Arkkitehtinä satumaassa
Dark Cloud, kauan odotettu RPG, on kasannut ylleen kohtalaisesti ennakko-odotuksia ja ennakkoluuloja, lupailtiinhan siitä sentään mullistavaa sekoitusta eri pelityypeistä. Nyt se on täällä, ja on aika tarkastella toimiiko tekijöiden eksoottinen idea vai jääkö peli vain hyväksi yritykseksi.
Tarina kertoo pojasta, jonka kohtalon voimat ovat valinneet maailmoja pelastavaksi sankariksi. Kaikki alkaa siitä, kun pahamaineinen ja ahne Kenraali Flagg päästää vapaaksi suuren voiman, Dark Genien, joka on ollut turvallisesti vangittuna jo satoja vuosia. Muutamassa hetkessä suurin osa maailman asutuksista on posautettu maata kiertävälle radalle, mukaan lukien rohkean Toan-poikasen kotikylä. Toan on vähällä menettää henkensä demonin hyökkäyksessä, mutta hän selviääkin siitä kuin ihmeen kaupalla. Kun hän avaa silmänsä, häntä lähestyy salaperäinen haltiakeiju, joka selittää pelin kontrollien lisäksi myös Toanin tulevan elämäntehtävän: ryömiä läpi lukemattomien luolastojen ja kerätä sieltä hajallaan olevat maailman osaset, ja rakentaa siinä samassa jokainen tuhottu kylä uudestaan.
Pelin idea on toimiva, kuten on myös tarinakin. Juoni ei ole mikään leuanloksauttaja, mutta silti ihan kiinnostava ja sen etenemistä seuraa mielenkiinnolla. Kylät ja luolastot ovat kauniita ja viimeisen päälle mielikuvituksellisia, ja ne yhdessä taustalla salaperäisenä hämyilevien melodioiden kanssa luovat kuvaa aavemaisesta mutta silti onnellisesta satumaasta, jonka salaisuuksia on hauska selvittää.
Ryömi ja rakenna
Huolimatta
hyvästä ideasta ja mainiosta tunnelmasta, itse
peli on melkein, mutta ei aivan, onnistuttu ryssimään
itseään toistavalla rakenteella: ensin mennään
tuhottuun kylään ja katsellaan ympärille,
jonka jälkeen hypätään läheiseen
luolastoon hakemaan sinne siroteltuja maailman osasia. Luolastoissa
haahuilu on aluksi hauskaa, mutta melkein heti luolat alkavat
toistaa itseään pahemman kerran. Kaikki luolastot
nimittäin koostuvat jokainen yli viidestätoista
lähes identtisestä satunnaisgeneroidusta kerroksesta,
joiden läpi olisi tarkoitus kahlata ennen seuraavalle
alueelle etenemistä. Jokainen kerros on perusrakenteeltaan
samanlainen: etsitään maailman sirpaleita, ja
siinä samassa lahdataan vihollisia kunnes joltain niistä
löytyy avain seuraavaan kerrokseen. Ja siellä
sitten toistetaan samaa hommaa uudestaan, kunnes viimein
pohjakerroksessa käydään taistoon suuren
päävastuksen kanssa.
Onneksi sentään maailmat ja kylät ovat ulkoasultaan
tarpeeksi erilaisia, eikä kahta samanlaista luolastoa
ole. Ympäristöt vaihtelevat aina uponneesta aavelaivasta
kuun kamaralla häämöttävään
mereen. Jokainen maa on täysin erilainen paikka niin
tunnelmaltaan kuin arkkitehtuuriltaan, mikä on erittäin
piristävää.
Aina
luolaston kerroksen selvitettyään on mahdollisuus
teleportata takaisin maan pinnalle ostamaan lisävarusteita
ja rakentamaan omaa kyläänsä. Kylien rakennus
on keskeisin pelin eksoottisista ideoista, ja siitä
on onnistuttu tekemään todella hauskaa puuhaa.
Luolastoista löytyy rakennuksia asukkaineen, kukkuloita,
puita sun muita kylän tarpeellisia osasia palloihin
vangittuna. Niitä saa sitten sirotella vapaasti sinne
tänne, ja eipä aikaakaan niin aution laakson tai
niityn tilalla kohoaa upea kylä täynnä vilskettä
ja elämää. Omissa kylissään voi
juoksennella vapaasti ympäriinsä, ihailla maisemia
ja keskustella asukkaiden kanssa. Asukkaat antavat usein
pelaajalle avokätisiä palkintoja kiitoksena talonsa
palauttamisesta, minkä lisäksi rakennuksien nurkilta
löytyy arkkukaupalla käteviä bonusesineitä.
Asukkaat myös kertovat kiinnostavia tarinoita tai antavat
vinkkejä läheiseen luolastoon. Rakentelu on periaatteessa
helppoa palapelileikkiä, mutta muuttuu vaikeammaksi
siinä vaiheessa, kun kylien rakennetta yrittää
viilata täydelliseksi, niin että jokaisen asukkaan
toiveet on otettu huomioon.
Mikäli rakentelu ei olisi näin hauskaa, en voi kuvitella miten kellään riittäisi intoa koluta läpi pelin kaikkia itseään toistavia dungeoneja. Mutta kun ryömimisestä palkitaan mahdollisuudella rakentaa kyliä, motivaatio säilyy ja kaavamaisuus onnistuu latistamaan imua vain vähän.
Porukalla hirviöitä hakkaamassa
Lukuisat
luolastot ovat tietenkin täynnä toinen toistaan
vekkulimaan näköisiä mörköjä,
joiden kukistaminen on tärkeää vain jotta
löytäisi välttämättömän
avaimen seuraavaan kerrokseen. Niiden ohi on kyllä
helppo juosta, mutta silti niitä on käytännössä
pakko huitoa kunnes löytää kunkin kerroksen
avaimen. Dark Cloud on toimintaroolipeli, siispä taistelu
on reaaliaikaista ja nopeatempoista. Erillistä taisteluruutua
ei ole. Vihulaiset vaanivat jokaisen nurkan takana valmiina
hyökkäämään pelaajaparan niskaan,
ja taistelu on hyvin pitkälti saman tyylistä kuin
Zelda-peleissä. Hirviöitä kohti juostaan
ja niitä lyödään, tai kamerakulman voi
lukita lähimpään viholliseen, jolloin sitä
voi kierrellä ja odottaa sopivaa iskuhetkeä, samalla
kun väistelee erilaisia hyökkäyksiä
ja loitsuja. Pelissä ei kuitenkaan voi kuolla. Mikäli
ottaa pahasti selkäänsä, voi teleportata
takaisin maan pinnalle, jolloin menettää puolet
rahoistaan, taikka käyttää taikapulveria,
mikä heittää kaatuneen sankarin !
tilalle yhden hänen liittolaisistaan.
Mukaan liittoutuvia hahmoja on Toanin lisäksi viisi, ja kaikki ovat ominaisuuksiltaan erilaisia, voimineen ja heikkouksineen. Peliltä on tosin turha odottaa Final Fantasy-tyylisiä syviä hahmojen välisiä suhteita ja omien traumojen selvittelyjä, onhan peli pikemminkin satu kuin eeppinen sankaritarina. Dark Cloud tarjoaa vain iloisia satuhahmoja, jotka piristävät peliä ja ovat mukavaa seuraa, ei sen enempää. Vain yksi sankari kerrallaan voi olla kentällä, mutta hahmoa voi useimmiten vaihtaa aina halutessaan. Välillä vastaan tulee ovia, jotka saa auki vain tietyn hahmon erikoiskyvyllä, ja jotkut viholliset on todella helppo kukistaa, jos on valinnut oikean hahmon.
Kasvata ja jyrää
Hahmojen kehitys hoituu omaperäisellä tavalla. Tällä kertaa ei nousta tasoilta kokemuspisteitä keräämällä, sen sijaan sankarit kehittävät ominaisuuksiaan nauttimalla kertakäyttöisiä rohtoja ja esineitä. Aseet kasvavat voimakkaammiksi sitä mukaa kun niillä saa porukkaa hengiltä, mutta ovat myös erittäin hauraita ja hajoavat raskaan käytön jälkeen. Mikään muu ei aiheuta sellaista kirosanatulvaa, kuin oman äärettömyyksiin pumpatun suosikkimiekan tuhoutuminen. Siksipä on aina kannettava mukana korjauspulveria. Monesta muustakin asiasta on huolehdittava. Luolien koluaminen on rankkaa puuhaa, joten sankareille on välillä juotettava vettä ettei jano ala verottaa terveyttä.
Aseiden kehityssysteemi on todella monipuolinen ja hauska. Kuten sanottua, ne kasvavat tehokkaammiksi sitä mukaa kun niillä kukistetaan hirviöitä, minkä lisäksi niihin voi liittää löydettyjä palikoita, jotka kasvattavat aseen tiettyjä ominaisuuksia, kuten vaikkapa lisättyä tehoa epäkuolleita vastaan tai yhteyttä luonnon eri elementteihin. Eikä siinä vielä kaikki. Kun ase on kasvanut tarpeeksi tehokkaaksi, sen voi muuttaa "synteesipalloksi", jolloin sen ominaisuudet voi siirtää toiseen aseeseen. Ja kun tappokalu täyttää tietyt vaatimukset, on mahdollista muuttaa ase kokonaan toiseksi. Tehokkaan kirveen ominaisuudet voi vaikkapa siirtää heikkoon mutta nopeaan ritsaan, jolloin vihollisten on aika pelätä tosissaan. Kaiken kaikkiaan tämä systeemi tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia.
Kokonaisuutena tämä on kelpo peli, joka säilyy mielenkiintoisena huolimatta itseään toistavasta rakenteesta. Luolastojen samankaltaisuus on pelin ainoa vika, ja vaikka tämän kaltainen virhe normaalisti rampauttaisi pelin kuin pelin, Dark Cloud jaksaa pysyä nautittavana loppuun asti. Suurina annoksina tätä ei kyllä jaksa pelata, mutta silti jokin aina vain vetää takaisin ruudun ääreen. Hyvä ja omaperäinen idea, kaunis grafiikka ja satumainen tunnelma, sekä muutamat hauskat minipelit tekevät Dark Cloudista kannattavan ostoksen roolipelien ystäville, varsinkin kun näin onnistuneita RPG-genren edustajia ei PS2:lla ole toistaiseksi näkynyt.
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja