi. Power-upit tulevat paikoin tarpeeseen, sillä pelin pääpiru, Baron von Ghoul, säätelee huoneiden vaikeustasoa sääntöjen ohella myös muokkaamalla Cooperin energiaa. Hyvänä puolena tässä on se, että jokainen huone aloitetaan kuin puhtaalta pöydältä, eli vaikka edellinen huone olisi vetänyt Cooperin aivan henkihieveriin, seuraavassa energiamittari voi näyttää ruusuisemmalta. Toisaalta edellisessä huoneessa paisutetulla energiamittarilla ei välttämättä tee seuraavassa huoneessa mitään, jos Baron päättää nipistää Cooperin energian aivan minimiin.

Mie käännän tattii ja sie tanssit miu tahtii

Grabbed by the Ghoulies on pelattavuutensa puolesta todella pelkistetty. Vasemmalla tatilla ohjataan Cooperia ja kaikki hyökkäykset toteutetaan oikealla tatilla. Cooper ei osaa esimerkiksi hyppiä. Taistelusysteemi toimii yksinkertaisuudessaan siten, että pelaajan tulee kääntää tattia sinne suuntaan, jonne hän haluaa hyökätä. Tämän ansiosta kontrollit ovat välittömästi hallussa ja hutilyöntejä tulee todella harvoin, mutta toisaalta näin yksinkertaisella systeemillä vihollismassojen mätkiminen huoneesta toiseen käy pitemmän päälle puuduttamaan. Väistämättä tulee sellainen olo, että pelaaja on lähinnä katsojan roolissa, kun Cooper mätkii päälle käyvää sakkia mukavasti animoiduilla liikkeillä. Onneksi edes hieman vaihtelua perusmätkintään tuovat hassut ampuma-aseet, joita saattaa saada lainaksi Ghoulhaven Hallin eriskummalliselta henkilökunnalta. Tällaisia aseita on kuitenkin vain muutama erilainen ja niitä voi käyttää vain ennalta määrätyissä paikoissa, joten ominaisuus jää hieman varjoon. Yksinkertaisen pelattavuuden vastapainoksi on laitettu turhan laiska kamera, jota saa olla lähes jatkuvasti liipaisimilla paimentamassa.

Kartanossa lymyää mitä erikoisempia olentoja valmiina yllättämään Cooperin. Shokkielementtejä pelissä on kahdenlaisia. Kun sankaripoikamme kohtaa valtaisan shokin, pelaajan on ehdittävä painelemaan ruudulle tuleva näppäinjono sallitussa ajassa tai muuten pelihahmo menettää energiaa. Lievempiä shokkeja voi aiheuttaa esimerkiksi yllättäen pirisevä puhelin, joka luo ”pelkoaallon”. Jos Cooper ei ehdi välttää aaltoa, hän on hetken kauhusta kankeana ja varsin alttiina vihollisten hyökkäyksille. Varsinkin ensimmäinen edellä mainituista on varsin mukava elementti muuten niin yksinkertaiseen pelikokemukseen. Näppäinten näpyttely on piristävää puuhaa tattien pyörittämisen ohessa.

Rare taitaa grafiikan

Rare on aina hallinnut kauniin grafiikan piirtämisen. Grabbed by the Ghoulies ei ehkä ole kaikkein efektirikkain Xbox-peli, mutta piirrosmainen tyyli ja yksityiskohtaisesti mallinnetut peliympäristöt toimivat kokonaisuudessaan erittäin hyvin, eikä tasaisen varma 30 ruudun ruudunpäivitys takkuile tiukimmissakaan tilanteissa. Valaistus on mukavaa katseltavaa ja väripaletti on hyvä. Nätisti piirretyt tekstuurit antavat polygonimassoille viimeisen silauksen. Varsinkin suurempien televisioiden omistajien harmiksi sahalaitaisuutta ei ole täysin pystytty eliminoimaan, mutta mistään vakavasta ongelmasta ei ole kyse. Laajakuva on tuettuna itse pelitilanteessa, vaikka välipätkät ja valikot toimivatkin normaalissa 4:3-tilassa.

Latausaikoja pelissä ei ole juuri nimeksikään. Huoneen vaihtuessa ruudulla kyllä piipahtaa Loading-teksti, mutta se kaikkoaa parissa sekunnissa ja peli pääsee jatkumaan. Eri huoneissa on sen verran eroja, että peliä jaksaa pelata ihan vain nähdäkseen, mitä seuraava huone tuo tullessaan. Harmi vain, että samoja huoneita kierrätetään jonkin verran pelin puolivälin tienoilta eteenpäin. Toki pelissä piipahdetaan myös nätin näköisissä ulkotiloissa ja kartanon sivurakennuksissa erinäisten einesten perässä.

Peligrafiikassa hyödynnettävää piirrostyyliä tukee tapa, jolla enemmän tai vähemmän odotettavissa olevia käänteitä sisältävää juonta kuljetetaan eteenpäin. Tarina kerrotaan animoituna sarjakuvana ja hauskana dialogina. Ihmetystä herättää kuitenkin se, että Grabbed by the Ghoulies ei sisällä kunnollista ääninäyttelyä – hahmot vain mumisevat Nintendomaisesti tai heittävät lyhyitä repliikkejä tyyliin ”OK”. Liekö Rarelta loppunut kehitysaika kesken vai mikä mutka matkaan on tullut, kun Xbox-pomo Ed Fries nimenomaan eräässä haastattelussa kritisoi Nintendoa vähäisestä ääninäyttelyn määrästä peleissään. Nyt kolahtivat kritiikit omaan nilkkaan.

Muilta osin äänimaailma on ihan onnistunut. Varsinkin musiikit ovat hauskoja lurituksia, jotka soivat vielä seuraava päivänäkin päässä kiusaamassa keskittymistä. Dolby Digital 5.1 on tuettuna, mutta merkittävää tilaääntä Ghouliesissa ei ole. Kummitusten äänet vaihtelevat hellyttävän ja ärsyttävän välillä.

Vaihtelevaa viihdettä hetkeksi

Grabbed by the Ghoulies on laadultaan vaihteleva peli. Ajoittain se vetää kyynisimmänkin pelaajan huulille leveän hymyn, mutta jo heti seuraavassa huoneessa mieli voi olla täysin päinvastainen. Peli on kokonaisuutena helppo, mutta paikoin vaikeustaso voi nousta toiseen potenssiin. Vaikeus ei tule vastustajista, sillä kummituksia ei ole periaatteessa vaikea voittaa, mutta kun se pitää tehdä tiukkojen sääntöjen puitteissa ja mahdollisesti varsin niukalla energialla, homma muuttuu haasteellisemmaksi. Peli toimisi varmasti parhaiten yksinkertaisena ”lastenpelinä”, mutta valitettavasti Raren Xbox-debyytistä jäi sellainen kuva, että kehittäjät eivät ole oikein tienneet, millainen pelistä pitäisi lopulta tulla. Kokeneemmille Ghoulies on liian helppo, mutta toisaalta perheen pienimmätkään eivät siitä omin neuvoin selviä. Lapsia helpottamaan tarkoitettu Butler's Brew -ominaisuus, joka tuplaa Cooperin energian, jos haaste ei mene ensiyrittämällä läpi, auttaa tietyissä tilanteissa hieman, mutta pahimman uhan ollessa itse viikatemies siitäkään ei ole apua.

Kokonaisuutta ajatellen pelin pahin ongelma on kuitenkin sen lyhyys. Pohjois-Amerikassa Voodoo Vincen tavoin Grabbed by the Ghouliesin hinnoittelussa on otettu huomioon pelin elinikä, mutta Euroopassa ei. Jenkkilän päälle 30 euron hintaan peli tarjoaisi varsin mukavasti vastinetta rahoille, mutta Euroopan 60 euroa voi olla monille liikaa, kun läpipeluuseen menee vain 5-10 tuntia. Hieman lisäaikaa koneessa Ghoulies voi saada 20 Bonus-haasteen ansiosta, joita avataan keräämällä seikkailun aikana löytyviä Rare-kirjoja. Harmi vain, että ne eivät tarjoa mitään, mitä ei itse pelin aikana olisi nähty. Sen takia nekään eivät peliä lopullisesti pelasta ylihinnoittelun myrskypilviltä, jotka saavat pelin pituuteen pettyneet pelaajat kiroamaan menneitä eurojaan. Alhaisemmalla hintatasolla pelin osakkeet nousisivat tuntuvasti.

Puutteistaan huolimatta Grabbed by the Ghoulies on ihan hyvä toimintapläjäys, joka varmasti löytää oman yleisönsä Rare-fanien keskuudesta. On kuitenkin vaikea kuvitella sen nousevan Pekka-peruspelaajan ostoslistalla kovin korkealle. Vaikka pelissä on monia Rare-peleille ominaisia hauskoja piirteitä, se on kiistämättä turhan lyhyt ja hieman liian yksinkertaistettu. Ennen lopullista ostopäätöstä kannattaa käydä itse testaamassa miten hyvin pelin tyyli omaan makuun kolahtaa.