Constantine

Keanu Reevesin tähdittämä Constantine-elokuva ei muodostunut aivan odotetunlaiseksi menestykseksi. DC Comicsin Hellblazer-sarjakuvaan perustuva leffa kärsii kriitikoiden mukaan muun muassa näyttelijäkaartin vaisuista roolisuorituksista ja epäloogisesta juonesta. Siinä missä leffa oli ihan kohtalainen toimintatrilleri, lisenssipeli aiheesta on helpompi kategorioida epäonnistumiseksi.

Elokuvan ja pelin päähahmo Constantine, etunimeltään John, on losangelesilainen nuorukainen. Mies tupakoi enemmän kuin keuhkot kestäisivät ja tappaa työkseen demoneja. Äskeisestä hämmästyneille kerrottakoon, että John toimii maanpäällisenä tasapainottajana taivaan ja helvetin edustajien välillä, sillä tietämättämme joukossamme piilee kaikenmaailman paholaisia. Onneksemme löytyy kuitenkin Johnin kaltaisia ihmisiä. Työnsä vuoksi hän on kuitenkin haluttua riistaa helvetissä, jonne hän on väistämättä joutumassa. Johnista sanotaankin, että Saatana itse olisi valmis hakemaan hänen sielunsa ikuiseen kärsimykseen. Pelissä tämä tarkoittaa sitä, että pelaaja saa teurastaa mörköjä sormet sauhuten.


Manaajalle töitä

John Constantinen työnkuva esitellään samanlaisessa kohtauksessa kuin elokuvassakin. Tässä pätkässä hänet on hälytetty manaamaan demoni riivatusta pikkutytöstä Los Angelesissa. Kyseessä on rutiinikeikka konkarillemme, sillä hän on havainnut pirun kätyreiden läsnäolon jo 15-vuotiaasta saakka. Homma hoituu altistamalla piru ensin valolle, ja polttamalla siihen pyhä jälki. Sen jälkeen demoni manataan irti tytöstä peiliin, minkä jälkeen kuvatus tuhotaan. Johnin jännästi suunnitellut toimintatavat herättävät mielenkiinnon. Harmi vain, että pelissä tällaiset manaajan hommat jätetään sikseen ja pirulaiset hoidellaan perinteiseen räiskintätyyliin. Pelin sankari vain tappaa tasosta toiseen demoneita ja vierailee aika ajoin samoissa merkeissä helvetissä.

Esittelypätkä oli valkokankaalla kohtalaisen näyttävä, mutta peliversio on vesitetty tekemällä se kokonaan tökeröllä CGI-animaatiolla. Lisäksi uusitusta kohtauksesta puuttuu muutama oleellinen yksityiskohta, esimerkiksi Johnin taksikuski-oppipoikaa ei näy missään. Sama tökeryys vaivaa kaikkia pelin välivideoita. Kaikin puolin puutteet lisenssissä ovat ilmeiset, kun Keanukin loistaa poissaolollaan. Oudolta vaikuttaa myös, ettei pelissä pahemmin vaivauduta kertomaan kummempia taustatietoja hahmoista. Kiinnostuneiden kannattaakin katsastaa elokuva tai tutustua alkuperäiseen sarjakuvaan saadakseen teoksesta enemmän irti.

Puutteita on myös tarinankulussa, sillä juonta ei koskaan varsinaisesti selitetä. Johnille annetaan epämääräisiä tehtäviä, jotka kaikki liittyvät yhteen suureen yliluonnolliseen mysteeriin. Juttu poikkeaa jo alkumetreiltä elokuvan tapahtumista, missä kaikki pyöri periaatteessa demonien valloitusaikeiden ympärillä. Pelin tapahtumista taas ei ota pirukaan selvää. Pelaaja pidetään niin pihalla kuin mahdollista. Lienee kuitenkin selvää, että meneillään on jotain pirullista.

Tehtävissä yhdistellään räiskintää ja kevyttä ongelmanratkontaa. Jälkimmäiset osuudet ratkeavat esimerkiksi ympäristön laatikoita siirtelemällä tai tutkimalla Johnin muistikirjan merkintöjä. Aina muutaman tason jälkeen kohdataan tavallista voimakkaampi paholainen. Nämä välipomot lyödäkseen pelaajan täytyy selvittää uusi taistelutaktiikka, sillä ne eivät yleensä kuole yhtä helposti kuin perusdemonit.


Helvettiin ja takaisin

Los Angelesin pimeimpien kujien ja varastohallien ohella John on vakituinen vierailija helvetin koukeroissa. Jos kentissä ilmenee kulkuesteitä, tiettyjen vesiportaalien kautta aukeaa tie manalaan. Tämä onkin yksi Constantinen parhaista ideoista, sillä meno helvettiin avaa vaihtoehtoisen version ympäristöistä. Tällöin paikkojen arkkitehtuuri muuttuu sen verran, että eteneminen on mahdollista. Näkymä helvetissä on melko omalaatuinen: kuin ydintuhon jäljiltä. Taivas on ruosteisen punertava, kaikki rakennukset ovat ränsistyneitä, ja ilmassa leijailee rojua. Niin, ja demoneja ilmestyy rutosti enemmän kuin maan päällä. Paikka tuntuu syystäkin epämiellyttävältä ja ahdistavalta, mutta sieltä pääsee onneksi takaisin maan pinnalle löytämällä kipollisen pyhää vettä. Näiden vierailujen tarkoitus on yleensä päästä mahdollisimman nopeasti etenemään esteiden ohi, mutta muutama kenttä vietetään kokonaisuudessaan maan alla.

Kenttäsuunnittelu niin maan päällä kuin helvetissäkin on putkimaista. Etenemisreittejä ei ole useita siunautunut ja yleensä tasoja ei tarvitse ravata kuin yhteen suuntaan. Umpikujiin eksymiset palkitaan bonuskorteilla, jotka avaavat Constantine-aiheista videoita ja konseptitaidetta.

Pelin meno - yliluonnollisia elementtejä lukuun ottamatta - muistuttaa paljon suomitekoista Max Payneä. Ohjaussysteemikin on hyvin samankaltainen, mutta astetta kankeampi. Esimerkiksi kääntyminen on mahdottoman kömpelöä. Välillä tuntuu kuin Johnin päähän olisi lyöty näkymätön sauva, jonka ympäri hahmo pyörii. Tilannetta onneksi helpottaa oikealla tatilla tehtävä täyskäännös. Kamera sentään toimii hyvin, ja sitä saa pyöritellä, loitontaa sekä lähentää mielensä mukaan. Peliä voi myös pelata ensimmäisen persoonan kuvakulmasta. Tässä True Sight -näkymässä kuva on tosin negatiivi, eli pelaaja näkee vastakkaiset värit. Tällöin pimeät tilat ovat helpommin hahmotettavissa, ja ympäristöistä saattaa löytää piilotettuja ominaisuuksia. Salahuoneet on usein merkattu pentagrammilla seinään, joten pelaaja tietää heti, että paikka kannattaa tutkia tarkoin. Palkintona pitkäjänteisyydestään voi löytää muun muassa lisäenergiaa.

Constantinen pelimekaniikka yhdistelee magiaa ja räiskintää. Pelaajalla on käytössään reilun kymmenen aseen arsenaali kaiken maailman jumalattomien olentojen lahtaamista varten. Näihin lukeutuvat muun muassa revolverit molempiin käsiin, naulapyssy, varsijousi ja leffassakin nähty pyhä haulikko. Varusteista löytyvät myös erilaiset kranaatinkorvikkeet, kuten vesipommit. Magian osalta John, yliluonnollisten ilmiöiden eksperttinä, hallitsee jonkin verran taikatemppuja. Näillä saa tuhon ohella aikaan myös esimerkiksi suojakentän hahmon ympärille. Taiat toteutetaan näppäinyhdistelmillä: John lausuu latinankielisen sanaparren ja temppu käynnistyy. Nämä kuluttavat manaa, jota puolestaan saa kuolleilta vihollisilta. Toinen kuluva tavara on energiaa antava vesivarasto.


Synkkä toteutus

Visuaalinen anti ei pääse yllättämään positiivisesti. Pelimaailma on todella synkkä, rosoinen ja tummanpuhuva. Näin lienee saatu osittain peitettyä todella karuja tekstuureja ja kolkkoja hahmoja. John on ainoa vähän tarkemmin mallinnettu tyyppi, kun taas esimerkiksi demonit näyttävät melko yksinkertaisilta. Ulkoasussa ei ole kerrassaan lainkaan loistokkuutta. Siitä huolimatta ruudunpäivitys on kaukana sulavasta, ja se vielä tippuilee hektisimmissä tilanteissa.

Max Paynen ohella lisää yhtäläisyyksiä muihin samantyylisiin peleihin löytyy äänipuolelta. Constantinen äänimaailmasta tulee väistämättä mieleen Silent Hill -sarja. Menoa siivittävät hyytävät tunnelmamusiikit ja rähjäiset toimintakappaleet. Samoin erilaiset raastavat efektit luovat silenthillmäistä jännitystä. Yhtä laadukkaaseen suoritukseen ei kuitenkaan ylletä, sillä ääninäyttelyn taso vaihtelee heikosta kohtalaiseen. Ajoittain puheesta on vaikea saada selvää hahmojen mumistessa. Lisäksi Johnin roolissa ei kuullakaan itse Keanu Reevesiä, vaan imitaattori hoitaa hänen osuutensa tasaisen tyydyttävästi. Tuskin kyseinen superstara pelin hahmoon mitään elävyyttä laajemmalti olisi tuonutkaan. Useimmat leffan muut näyttelijät, kuten Johnin apuri Beemania esittävä Max Baker, ovat suostuneet pelin rooleihin.

Constantine tippuu niin monien lisenssipelien surulliseen joukkoon. Ison budjetin elokuvasta nopeasti kyhätty virtuaaliversio ei loista juuri millään osa-alueella, ja lisenssikin on puutteellinen. Pelikokemus ei tarjoa mitään uutta, ja jättänee mahdollisten fanienkin halut kylmiksi. Alkuperäisen Hellblazer-sarjakuvan ystäviä tuskin miellyttää leffa tai peli kumpainenkaan.