Genji: Dawn of the Samurai

Genji ei muistuta mitään niin paljon kuin Onimusha-sarjaa. Täten ei varmaankaan tule yllätyksenä, että tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Japaniin, pääosassa ovat samurait ja lajityyppinä on toiminnallinen rooli/seikkailupeli. Lukuisat yhtäläisyydet selittyvät pitkälti sillä, että uudehkosta Game Republic -kehittäjätiimistä löytyy tuttua väkeä Capcomin Onimushien takaa. Mikäs siinä, mielenkiintoisesta aiheesta saa ja pitääkin työstää mahdollisimman monta peliä. Eikä plagiointi Genjin suoranainen ongelmakohta olekaan - mihin tiikeri juovistaan loikkisi ja sitä rataa. Japanin historiassahan riittää myyttejä ja mystiikkaa ammennettavaksi vaikka tusinaan samanlaiseen peliin. Genjissä vain aiheen käsittely tärvelee menoa, sillä se on merkittävästi heikompaa kuin esikuvassaan.


Feodaali-Japanin Asterix & Obelix

Mittavan, noin viisiminuuttisen ja yllätyksettä Onimusha-tyyliin massiivisen alkudemon aikana pelaajalle kerrotaan fantasia-Japanin tilanne vuonna 1159. Demonisuuteen ja muuhun ilkeilyyn kallistunut Heishi-klaani on hyvää vauhtia valloittamassa maaperää, minkä sankarimme Yoshitsune aikoo estää. Vihollisen sotapäälliköt käyttävät alistamiseen ja pahantekoon Amahagane-kiviä, jotka vahvistavat kantajaansa maagisilla voimilla. Samaisia murikoita hyödyntämällä pojankloppisamuraimme pyrkii päihittämään ilkimykset. Avuksi retkelle liittyy kolossaalinen Benkei-soturimunkki, joka on neitimäisen ninjasamurai-hybridimme täysi vastakohta.

Maailmanpelastus on hommana miltei yhtä helposti tehty kuin sanottu. Sankaritoverimme ravaavat noin kymmenellä kartalle sijoitellulla etapilla, suorittaen yleensä vihollisten ja niiden johtajahahmojen teilaamista sekä keräten Amahagane-kiviä. Käytännössä peli on jaettu kolmeen jaksoon, joiden vaihdekohdissa juonenkulku ottaa aimo harppauksia ja ympäristöt muuttuvat. Esimerkiksi alun idyllinen japanilainen kylä näyttää lopussa kuin sen läpi olisi ajelehtinut laavavirta, mikä ei itse asiassa hirveästi tapahtuneesta poikkeakaan. Muutama alue on vihollisista vapaa, ja näissä pelaaja voi kysellä viisaammiltaan tapahtumista tai ostaa aseita sekä tarvikkeita tulevia koitoksia varten. Toisissa piireissä kontaktit hoidetaan miekansivalluksin ja nuijaniskuin.

Yoshitsunen ja Benkein tapauksessa dynaamisen duon yhteistyötoiminnasta ollaan kaukana. Hahmot eivät taistele koskaan yhdessä, vaan molemmat niittävät omilla suunnillaan. Yoshitsunella pelatessa ei koskaan näe Benkeitä taistelemassa tai toisinpäin, mikä on kovin kumma ratkaisu. Alussa pelaaja pakotetaan käyttämään molempia hahmoja vuorollaan, mutta järkeä vaihtelusta saa hakea. Tasapuolisesta peluuttamisesta ei palkita, päinvastoin hintana on karvas vaje hahmojen kokemustasoissa lopussa. Toki peliin on sisällytetty vaikuttaviakin seikkoja, kuten hahmojen kyky- ja vahvuuserot. Tiivistettynä Yoshitsune osaa hyppiä korkeisiin paikkoihin, kun taas Benkei jaksaa siirtää tai rikkoa raskaita esteitä. Joskus eroavaisuudetkin tosin unohdetaan: esimerkiksi ninjasoturimme ei kykene hyppäämään kaatuneen puurungon yli, vaan Benkein pitää hajottaa se tieltä. Tämä johtaa usein pelialueilla ravaamiseen vuoronperään molemmilla hahmoilla, välillä tarinan etenemisen ja toisinaan salaisuuksien löytämisen tähden.


Oudot vibat

Tarinassa kummastuttaa eniten päähahmojen merkityksettömyys. Yoshitsunen motivaatio pelastaa maailma on kuin tuulesta temmattu, samoin kuin viittaukset hahmon menneisyyteen. Peli perustuu Genji-tarustoon, mutta alkuperäisteosta ei tässä esitetä kovin mallikelpoisesti. Suora toiminta usein sivuuttaa käytyjen keskustelujen merkityksellisyyden, sillä pelissä tietää aina minne mennä ja mitä tehdä. Vain vihollisen kärsimillä tappioilla on merkitystä.

Pelatessa ei tylsyyden tunnetta pääse syntymään, kiitos perin vauhdikkaasti etenevän juonen. Tosin haastetta Genji tarjoaa todella epätasaisesti. Siinä missä tavallisesti selviää taisteluretkiltä kerättävillä hyödykkeillä, vasta aivan lopun pomomittelyt pakottavat lompakon tyhjentämiseen niin sepälle kuin kauppiaallekin. Haasteellisuus nousee viimeisen kahden tunnin aikana huomattavasti, mutta - parempien aseiden ja tavaroiden avustuksella - ei läpäisemättömälle tasolle. Lisähaastetta kaipaavia palkitaan läpäisystä kahdella uudella vaikeustasolla, kun alussa ei ole kuin yksi valittavana.

Jottei aivan taruista poikettaisi, mainituilla Amahagane-kivillä on suuri osa pelaamisessa. Ympäristössä näkymättömiä, pieniä timanttimaisia paaseja löytyy tasaisesti pelimaailman kolkista. Mikäli pelaajan lähistöllä leijuu amahaganeja, ohjain antaa tärisemällä vihjeitä niiden sijainnista. Kivillä voi parannella molempien hahmojensa taistelu- ja puolustuskykyjä sekä pidentää elinpalkkia. Muita roolipelielementtejä pelaamisen tuovat kokemuspisteiden ja aseiden, suojapanssareiden sekä taikakorujen kerääminen.

Pomovastuksilta saaduilla amahaganeilla pidennetään erityistä kamui-palkkia. Kyseessä on jumalallinen voima, jota käyttämällä saa taistelutilanteessa lisää suoritustehokkuutta. Kamui-tilassa käynnistyy pieni reaktiopeli, jossa pelaajan täytyy ajoittaa napinpainallukset prikulleen oikeaan. Onnistuessaan tällaisella kombolla on mahdollista hoidella jopa kymmenpäinen vihollisjoukkio tai viedä valtaosa pomovastuksen elinpalkista vain muutamassa sekunnissa. Helpotukseksi toiminnot ovat bullet time -tyyliin hidastettuina, ja jos tämä ei riitä, hidastustasoja löytyy kaikkiaan kolme kappaletta.


Mitäänsanomattoman näyttävää

Genjin graafinen ilme on kaksiteräinen miekka. CGI-videosta portaaton siirtyminen peligrafiikkaan saa aikaan pienoisen pettymisen. Auenneesta näystä tuli allekirjoittaneelle mieleen ensimmäisen pleikkarin Final Fantasyt, etenkin kahdeksas osa. Kirkkaan värikkäissä tekstuureissa anime-tyylisten hahmojen lukuisat yksityiskohdat ikään kuin suttaantuivat rumasti. Näkymä tuntui liian räikeältä, mikä on hyvin kaukana Onimushien fotorealismia tavoittelevasta tyylistä. Genjin ilmeeseen kuitenkin tottuu ja siitä alkaa pitää sen persoonallisuuden vuoksi. Yleisvaikutelmahan on mitä positiivisin: maisemat ovat komeaa katseltavaa ja eri ympäristöjen määrän vähyyttä peitetään onnistuneesti niiden vaihtelevuudella. Suuri osa seikkailusta vietetään kuitenkin pimeissä luolastoissa tai linnoissa.

Pelaamisen kannalta kaikki toimii moitteettomasti, sillä peli rullaa kauttaaltaan sulavasti. Tätä tukemaan alkuvalikosta saa valita 60 hz -tilan käyttöön. Siinä missä juoksuanimaatio näyttää välillä vähän hassulta, taistelukohtaukset hakevat näyttävyydessään vertaistaan, vaikka liikkeiden määrällä ei brassaillakaan.

Äänimaailmassa on myös puolensa. Taistelumyllerryksen sivallus-, isku- ja muut efektit ajavat asiansa oikein mallikkaasti. Musiikkiraitojen vahvan elokuvamaiset teemat sopivat menoon, vaikka montaa eri kappaletta ei kuullakaan. Suurena plussana levyltä löytyy japaninkielinen ääninäyttely englannin ohella, mikä on erittäin piristävä yllätys. Lontoon kieltä mongertavien samuraiden puhe kun on paitsi epätunnelmallista, myös tässäkin tapauksessa huonosti toteutettua. Lisäksi kiekko sisältää Dolby Pro Logic II -tilan, joten eurooppalaistenkin käännös on teknisesti varsin mallikas.

Mitäänsanomattomasta tarinasta, hahmoista ja juonenkulusta jää käteen ihmeen viihdyttävä, mukavan kevyt toiminnallinen rooli- ja seikkailupelin symbioosi. Suurempia yllätyksiä Onimusha-sarjaa pelanneille ei ole luvassa. Pitkäikäisestäkään tekeleestä ei ole kyse, sillä lopputaistelu alkaa jo kahdeksannen tunnin paikkeilla, mutta pelaamisen mielekkyys säilyy koko tämän ajan. Lopun rakentumisen näkee jo hyvissä ajoin, kun samoja päävastuksilta haiskahtavia vihollisia vain vahingoitetaan kerta toisensa jälkeen. Genjin tarina jää vielä sen verran auki, että jatkoa voidaan odottaa kenties seuraavalle konsolisukupolvelle. Näillä näkymin pitänee tarkastaa kyseinen tuotos silloin, samoin kuten tämäkin kannattaa - pienellä varauksella.