Enter the Matrix

Sisään Matrixiin

Vuonna 1999 ilmestynyt Wachowskin veljesten The Matrix oli yksi viime vuosikymmenen suurimmista elokuvista. Kriitikoiden vaihtelevasta vastaanotosta huolimatta elokuva myi kuin siima, eikä vähiten siihen aikaan huikeina pidettyjen erikoistehosteiden ja mielenkiintoisen scifi-tarinansa takia, joka pisti yhden jos toisenkin miettimään syntyjä syviä ihmisten oman teknologian kouriin joutuneesta maailmasta – olihan vielä silloin niin askarruttavalta tuntunut milleniumikin edessä.

Menestys poikii yleensä jatko-osia ja niin tässäkin tapauksessa. Matrix eteni hiljattain elokuvateattereissa toiseen osaansa, The Matrix Reloadediin, ja elokuvan varjolla julkaistiin myös Shiny Entertainmentin kehittämä Enter the Matrix -videopeli kaikille nykykonsoleille ja PC:lle. Pelistä, jonka käsikirjoituksesta on vastuussa samat Wachowskin veljekset ja näyttävät toimintakohtaukset on ohjannut myös elokuvien toimintakohtauksista vastuussa oleva Yuen Wo-Ping, on ehditty odottaa jo vaikka mitä. Ovatpa jotkut pelilehdetkin uhranneet hypetykselle kymmeniä sivuja, etukansia ynnä muita sellaisia. Mutta onko peli tämän kaiken arvoinen? Siinäpä vasta kysymys...

Ongelmia näkyvissä

Jos ensikosketusta Enter the Matrixiin pitäisi luonnehtia lyhyesti, niin omalla kohdallani kommentista tulisi lyhyttäkin lyhempi. Peli pisti suorastaan sanattomaksi. Lisenssiroskan tummat pilvet lipuivat Matrixin videopeliversion päälle välittömästi pelin alettua, sillä kontrollit olivat alkuunsa suorastaan kauheat. Jos mustan napin käyttäminen ampumiseen ei vielä tunnu pahalta, niin miten olisi epätarkka yhden tatin tattiohjaus? Toisin kuin monissa nykyisissä Xbox-peleissä, Enter the Matrixissa sekä tähtääminen että liikkuminen on sijoitettu vasempaan tattiin. Ja aivan kuten edellä mainitsin, ohjaus on epätarkkaa. Pari kertaa tuli tehtyä viikatemiehen kanssa tuttavuutta aivan turhaan, kun esimerkiksi agenttia paetessa sattui vahingossa lipsauttamaan pelihahmon kerrostalon katolta alas. Onneksi ampumisesta on tehty edes jotenkin mahdollista ronskin automaattitähtäyksen ansiosta.

Pari huonoa vaihtoehtoista ohjaustapaa ei paljon lohduta, joten pelaajan on vain yritettävä tottua kontrolleihin. Kunhan vinhan ohjaussysteemin oppii edes jotenkin hallitsemaan ja täten pystyy paremmin keskittymään itse pelaamiseen, tulee huomanneeksi muitakin puutteita pelin toteutuksessa. Kolmannesta persoonasta kuvatuissa peleissä on perinteisesti pienoisia kameraongelmia, mutta Enter the Matrixin kamerasysteemi on selvästi nykytasoa jäljessä. Homma pysyy hyvin hanskassa, kun hahmo liikkuu melko tilavissa tiloissa, mutta ahtaammissa paikoissa kuva värisee ilkeästi ja sukeltaapa se satunnaisesti objektien sisäänkin peittäen näkyvyyden pahimmillaan kokonaan. Taisteluissa kamera voi joskus myös kiepsauttaa itsensä aivan toiseen vinkkeliin, mikä on pelattavuuden kannalta häiritsevää.

Lisää lunta tupaan tulee kenttäsuunnittelusta. Tehtävät, jotka nekin ovat pääasiassa ”mene paikasta A paikkaan B lahdaten kaikki eteen tuleva”-tyylisiä itseääntoistavuuden riemuvoittoja, sijoittuvat paria positiivista poikkeusta lukuun ottamatta puuduttavan oloisiin kenttiin. Kenttiä vaivaa ennen kaikkea palikkamaisuus ja riittävän vaihtelun puute. Oikeastaan Enter the Matrixin parasta antia olivat harjoitusmatsi Trinitya vastaan yhdessä pelin loppupuolella käydyn juonen kulkuun vaikuttavan ottelun kanssa, jossa vastaan asettui reilusti haastetta tarjoava oraakkelin suojelija Seraph. Myös pari kaahailukohtausta olivat keskivertoa parempia osuuksia pelissä. Tosin ajonautintoa pilaamaan autojen ajettavuus, joka tuo mieleen ilmatyynyaluksen, on hankittu suoraan pelimaailman syvimmästä helvetistä.

Pienemmistä ongelmista tekoäly kaipaisi paljon viilausta, mutta merkittävän miesylivoiman johdosta se tarjoaa pelaajalle ihan hyvää vastusta Normal- ja Hard-vaikeustasoilla. On kuitenkin säälittävää huomata, että välillä tekoäly ei huomaa pelaajaa, vaikka tämä seisoisi aivan tietokoneohjatun hahmon edessä. Tämän lisäksi Matrix-fiiliksiä tulee karistamaan karu grafiikka, joka yltää oikeastaan vain hahmomallien osalta Xboxin standarditasolle. Kolkot sisätilat, rankasti pop-uppaavat ulkotilat ja epätarkat tekstuurit tuovat pahimmillaan mieleen PSX-pelin. Xbox-version valaistus, vaikka onkin muita versioita parempaa, ei sekään ole mainospuheiden veroista. Joissakin kohdissa on havaittavissa grafiikan tasoon nähden hämmästyttäviä ruudunpäivitysongelmia sekä pieniä graafisia bugeja tyyliin seinien sisään uppoavat hahmot ja repeilevät varjot. Peli myös jumittuu satunnaisesti.

Ei tämä sentään aivan toivoton tapaus ole

Jos oli graafinen anti heikkoa, niin äänipuoli onkin jo aivan toinen lukunsa. Dolby Digital 5.1 -tuella ryhditettynä peli kuulostaa ihan hyvältä ja Matrixista tutut musiikit parantavat tunnelmaa juuri silloin, kun peli meinaa lentää ulos konsolista takaisin kauppaan kuskaamista varten. Musiikki myös vaihtelee pelitilanteen mukaan odottavaa tunnelmaa luovista sävelistä tiukimpien tilanteiden aggressiiviseen mättöön.

Koreografi Yuen Wo-Pingille on annettava tunnustusta näyttävistä Kung-Fu-sävytteisistä toimintakohtauksista. Enter the Matrixista löytyy ajan kulkua hidastavaa Bullet Time -efektiä muistuttava Focus-tila, jolloin pelihahmo saa käyttöönsä lukuisia näyttäviä ja samalla tehokkaita liikkeitä. Pelaaja voi esimerkiksi juosta lyhyitä matkoja seinää pitkin, kääntää aseella uhkaavan vastustajan aseen tämän surmaksi, sekä hypätä pitkiä hyppyjä vaikkapa talon katolta toiselle. Lisäksi pelaaja kykenee tekemään erilaisia luotien väistelyyn soveltuvia liikkeitä, kuten kärrynpyörän, samalla runsaan ase-arsenaalin laulaessa sulosäveliään.

Myös Wachowskit ovat hoitaneet oman osansa hyvin. Pelin tarina ei suoranaisesti perustu kumpaankaan elokuvaan, mutta painottuu The Matrix Reloadedin aikaisiin tapahtumiin. Joitakin aukkokohtia sisältävää juonta ei oikein voi ymmärtää, jos ei ole nähnyt kumpaakaan elokuvaa, mutta esimerkiksi vain ensimmäisen elokuvan nähneelle peli aukeaa jo jotenkin. Parhaimman kokemuksen saa kuitenkin katsomalla ensin molemmat elokuvat. Pelin juonta kuljetetaan eteenpäin sekä pelimoottorilla toteutetuilla välipätkillä että DVD-materiaalilla. Peli sisältää itseasiassa runsaasti sellaista DVD-videota, jota ei kummassakaan elokuvassa näe. Voikin ajatella, että pelin pelaamisesta voi olla hieman hyötyä koko Matrix-trilogian ymmärtämisen kannalta.

Pelissä pääsee pelaamaan kahdella sivurooleihin jääneellä hahmolla: Ghostilla ja Niobella. Valitettavasti molemmat hahmot kulkevat paria poikkeusta lukuun ottamatta tismalleen samat kentät tehden niissä samat tehtävät. Pääosin eroavaisuudet rajoittuvat ajokohtauksiin, joissa Niobe ajaa ja Ghost toimii ampujan paikalla. Kahta pelattavaa hahmoa varten olisi voinut kehittää toisistaan poikkeavat tarinat, jotka täydentäisivät toisiaan niin, että koko juonen ymmärtämiseen vaadittaisiin läpipeluu molemmilla hahmoilla. Tämä olisi pidentänyt merkittävästi varsin lyhyeksi pelikokemukseksi jäävää Enter the Matrixia.

Jotta kaikkea ei olisi nähty aivan parissa illassa, peliin on kehitetty varsin mielenkiintoinen Hacking-ominaisuus, joka päästää pelaajan hakkeroimaan Matrixia hieman tekstipohjaista DOS-käyttöjärjestelmää muistuttavassa tilassa. On kuitenkin sääli, että tämäkin ominaisuus on jäänyt hieman puolitiehen, sillä virtuaalinäppäimistöllä komentojen kirjoittaminen on vaivalloista ja peliin aukeavat lisukkeet ovat liian harvassa pitääkseen motivaatiota yllä kovinkaan pitkään.

Lisenssihömppää

Loppujen lopuksi tästä vuosituhannen, ellei koko pelihistorian kohutuimmasta lisenssipelistä jäi paha maku suuhun. Pelissä on hyvän toimintapelin perusteet kunnossa aina tarinaa myöten, mutta jotenkin tuntuu, että Shinylla on tullut kiire puskea peli ulos The Matrix Reloadedin ensi-illan yhteydessä. Tästä kielivät muun muassa viimeistelemätön grafiikka, kontrollit ja kenttäsuunnittelu. Aivan täydellisesti ne eivät onnistu Matrix-faneja lannistamaan, sillä peli kyllä selvästi huokuu Matrix-tunnelmaa esimerkiksi hyvän äänimaailmansa ja hyvin toteutettujen toimintakohtaustensa takia, mutta tosiasia on, että Shinylla olisi ollut varaa paljon parempaankin.

Kaiken tämän jälkeen sinulla on kaupan pelihyllyn äärellä kaksi vaihtoehtoa: ota punainen pilleri ja tuhlaa rahasi lisenssihömppään valmistautuen samalla taistelemaan kontrolleja sekä kameraa vastaan huonosti suunnitelluissa kentissä, tai ota sininen pilleri ja säästä rahasi johonkin parempaan uskoen, niin karvaalta kuin se kuulostaakin, että Enter the Matrix ei loppujen lopuksi ole kuin keskinkertainen toimintapeli miljoonalisenssillä. Tätä ei uskalla suositella kuin suurimmille Matrix-faneille, ja heillekin pienellä varauksella.