Ephemeral Fantasia

Ikuisen kesän saarella, ikuisesti ajan vankina

Olet Mouse, puhuvalla kitaralla varustettu vähäsanainen ja naisten perässä juokseva bardi, joka on saanut kutsun kesäiselle Pandulen saarelle itse maan salaperäiseltä hallitsijalta. Tarkoituksena olisi soittaa kaunis rakkauslaulu kuningasparin häissä, ja tienata samalla iso kasa kahisevaa vähemmän rehellisin keinoin. Onneksi olkoon. Yksi PS2:n keskinkertaisimmista elämyksistä alkakoon.

Kun Mouse saapuu ikuisen kesän saarelle, kaikki näyttää aluksi liiankin rauhalliselta ja onnelliselta. Viiden päivän ajan hän seuraa häävalmisteluja ja säveltelee mielessään tulevaa esitystänsä. Pikku hiljaa hän kuitenkin saa huomata, ettei kaikki saarella olekaan sitä miltä näyttää, eikä (kovasti erästä Sephirothia muistuttava) kuningas Xelpherpolis enää vaikutakaan niin kovin ystävälliseltä ja toverilliselta, kuin miltä aluksi tuntui. Lopulta koko synkkä totuus paljastuu: kuningas onkin todellisuudessa Paha Jätkä, joka pitää koko saarta ajan vankilassa ilman että kukaan edes tietää sitä. Kukaan ei voi koskaan poistua saarelta, ja kaikki asukkaat ovat tuomittuja elämään samat viisi päivää yhä uudelleen ja uudelleen. Eli ideana olisi kukistaa Xelpherpolis ja vapauttaa saaren tietämätön kansa ajan ikuisesta pyörteestä. Ihan kiinnostava idea, joskaan ei Konamin oma.

Ja kello käy

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Mouse juoksee kilpaa ajan kanssa yrittäen vakuuttaa mahdollisimman monelle saaren asukkaalle asioiden todellista laitaa, kellon tikittäessä ja vuorokausien vaihtuessa. Pelaajan on metsästettävä sinne tänne siroteltuja tapahtumia ja ennen kaikkea oltava oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja mikäli jostakin tärkeästä tapahtumasta jää paitsi, seuraa taas viikon odottelu ennen kuin samaa asiaa saa yrittää uudelleen. Kun nämä ennalta määrätyt tapahtumat ovat vielä niin pahuksen vaikea löytää, niin frustraatiokäyrä nousee paikoitellen liikaakin. Tapahtumat on joko etsittävä itse hämärien vihjeiden perusteella sokkeloisesta kaupungista tai sitten oikeaan paikkaan on suunnistettava ajoissa satunnaistaisteluja vilisevän maaston halki. Ensimmäisen viikon aikana pelaaja johdatetaan suoraan jokaiseen tärkeään tapahtumaan, mutta mikäli seuraavina viikkoina on unohtanut oikean paikan ja ajan, niin minkäs teet. Sitten on vain samoiltava päämäärättömästi siinä toivossa, että edes jotakin tapahtuisi.

Tosin pidän peleissä siitä, ettei pelaajaa opasteta koko ajan kädestä pitäen pitkin lineaarista tarinaa, ja tekeehän tämä tyyli pelistä toki vapaamman, mutta Ephemeral Fantasiassa tämä on viety liian pitkälle. Pandulen saarella harhaillessa kaipaisi edes kalenteria, josta näkisi keskeisimpien tapahtumien ajat ja paikat, sitten ei päämäärää ainakaan tarvitsisi arvailla. Ja jäin kaipaamaan myös jonkinlaista vinkkiä siitä, mitkä paikat saattaisivat olla vierailemisen arvoisia. Nyt kun on välillä täysin tuurista kiinni, sattuuko päätymään tiettyyn paikkaan juuri oikeaan kellonaikaan ja juuri oikeana päivänä, jotta pelissä pääsisi eteenpäin.

Mutta onnistumisesta myös palkitaan. On kiinnostavaa nähdä, kuinka tapahtumien kulkua onnistuu pelissä muuttamaan, ja miten eri hahmot reagoivat järkytykseen kuullessaan totuuden omasta vankeudestaan. Mikäli etenemisestä olisi tehty inhimillisempää, olisin pelannut tätä todellisella mielenkiinnolla, mutta pelin puurtaminen oli usein liian työlästä, jotta tasapaino olisi säilynyt nautittavalla tasolla.

PS2? Mikä se on?

Ephemeral Fantasian grafiikat on todella ala-arvoista. Hahmot kyllä näyttävät lähikuvissa ihan kohtalaisilta, mutta välidemoja lukuun ottamatta peliä on seurattava lintuperspektiivistä, jolloin ympäristöt näyttävät todella karuilta eikä sankareiden yksityiskohtia pääse ihailemaan. Pandulen saari näyttää pahvista tehdyltä, ilmeettömältä ja yksinkertaisesti tylsältä. On välillä oikeasti nipistettävä itseään, niin vaikea on uskoa pelaavansa todella PS2-peliä. Vastapainoksi lähes olemattomista polygonimääristä ruudunpäivitys kyllä pysyy tasaisen sulavana. Mutta eipä se paljoa lohduta.

Musiikit kuulostavat ensi alkuun mitäänsanomattomilta hissilurituksilta, mutta peliä pitempään pelatessa ne alkavat välillä vaikuttamaan jopa ihan tarttuvilta. Erityisen kauniita ovat Mousen itse soittamat kappaleet, ja niitä rämpyttelee usein ihan ilokseen. Repliikit näkyvät pelkkänä tekstinä, ja taisteluiden ääniefektit ovat vaisuja. Parhaimmillaankin koko midimäinen äänimaailma yltää vain jonnekin PSOne-tason tuntumaan.

Renderoituja välidemoja ei ole, ja juonta viedään eteenpäin pelin omalla enginellä tehdyillä keskustelunpätkillä. Pelin karun ulkoasun huomioon ottaen nämä välikohtaukset vaikuttavat suorastaan helpotuksilta. Kamerakulmia on osattu käyttää välikohtauksissa hyvin.

Keskinkertaisuuden perikuva

Niin pelin ohjattavuus, hahmonkehitys kuin taistelusysteemikin ovat ihan kohdallaan, joskin kaikki toistaa samoja vanhoja, tuhat kertaa nähtyjä roolipelien kaavoja. Hahmot kehittyvät perinteistäkin perinteisempään tyyliin, eli keräämällä kokemusta hirviöiden mättämisestä, ja uusia erikoisiskuja ja taikoja oppii sitä nopeammin mitä enemmän niitä käyttää. Taistelut ovat lähes identtisiä Final Fantasyjen kanssa, paitsi että ne eivät vedä näyttävyydessä vertoja edes näille vanhoille PSOne-peleille. Pientä uuttakin on mukana, eli hirviöt ja hahmot sijaitsevat taistelukentällä eri alueilla, ja siksipä pelissä on liuta hyökkäyksiä, jotka vaikuttavat kaikkiin yhdellä alueella oleviin kohteisiin. Mätkintä on reaaliaikaista, ja hahmot saavat toimia kunhan oma Action Counter ensin ehtii täyttyä edellisen toiminnon jäljiltä. Kun useat osapuolet toteuttavat omia liikkeitään saman aikaisesti ja nopeaan tahtiin, niin taiston seuraaminen on melko vauhdikasta. Vauhdin tunnetta korostaa vielä vinhasti pyörivä kamera. Silti taistelut tuppaavat käymään pidemmän päälle vähän itseään toistaviksi.

Tätä muuten kuivahkoa ropea piristävät äärimmäisen addiktoivat minipelit, joita on siroteltu sinne tänne. Tärkein ja hauskin minipeleistä on Mousen kyky soittaa elävää kitaraansa Pattimoa, jolloin pelaaja pääsee itse syöttämään nuotteja. Kun sankarimme joutuu useissa tilanteissa esiintymään yleisölle, nuottien oikein ajoitettu näppäily jätetään pelaajan harteille. Luojan kiitos, opittuja biisejä voi soitella myös aina halutessaan. Tämä on nimittäin todella hauskaa ajankulua, sekä myös mukava tapa purkaa pelin kasaamaa aggressiota. Minipeleistä voi tosiaan nostaa Konamille hattua, sillä ne ovat todella onnistuneita verrattuna pelin yleiseen tasoon.

Tämä Konamin keskinkertainen RPG ei tosiaankaan ole alansa kirkkainta kärkeä, mutta tarjoaa silti paljon toimivia ideoita, menettelevän tarinan jota seuraa mielenkiinnolla sekä ison kasan toinen toistaan parempia minipelejä. Vastapainoksi se sitten heittääkin kliseisyyden ja turhauttavan pelattavuuden. Jotkut saattavat kyllä nauttiakin tästä pelistä, ja tunnen ihmisiä jotka ovat siihen suorastaan hulluina. Joten jos pelin idea kuulostaa kiinnostavalta kaikkine vikoineenkin, siitä vaan kaikin mokomin kauppaan. Suurimpana vikana Ephemeral Fantasiassa on yleinen laimeus, eikä se tarjoa todellakaan mitään järisyttävää.