Pelit
Lisätiedot
Arvostelukappale oli lehdistöversio. Kiitokset tästä Vivendi Universal Gamesille.
Vuonna 1999 ensi-iltansa saanut Fight Club
-elokuva oli monelle todellinen tajunnanräjäyttäjä. Vähintäänkin
hämmentävä ja nerokas juoni yhdistettynä tyylikkääseen ohjaukseen sekä
loistaviin roolisuorituksiin muodostavat sellaisen paketin, josta ei
ihan heti toivutakaan. Lyhyesti ja tiivistetysti sanottuna elokuva
kertoo kahden nuorukaisen perustamasta tappelukerhosta, jonka toiminta
karkaa käsistä leviten lauantaisista taisteluilloista anarkistisiin
terrori-iskuihin. Huolimatta idean herkullisuudesta peliksi
virtuaaliversiota saatiin odottaa reilut viisi vuotta.
Kuten arvata saattoi, Fight Clubista tuli perinteinen 3D-taistelupeli. Elokuvan hienoudet muutamia dialoginparsia lukuun ottamatta on jätetty syrjään, ja pääpaino on puhtaasti mätkimisessä. Tämä onkin pelin suurimpia ongelmakohtia, sillä viittaukset Fight Club -elokuvaan ontuvat jo syystä, että lisenssi ei kata päähenkilöitä. Muutenkaan toteutus ei toimi teeman arvoisella tasolla, joten elokuvalisenssin tärkeys on vähintäänkin kyseenalaistettava.
Kerho pystyyn
Pelin taistelumekaniikka muistuttaa Tekken-sarjan vastaavaa kahden lyönti- ja potkunäppäimen yhdistelmällä. Myös heitot lähtevät samanlaisilla kombinaatioilla. Kuitenkaan Tekken-kamppailujen kaltaista kiihkeyttä, syvyyttä tai monipuolisuutta on turha odottaa. Fight Club on astetta kankeampi, mutta mätkintäsysteemi ajaa asiansa tyydyttävästi. Kyseisen tappelukerhon hengen mukaisesti otteluissa taistellaan mies miestä vastaan. Fight Clubin kahdeksan sääntöä sisällyttävät tappeluihin myös muutaman muun kohdan, kuten esimerkiksi mittelyn jatkuvuuden kunnes toinen osapuoli pökertyy tai luovuttaa. Tietokonevastustajat tuppaavat heittämään pyyhkeen kehään herkästi tappion uhatessa, vaikka tästä ei ole varsinaista hyötyä kuin hardcore-taistelijoiden kunnon suojelemisessa. Kamppailijoiden tulisi otella myös ilman kenkiä ja paitoja, tosin muutamat pelin hahmoista sivuuttavat jälkimmäisen vaatimuksen.
Taistelutyylejä löytyy kolmea sorttia. Fight Clubin ollessa kaikille miehille avoin, pelata voi niin painin kuin potkunyrkkeilijän ja hieman jujitsuun viittaavan taitajan elkein. Tekniikat jakautuvat selkeästi, esimerkiksi painijahahmoilla luonnistuvat eri heitot paremmin kuin lyönnit, potkuista puhumattakaan. Tosin potkunyrkkeily- ja kung fu -menetelmät eroavat vähänlaisesti, kuten harmillisesti myös samojen tyylien edustajat toisistaan. Lyöntien, potkujen ja heittojen lisäksi hahmot osaavat suojautua sekä brassailla, jolla saa palautettua energiaa.
Pelimoodeista vastataan kuudella vaihtoehdolla. Perinteisten arcade-, kaksinpeli- ja selviytymistilojen ohella mättämistä harrastetaan verkossa, eräänlaisessa sparrausmoodissa, jossa voi harjoitella liikkeitä, sekä tarinaosuudessa. Näistä viimeisin on varsin ponneton ja lyhyt kokemus. Siinä pelaaja astuu kerhoon pyrkivän nuorukaisen saappaisiin, mikä voi kuulostaa mielenkiintoiselta asemalta, mutta toteutus on toista luokkaa. Ikuinen "uusi kaveri" etsii Tyler-pomoa ja joutuu aina kahdeksannen säännön velvoittamana taistelemaan elokuvasta tuttuja hahmoja vastaan. Kökköisyydessään surkuhupaisaa matkaa ympäri Amerikkaa siivitetään jopa kahdella CGI-videolla ja valokuvilla. Verkossa muita pelaajia voi haastaa kaksintaisteluihin, mutta ominaisuus ei ole kovin kaksinen, sillä peliseuraa löytyy harvoin.
Ilkeää jälkeä
Vaikka omaperäisiä tappelupelejä harvemmin enää näkee, onnistuu Fight Club tarjoilemaan vähän uuttakin genreensä. Yksi pelin oivalluksista on luiden murtuminen veristen tappeluiden tuoksinassa. Nämä rajut murtajaliikkeet näytetään pikauusinnassa röntgen-näkymästä, jolloin ruumiinosien ikävät vääntymiset nähdään mahdollisimman tarkasti. Kyseessä on muutakin kuin brutaali lopetusisku, sillä esimerkiksi kesken taistelun kätensä menettänyt ottelija voi joutua luovuttamaan tai vaihtoehtoisesti taistella ottelun loppuun raajarikkona. Itseluoduille hardcore-taistelijoille liika luukato merkitsee eläkkeelle siirtymistä, kun taas tavalliset hahmot ilmestyvät seuraavaan koitokseen aina täysin kunnossa. Omia klubilaisiaan täytyykin liian mukiloinnin jälkeen hoitaa sairaspolilla. Hakkauksella saa muutoin aikaan lihan tummumista ja verisiä turpia.
Peliin on mallinnettu vaihtelevan yksityiskohtaisesti reilu tusina elokuvasta tuttuja hahmoja. Leffan päähenkilöiden, Tyler Durdenin (Brad Pitt) ja Jackin (Edward Norton), yhdennäköisyyden rajoittuessa vain hiustyyliin, muut hahmot on mallinnettu hyvinkin täsmällisesti. Lähes kaikki elokuvan sivuroolien esittäjistä ovat liittyneet kerhoon, ja heillä on nyt juoniosuudessakin enemmän vuorosanoja. Lisäksi pelaamalla arcade- ja tarinamoodia saa avattua kaikkiaan neljä salahahmoa. Samoja osuuksia tahkoamalla saa auki muitakin piilotettuja ominaisuuksia, kuten videoita pelin teosta ja hahmoista.
Omien kehäraakkien luontiin ei ole siunaantunut järin monipuolista editoria. Omalle taistelijalleen saa valita taistelutyylin, ihonvärin ja ulkomuodon kolmesta vaihtoehdosta tai sitten kloonata jonkun alkuperäisistä hahmoista. Hahmonsa haavoittuvuuden murtajaiskuille saa myös valita luomalla joko normaalin tai hardcore-taistelijan. Jokaisesta luodulla ottelijalla voitetusta matsista arcade- ja selviytymistiloissa palkitaan krediiteillä, joilla voi hoitaa taistelijan murtumia tai kehittää kykyjä. Taitojen petraaminen osoittautuu melko vaikeaksi - etenkin hardcore-tappelijoiden kohdalla. Tällöin vastustajat ajavat pelaajan vararikkoon murtaessaan jokaisessa taistossa pelaajan raajoja. Muutenkin painiminen taitavampaa vihollista vastaan käy turhauttavaksi taitojen ollessa alkutasolla. Tappelupukarinsa voi myös viedä verkkomättöihin, mikä olisi mukavampi lisä, jos hahmoja saisi kustomisoida enemmän.
Tyler Durden sanoo
Sama lisenssin puutteellisuus johtohahmoissa vaivaa äänipuoltakin. Pelissä Tylerin ja Jackin mitättömät roolit hoitavat imitaattorit, sillä kumpainenkaan megatähti ei ole suostunut yhteistyöhön pelintekijöiden kanssa. Tästä syystä tarinaosuus hyödyntää enemmän teoksen sivuhahmoja, tarjoten heille paljon suuremmat roolit kuin elokuvassa. Muuten äänimaailma on sitä, mitä taistelupeliltä voi odottaa, joskin hieman perinteistä vaisumpi. Mittelyn keskellä kuuluu iskujen lätinää, rymähdyksiä ja kivunhuudahduksia, mutta esimerkiksi taistelijat eivät haastele toisilleen ennen tai jälkeen otteluiden. Muutenkin dialogia kuullaan vain tarinaosuuden välipätkissä. Musiikkina soi elokuvan meneviä kappaleita niin Dust Brothersilta kuin Kornilta ja myös Limp Bizkitiltä, jonka keulamies Fred Durst löytyy pelistä piilotettuna hahmona. Vaikka biisivalikoima on melkoisen mittava, taisteluissa pauhaa vain muutama eri kappale.
Graafisella puolella kehittäjät ovat oikealla suunnalla. Fight Club on synkkyydessään hyvännäköinen, mutta pelkistetty. Hahmot on mallinnettu tarkasti, mutta niitä vaivaa lievä yhdennäköisyys. Vain muutama taistelija, kuten Bitch tits Bob (Meat Loaf), erottuu pyykkilautavatsaisten nuorukaisten seasta. Näyttävän vaurionmallinnuksen ansiosta ottelijoiden pärstät saavat taisteluissa uutta väriä verestä ja mustelmista, eikä kuhmuiltakaan vältytä. Samoin ihon läpi saattaa pilkistää teräviä luita. Iskut todella näyttävät menevän perille. Tämä osittain lisää pieksämisintoa, sillä jälki piirtyy välittömästi, ja lopputulokset noudattavat elokuvan viitoittamaa inhorealistista linjaa. Taisteluympäristöt ovat elokuvasta tuttuja kohteita, kuten pimeitä kellareita ja sateisia parkkipaikkoja. Maailman synkkyys välittyy välillä liiankin hyvin, joten television kirkkautta joutuu lisäämään. Muutamissa kentissä ympäristöä voi käyttää hyväksi vastustajaa teloessaan, esimerkiksi heittämällä hänet ikkunasta läpi. Näin areenoilta saattaa myös löytyä pääsy piilotetuille tasoille. Tämä hieman sotii alkuperäistä katsojaringin keskellä tappelua vastaan, mutta väliäkös tuolla.
Fight Club ei ole huono peli, mutta elokuvan lisenssijulkaisuna se on hävyttömän puutteellinen. Alkuperäisetkään musiikit ja sivunäyttelijät eivät onnistu tuomaan oikeanlaista tunnelmaa pelaamiseen. Samoin sekä yhdentekevä että tahallisesti sekava juoniosuus näyttää varsinaisen Fight Clubin rinnalla vitsiltä. Taistelut ovat sentään toteutettu kelvollisesti, mutta tyytyminen tähän ei kannata, kun paljon parempiakin tappelupelejä löytyy nykyisiltä markkinoilta.
Kuten arvata saattoi, Fight Clubista tuli perinteinen 3D-taistelupeli. Elokuvan hienoudet muutamia dialoginparsia lukuun ottamatta on jätetty syrjään, ja pääpaino on puhtaasti mätkimisessä. Tämä onkin pelin suurimpia ongelmakohtia, sillä viittaukset Fight Club -elokuvaan ontuvat jo syystä, että lisenssi ei kata päähenkilöitä. Muutenkaan toteutus ei toimi teeman arvoisella tasolla, joten elokuvalisenssin tärkeys on vähintäänkin kyseenalaistettava.
Kerho pystyyn
Pelin taistelumekaniikka muistuttaa Tekken-sarjan vastaavaa kahden lyönti- ja potkunäppäimen yhdistelmällä. Myös heitot lähtevät samanlaisilla kombinaatioilla. Kuitenkaan Tekken-kamppailujen kaltaista kiihkeyttä, syvyyttä tai monipuolisuutta on turha odottaa. Fight Club on astetta kankeampi, mutta mätkintäsysteemi ajaa asiansa tyydyttävästi. Kyseisen tappelukerhon hengen mukaisesti otteluissa taistellaan mies miestä vastaan. Fight Clubin kahdeksan sääntöä sisällyttävät tappeluihin myös muutaman muun kohdan, kuten esimerkiksi mittelyn jatkuvuuden kunnes toinen osapuoli pökertyy tai luovuttaa. Tietokonevastustajat tuppaavat heittämään pyyhkeen kehään herkästi tappion uhatessa, vaikka tästä ei ole varsinaista hyötyä kuin hardcore-taistelijoiden kunnon suojelemisessa. Kamppailijoiden tulisi otella myös ilman kenkiä ja paitoja, tosin muutamat pelin hahmoista sivuuttavat jälkimmäisen vaatimuksen.
Taistelutyylejä löytyy kolmea sorttia. Fight Clubin ollessa kaikille miehille avoin, pelata voi niin painin kuin potkunyrkkeilijän ja hieman jujitsuun viittaavan taitajan elkein. Tekniikat jakautuvat selkeästi, esimerkiksi painijahahmoilla luonnistuvat eri heitot paremmin kuin lyönnit, potkuista puhumattakaan. Tosin potkunyrkkeily- ja kung fu -menetelmät eroavat vähänlaisesti, kuten harmillisesti myös samojen tyylien edustajat toisistaan. Lyöntien, potkujen ja heittojen lisäksi hahmot osaavat suojautua sekä brassailla, jolla saa palautettua energiaa.
Pelimoodeista vastataan kuudella vaihtoehdolla. Perinteisten arcade-, kaksinpeli- ja selviytymistilojen ohella mättämistä harrastetaan verkossa, eräänlaisessa sparrausmoodissa, jossa voi harjoitella liikkeitä, sekä tarinaosuudessa. Näistä viimeisin on varsin ponneton ja lyhyt kokemus. Siinä pelaaja astuu kerhoon pyrkivän nuorukaisen saappaisiin, mikä voi kuulostaa mielenkiintoiselta asemalta, mutta toteutus on toista luokkaa. Ikuinen "uusi kaveri" etsii Tyler-pomoa ja joutuu aina kahdeksannen säännön velvoittamana taistelemaan elokuvasta tuttuja hahmoja vastaan. Kökköisyydessään surkuhupaisaa matkaa ympäri Amerikkaa siivitetään jopa kahdella CGI-videolla ja valokuvilla. Verkossa muita pelaajia voi haastaa kaksintaisteluihin, mutta ominaisuus ei ole kovin kaksinen, sillä peliseuraa löytyy harvoin.
Ilkeää jälkeä
Vaikka omaperäisiä tappelupelejä harvemmin enää näkee, onnistuu Fight Club tarjoilemaan vähän uuttakin genreensä. Yksi pelin oivalluksista on luiden murtuminen veristen tappeluiden tuoksinassa. Nämä rajut murtajaliikkeet näytetään pikauusinnassa röntgen-näkymästä, jolloin ruumiinosien ikävät vääntymiset nähdään mahdollisimman tarkasti. Kyseessä on muutakin kuin brutaali lopetusisku, sillä esimerkiksi kesken taistelun kätensä menettänyt ottelija voi joutua luovuttamaan tai vaihtoehtoisesti taistella ottelun loppuun raajarikkona. Itseluoduille hardcore-taistelijoille liika luukato merkitsee eläkkeelle siirtymistä, kun taas tavalliset hahmot ilmestyvät seuraavaan koitokseen aina täysin kunnossa. Omia klubilaisiaan täytyykin liian mukiloinnin jälkeen hoitaa sairaspolilla. Hakkauksella saa muutoin aikaan lihan tummumista ja verisiä turpia.
Peliin on mallinnettu vaihtelevan yksityiskohtaisesti reilu tusina elokuvasta tuttuja hahmoja. Leffan päähenkilöiden, Tyler Durdenin (Brad Pitt) ja Jackin (Edward Norton), yhdennäköisyyden rajoittuessa vain hiustyyliin, muut hahmot on mallinnettu hyvinkin täsmällisesti. Lähes kaikki elokuvan sivuroolien esittäjistä ovat liittyneet kerhoon, ja heillä on nyt juoniosuudessakin enemmän vuorosanoja. Lisäksi pelaamalla arcade- ja tarinamoodia saa avattua kaikkiaan neljä salahahmoa. Samoja osuuksia tahkoamalla saa auki muitakin piilotettuja ominaisuuksia, kuten videoita pelin teosta ja hahmoista.
Omien kehäraakkien luontiin ei ole siunaantunut järin monipuolista editoria. Omalle taistelijalleen saa valita taistelutyylin, ihonvärin ja ulkomuodon kolmesta vaihtoehdosta tai sitten kloonata jonkun alkuperäisistä hahmoista. Hahmonsa haavoittuvuuden murtajaiskuille saa myös valita luomalla joko normaalin tai hardcore-taistelijan. Jokaisesta luodulla ottelijalla voitetusta matsista arcade- ja selviytymistiloissa palkitaan krediiteillä, joilla voi hoitaa taistelijan murtumia tai kehittää kykyjä. Taitojen petraaminen osoittautuu melko vaikeaksi - etenkin hardcore-tappelijoiden kohdalla. Tällöin vastustajat ajavat pelaajan vararikkoon murtaessaan jokaisessa taistossa pelaajan raajoja. Muutenkin painiminen taitavampaa vihollista vastaan käy turhauttavaksi taitojen ollessa alkutasolla. Tappelupukarinsa voi myös viedä verkkomättöihin, mikä olisi mukavampi lisä, jos hahmoja saisi kustomisoida enemmän.
Tyler Durden sanoo
Sama lisenssin puutteellisuus johtohahmoissa vaivaa äänipuoltakin. Pelissä Tylerin ja Jackin mitättömät roolit hoitavat imitaattorit, sillä kumpainenkaan megatähti ei ole suostunut yhteistyöhön pelintekijöiden kanssa. Tästä syystä tarinaosuus hyödyntää enemmän teoksen sivuhahmoja, tarjoten heille paljon suuremmat roolit kuin elokuvassa. Muuten äänimaailma on sitä, mitä taistelupeliltä voi odottaa, joskin hieman perinteistä vaisumpi. Mittelyn keskellä kuuluu iskujen lätinää, rymähdyksiä ja kivunhuudahduksia, mutta esimerkiksi taistelijat eivät haastele toisilleen ennen tai jälkeen otteluiden. Muutenkin dialogia kuullaan vain tarinaosuuden välipätkissä. Musiikkina soi elokuvan meneviä kappaleita niin Dust Brothersilta kuin Kornilta ja myös Limp Bizkitiltä, jonka keulamies Fred Durst löytyy pelistä piilotettuna hahmona. Vaikka biisivalikoima on melkoisen mittava, taisteluissa pauhaa vain muutama eri kappale.
Graafisella puolella kehittäjät ovat oikealla suunnalla. Fight Club on synkkyydessään hyvännäköinen, mutta pelkistetty. Hahmot on mallinnettu tarkasti, mutta niitä vaivaa lievä yhdennäköisyys. Vain muutama taistelija, kuten Bitch tits Bob (Meat Loaf), erottuu pyykkilautavatsaisten nuorukaisten seasta. Näyttävän vaurionmallinnuksen ansiosta ottelijoiden pärstät saavat taisteluissa uutta väriä verestä ja mustelmista, eikä kuhmuiltakaan vältytä. Samoin ihon läpi saattaa pilkistää teräviä luita. Iskut todella näyttävät menevän perille. Tämä osittain lisää pieksämisintoa, sillä jälki piirtyy välittömästi, ja lopputulokset noudattavat elokuvan viitoittamaa inhorealistista linjaa. Taisteluympäristöt ovat elokuvasta tuttuja kohteita, kuten pimeitä kellareita ja sateisia parkkipaikkoja. Maailman synkkyys välittyy välillä liiankin hyvin, joten television kirkkautta joutuu lisäämään. Muutamissa kentissä ympäristöä voi käyttää hyväksi vastustajaa teloessaan, esimerkiksi heittämällä hänet ikkunasta läpi. Näin areenoilta saattaa myös löytyä pääsy piilotetuille tasoille. Tämä hieman sotii alkuperäistä katsojaringin keskellä tappelua vastaan, mutta väliäkös tuolla.
Fight Club ei ole huono peli, mutta elokuvan lisenssijulkaisuna se on hävyttömän puutteellinen. Alkuperäisetkään musiikit ja sivunäyttelijät eivät onnistu tuomaan oikeanlaista tunnelmaa pelaamiseen. Samoin sekä yhdentekevä että tahallisesti sekava juoniosuus näyttää varsinaisen Fight Clubin rinnalla vitsiltä. Taistelut ovat sentään toteutettu kelvollisesti, mutta tyytyminen tähän ei kannata, kun paljon parempiakin tappelupelejä löytyy nykyisiltä markkinoilta.
