PS2:n väkivahva partypelien rintama tiukentaa jälleen rivejään Sonyn
kärrätessä uuden yksikön joukon jatkeeksi - tällä kertaa alokkaan
natsoissa lukee musavisa. Petteri Ahomaan ja perunan risteytykseltä
näyttävän, Buzziksi ristityn vetäjän hinauksessa etenevä
musavisakoneisto marssittaa eteen monipuolisia kysymyskavalkadeja,
jotka piinaavat pääkoppaa suhtkoht kekseliäissä ja vaihtelevissa
visailumuodoissa. Musiikkiaiheinen Buzz! on sarjansa ensimmäinen, eli
lähitulevaisuudessa samaa meininkiä on luvassa ainakin elokuviin,
urheiluun ja yleistietoon keskittyvissä Buzzailuissa.
Perusohjaimeen ei Buzzin kanssa pääse kajoamaan, sillä peli toimitetaan PS2:n usb-liitäntään kiinnitettävän neljän ohjaimen hubin kanssa. Kilpakapuloista löytyy neljä eriväristä namiskaa sekä isokokoinen summeri, ja ohjaimilla hoidetaan itse kilpapuuhien lisäksi myös valikoissa navigointi. Vinhasti välkkyvät kapulat sopivat hyvin käteen ja vihkivät näppärästi visailutunnelmiin.
Buzz! ei ole mistään kotoisin ilman peliseuraa. Köykäistä yksinpeliä jaksaa tahkota korkeintaan yhden erän verran harjoittelumielessä, mutta on parasta haalia kaveriporukka kylään joka kerta kun Buzzin halajaa iskeä pyörittimeen viittä minuuttia pitemmäksi toviksi. Jokainen pelaaja valitsee itselleen hahmon ja yksilöllisen summeriäänen, ja sitten vain visailemahan.
Peli iskee nokkaville olohuonetietäjille jauhot suuhun vauhdilla, sillä kysymyskirjo on monipuolisuutensa lisäksi varsin haastava. Pintapuolisella MTV-tietämyksellä pärjää jo kohtalaisesti, mutta reilu siivu kysymyksistä on vankkaa guru-tietotasoa edellyttävää nippeliosastoa eri aikakausien airueilta. Etenkin 80-lukua iäkkäämpää musiikkia käsittelevät kysymykset saanevat useimman visailijan alahuulen väpäjämään epätietoisuuden karvasta karkkia nieleskellessä. Kysymyksissä metsästetään useimmiten joko kappaleen tai artistin nimeä, mutta mukaan mahtuu laaja joukko kulissien taakse kurottavia ja pintaa syvemmältä rapsuttelevia kyssäreitä.
Kuivat kemut
Vaikka visailumuotoja on mukavan monipuolisesti, käy Buzzin pelaaminen nopeasti puuduttavaksi osanottajamäärästä ja kollektiivisesta alkuinnostuksesta riippumatta. Pelin puitteita ja tyyliä vaivaa puiseva kliinisyys ja kaiken kattava kuivakka yleisilme, ja ainoa mainittava sattuma tasalaatuisuuden sopassa on jatkuvasti ärsytyskynnyksen ylittävä ääninäyttely. Alkuperäisen Buzzin äänenä häärii kasarisankari Jason Donovan, jonka väsynyt ja puiseva performanssi olisi sekin tervetulleempaa kuunneltavaa kuin pelin Suomessa myytävän version dubattu kammotus. Ylipirteä ja teennäinen juontaja todistaa, että visailujen suomalaistaminen osataan ryssiä kunniakkaasti myös virtuaalimuodossa.
Kaameasta audio-kidutuksesta ja tunnelman pystyynkuolleisuudesta huolimatta Buzz! on mukiinmenevää ajanvietettä pieninä annoksina isommalla porukalla. Kysymysten ja visailumuotojen monipuolisuus ja haastavuus takaavat sen, ettei yksikään kilpailu ole mikään läpihuutojuttu, ja parhaimmillaan vääntö yltyy niin tiukaksi, että teeveen tällä puolen käydään sohvaneuvotteluja oikein tosimielellä. Valitettavasti Buzz! ei vain yksinkertaisesti ole kovinkaan hauska peli - ei edes silloin kun on voitolla.
Pelikaupassa Buzzin kääreitä tölläävän kannattaa asettaa vaakakuppiin kaksi asiaa: kuinka paljon ns. aikuisten oikeasti tietää musiikista ja kuinka usein telkun ääreltä löytyy vähintään pari kaveria mukaan visailemaan. Jos oman pään sopukoista löytyy tyydyttävä ja myönteinen vastaus molempiin kysymyksiin, kannattaa Buzz! napata kainaloon. Muussa tapauksessa KonsoliFIN suosittelee tutustumaan ennemminkin esimerkiksi Afrikan tähteen.
Perusohjaimeen ei Buzzin kanssa pääse kajoamaan, sillä peli toimitetaan PS2:n usb-liitäntään kiinnitettävän neljän ohjaimen hubin kanssa. Kilpakapuloista löytyy neljä eriväristä namiskaa sekä isokokoinen summeri, ja ohjaimilla hoidetaan itse kilpapuuhien lisäksi myös valikoissa navigointi. Vinhasti välkkyvät kapulat sopivat hyvin käteen ja vihkivät näppärästi visailutunnelmiin.
Buzz! ei ole mistään kotoisin ilman peliseuraa. Köykäistä yksinpeliä jaksaa tahkota korkeintaan yhden erän verran harjoittelumielessä, mutta on parasta haalia kaveriporukka kylään joka kerta kun Buzzin halajaa iskeä pyörittimeen viittä minuuttia pitemmäksi toviksi. Jokainen pelaaja valitsee itselleen hahmon ja yksilöllisen summeriäänen, ja sitten vain visailemahan.
Peli iskee nokkaville olohuonetietäjille jauhot suuhun vauhdilla, sillä kysymyskirjo on monipuolisuutensa lisäksi varsin haastava. Pintapuolisella MTV-tietämyksellä pärjää jo kohtalaisesti, mutta reilu siivu kysymyksistä on vankkaa guru-tietotasoa edellyttävää nippeliosastoa eri aikakausien airueilta. Etenkin 80-lukua iäkkäämpää musiikkia käsittelevät kysymykset saanevat useimman visailijan alahuulen väpäjämään epätietoisuuden karvasta karkkia nieleskellessä. Kysymyksissä metsästetään useimmiten joko kappaleen tai artistin nimeä, mutta mukaan mahtuu laaja joukko kulissien taakse kurottavia ja pintaa syvemmältä rapsuttelevia kyssäreitä.
Kuivat kemut
Vaikka visailumuotoja on mukavan monipuolisesti, käy Buzzin pelaaminen nopeasti puuduttavaksi osanottajamäärästä ja kollektiivisesta alkuinnostuksesta riippumatta. Pelin puitteita ja tyyliä vaivaa puiseva kliinisyys ja kaiken kattava kuivakka yleisilme, ja ainoa mainittava sattuma tasalaatuisuuden sopassa on jatkuvasti ärsytyskynnyksen ylittävä ääninäyttely. Alkuperäisen Buzzin äänenä häärii kasarisankari Jason Donovan, jonka väsynyt ja puiseva performanssi olisi sekin tervetulleempaa kuunneltavaa kuin pelin Suomessa myytävän version dubattu kammotus. Ylipirteä ja teennäinen juontaja todistaa, että visailujen suomalaistaminen osataan ryssiä kunniakkaasti myös virtuaalimuodossa.
Kaameasta audio-kidutuksesta ja tunnelman pystyynkuolleisuudesta huolimatta Buzz! on mukiinmenevää ajanvietettä pieninä annoksina isommalla porukalla. Kysymysten ja visailumuotojen monipuolisuus ja haastavuus takaavat sen, ettei yksikään kilpailu ole mikään läpihuutojuttu, ja parhaimmillaan vääntö yltyy niin tiukaksi, että teeveen tällä puolen käydään sohvaneuvotteluja oikein tosimielellä. Valitettavasti Buzz! ei vain yksinkertaisesti ole kovinkaan hauska peli - ei edes silloin kun on voitolla.
Pelikaupassa Buzzin kääreitä tölläävän kannattaa asettaa vaakakuppiin kaksi asiaa: kuinka paljon ns. aikuisten oikeasti tietää musiikista ja kuinka usein telkun ääreltä löytyy vähintään pari kaveria mukaan visailemaan. Jos oman pään sopukoista löytyy tyydyttävä ja myönteinen vastaus molempiin kysymyksiin, kannattaa Buzz! napata kainaloon. Muussa tapauksessa KonsoliFIN suosittelee tutustumaan ennemminkin esimerkiksi Afrikan tähteen.
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja