Kirjoittaja
Dark Santa
Julkaistu
Lisätiedot
Arvostelukappale oli lehdistöversio. Kiitokset Toptronicsille arvostelukappaleesta.
Paluu Baldurin portille
Hyvistä toimintapainotteisista roolipeleistä on ollut Sonyn konsoleilla pulaa jo pidemmän aikaa. Tähän mennessä parasta antia on ollut ammoin ilmestynyt Baldur's Gate: Dark Alliance, joka yhdisti onnistuneesti roolipeliaineksia perinteiseen hack'n'slash-toimintaan. Kohtuullisen kaupallisen menestyksen johdosta jatko-osa oli lähes selviö, ja nyt parin vuoden odottelun jälkeen armoton teurastaminen jatkuu taas.
BG:DA2 jatkaa siitä mihin ensimmäinen osa jäi - sen sankarit, kääpiösoturi, ihmisjousimies ja haltiavelho ovat jääneet vampyyrikuningas Mordocin vangiksi ja onyksitornin kukistumisesta huolimatta outojen tapahtumien sarja jatkuu Baldur's Gate'issa. Kaupungin kaduilta löytyy aamuisin silvottuja ruumiita ja varakkaat perheet saavat kohtuuttomia lunnasvaatimuksia kidnapatuista sukulaisistaan. Kaupungin asukkaiden onneksi uusi joukko urheita sankareita saapuu kaupunkiin pelastamaan heidän nahkansa. Vaikka tarina ei kuulosta kummoiselta - eikä sitä olekaan - se kuljettaa peliä eteenpäin sujuvasti, eikä peliltä jää kaipaamaan enempää. Tehtäväpuolella sen sijaan on parantamisen varaa.
Tehtävissä ei ole mielenkiintoa senkään vertaa, mitä tarinassa on. Suurin osa niistä koostuu paikasta toiseen matkaamisesta ja esineiden keräämisestä, eikä peruskaavassa koeta kummempia muutoksia; jokaisen tunnin pituisen tehtävän lopussa kohdataan pomohirviö, jonka jälkeen palataan hakemaan seuraavaa tehtävää ja oravanpyörä alkaa alusta.
Verinen kirves
Kuten jo totuttua, pelin pääosassa on lihanleikkuu. Uusien sankareiden myötä myös teurastustekniikat ovat saaneet uutta potkua. Viiden hahmon joukosta löytyy soturi, varas, munkki, velho ja papitar, joiden välillä on myös kiitettävästi eroa. Pelaajan valinta näkyy paitsi sankarin ominaisuuksissa, myös kyvyissä ja jopa pelimekaniikassa, sillä valinnanvaraa on oikeastaan melko lailla. Hienosäätämisen sijaan Black Isle Studios on tehnyt radikaaleja eroja hahmojen välille. Jokaisella on hyvät ja huonot puolensa: toiset ovat tehokkaampia laumataisteluissa, kun taas toiset pomotaisteluissa. Siksi onkin syytä harkita kahdesti ennen valinnan tekoa, sillä kaikki taktiikat eivät sovi kaikille hahmoille.
Kaiken kaikkiaan suurin ero ensimmäiseen osaan on erilaisten kykyjen määrässä, joita löytyy yli 70. Black Isle on näemmä ottanut oppia Snowblindin virheistä, sillä näiden joukossa on mielenkiintoisiakin tapauksia, kuten hiiviskelyn mahdollistava Sneak, tai kassavirtaa kasvattava Ransack. Pitkästä listasta löytyy toki myös klassisempaa osastoa edustavia taistelukykyjä ja taikoja, joita on nyt helpompi käyttää uuden pikavalikon ansiosta. Yllättävää onkin kykyjen valtava merkitys hahmokehityksen kannalta, sillä ne ovat jopa tärkeämpiä kuin varsinaiset ominaisuudet, jotka jäävät valitettavan pieneen osaan. Suurin paino on uusimpien varusteiden ja kokemuksen keräämisessä.
Varusteiden keräämiseen tuo syvyyttä verstas, joka mahdollistaa tavaroiden voiman ja muiden ominaisuuksien lisäämisen. Tämä ei tietenkään ole halpaa: raaka-aineet ovat kiven alla ja vain huippulaadukkaita varusteita on järkevää parannella. Perusideana verstaalla on erilaisten jalokiviyhdistelmien tekeminen, joilla jokaisella on myös omat vaikutuksensa kohteeseensa. Jalokivien oikeanlainen sijoittelu saattaa olla elintärkeää vaikeimmilla vaikeustasoilla. Varsinkin brutaalit taistelijat kaipaavat niiden tuomia bonuksia, sillä pitkässä juoksussa ne tulevat edullisemmiksi kuin jatkuva terveyspullojen ryyppääminen. Taktikoinnin lisäksi tämä on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista omannäköisen hahmon luomisen kannalta.
Arvokkaasti ikääntynyt?
Pari vuotta sitten niin kauniilta näyttänyt grafiikkamoottori on edelleen käytössä, mutta vuodet näyttävät ikävästi hampaansa. Tämä on malliesimerkki siitä, kuinka nopeasti pelialan standardit nousevat: hemaisevan sijaan voisi paremminkin luonnehtia graafista ilmettä keskinkertaiseksi. Suurimmaksi ongelmaksi ei niinkään muodostu yleinen laaduttomuus, vaan yksityiskohtien puute. Yleinen jälki on ajoittain hyvinkin huolellista työtä. Valaistusefektit, vaikka eivät maailmaa mullistavia olekaan, luovat hyvin tunnelmaa pimeissä tyrmissä, ja etenkin ukkonen on vieläkin erittäin vaikuttavaa katseltavaa. Kokonaiskuvaa kuitenkin laskee hirvittävä suoraviivaisuus. Yksityiskohtia on vain nimeksi, eikä tosiaankaan ole väärin kutsua luolastoja ankean näköisiksi. Sama ongelma vaivaa myös tekstuureja: vaikka ne hoitavat hommansa - ruoho näyttää ruoholta, kivi kiveltä - mielenkiintoisia ne eivät ole. Eivätkä ne ympäristötkään tarjoa juurikaan silmänruokaa.
Suurin osa tehtävistä sijoittuu pimeisiin luolastoihin, kolkkoihin tyrmiin, loistokkaisiin palatseihin, vaikka kaikki nämä ovat nykyään sitä peruskauraa. Totta kai näissäkin on oma vetovoimansa, joka on osittain johdettavissa fantasiakirjallisuuden klassikkoihin. Ympäristöt ovat juuri sellaisia, jollaisiksi ne kuka tahansa fantasiakirjallisuuden ystävä voisi kuvitella. Valitettava totuus vain on, että ne ovat tehty tuhat kertaa aiemmin, ja paljon paremmin. Ne vain eivät jaksa säväyttää enää.
Äänipuolelta sen sijaan löytyy sitä loistoa, jota Black Islelta sopii odottaa. Peli rakentaa tunnelmaa taitavasti luoduilla äänimaisemillaan. Minimalistinen ääniraita sopii paremmin kuin hyvin pelin kolkkoon tunnelmaan, eikä ääninäyttelyssäkään ole valittamista. Näyttelijät tavoittavat hyvin pelin maailmasta kumpuavaan tunnelman, ja äänet sopivat hyvin hahmoillensa. Tämän kruunaa vielä Jeremy Soulen jylhä musiikkiraita, joka ajoittain yltää jopa pelimusiikin mestareiden, Nobuo Uematsun ja muiden pelimusiikin mestareiden, tasolle.
Luonnollinen 20!
Baldur's Gate: Dark Alliance 2 on yksi niitä pelejä, jotka pistävät ihmettelemään pöytäroolipeli-Dungeon & Dragonsiin perustuvien pelien vähyyttä. Peli kestää hyvin yhden tai useammankin pelikerran, ja kaksinpeli lisää tähän vielä syvyyttä. Aivan hack'n'slash-pelien klassikoihin se ei kuitenkaan yllä, osittain suoraviivaisen hahmokehityksensä, osittain pikkuvirheiden takia. BG:DA2 ei kuitenkaan ole täydellinen jatko-osa, sillä varsinaisia uudistuksia ensimmäiseen osaan on vain vähän. Pelin runko on säilynyt lähes muuttumattomana, eikä uudenlaisesta kokemuksesta tosiaankaan kyse. Se kuitenkin toimittaa ykkösosan faneille sen mitä on odotettukin.
Lyhyesti sanoen: ensimmäisen osan ystäville varma ostos, mutta japsiroolipelien ystävien on syytä harkita kahdesti ennen pelikauppaan ryntäämistä.
Hyvistä toimintapainotteisista roolipeleistä on ollut Sonyn konsoleilla pulaa jo pidemmän aikaa. Tähän mennessä parasta antia on ollut ammoin ilmestynyt Baldur's Gate: Dark Alliance, joka yhdisti onnistuneesti roolipeliaineksia perinteiseen hack'n'slash-toimintaan. Kohtuullisen kaupallisen menestyksen johdosta jatko-osa oli lähes selviö, ja nyt parin vuoden odottelun jälkeen armoton teurastaminen jatkuu taas.
BG:DA2 jatkaa siitä mihin ensimmäinen osa jäi - sen sankarit, kääpiösoturi, ihmisjousimies ja haltiavelho ovat jääneet vampyyrikuningas Mordocin vangiksi ja onyksitornin kukistumisesta huolimatta outojen tapahtumien sarja jatkuu Baldur's Gate'issa. Kaupungin kaduilta löytyy aamuisin silvottuja ruumiita ja varakkaat perheet saavat kohtuuttomia lunnasvaatimuksia kidnapatuista sukulaisistaan. Kaupungin asukkaiden onneksi uusi joukko urheita sankareita saapuu kaupunkiin pelastamaan heidän nahkansa. Vaikka tarina ei kuulosta kummoiselta - eikä sitä olekaan - se kuljettaa peliä eteenpäin sujuvasti, eikä peliltä jää kaipaamaan enempää. Tehtäväpuolella sen sijaan on parantamisen varaa.
Tehtävissä ei ole mielenkiintoa senkään vertaa, mitä tarinassa on. Suurin osa niistä koostuu paikasta toiseen matkaamisesta ja esineiden keräämisestä, eikä peruskaavassa koeta kummempia muutoksia; jokaisen tunnin pituisen tehtävän lopussa kohdataan pomohirviö, jonka jälkeen palataan hakemaan seuraavaa tehtävää ja oravanpyörä alkaa alusta.
Verinen kirves
Kuten jo totuttua, pelin pääosassa on lihanleikkuu. Uusien sankareiden myötä myös teurastustekniikat ovat saaneet uutta potkua. Viiden hahmon joukosta löytyy soturi, varas, munkki, velho ja papitar, joiden välillä on myös kiitettävästi eroa. Pelaajan valinta näkyy paitsi sankarin ominaisuuksissa, myös kyvyissä ja jopa pelimekaniikassa, sillä valinnanvaraa on oikeastaan melko lailla. Hienosäätämisen sijaan Black Isle Studios on tehnyt radikaaleja eroja hahmojen välille. Jokaisella on hyvät ja huonot puolensa: toiset ovat tehokkaampia laumataisteluissa, kun taas toiset pomotaisteluissa. Siksi onkin syytä harkita kahdesti ennen valinnan tekoa, sillä kaikki taktiikat eivät sovi kaikille hahmoille.
Kaiken kaikkiaan suurin ero ensimmäiseen osaan on erilaisten kykyjen määrässä, joita löytyy yli 70. Black Isle on näemmä ottanut oppia Snowblindin virheistä, sillä näiden joukossa on mielenkiintoisiakin tapauksia, kuten hiiviskelyn mahdollistava Sneak, tai kassavirtaa kasvattava Ransack. Pitkästä listasta löytyy toki myös klassisempaa osastoa edustavia taistelukykyjä ja taikoja, joita on nyt helpompi käyttää uuden pikavalikon ansiosta. Yllättävää onkin kykyjen valtava merkitys hahmokehityksen kannalta, sillä ne ovat jopa tärkeämpiä kuin varsinaiset ominaisuudet, jotka jäävät valitettavan pieneen osaan. Suurin paino on uusimpien varusteiden ja kokemuksen keräämisessä.
Varusteiden keräämiseen tuo syvyyttä verstas, joka mahdollistaa tavaroiden voiman ja muiden ominaisuuksien lisäämisen. Tämä ei tietenkään ole halpaa: raaka-aineet ovat kiven alla ja vain huippulaadukkaita varusteita on järkevää parannella. Perusideana verstaalla on erilaisten jalokiviyhdistelmien tekeminen, joilla jokaisella on myös omat vaikutuksensa kohteeseensa. Jalokivien oikeanlainen sijoittelu saattaa olla elintärkeää vaikeimmilla vaikeustasoilla. Varsinkin brutaalit taistelijat kaipaavat niiden tuomia bonuksia, sillä pitkässä juoksussa ne tulevat edullisemmiksi kuin jatkuva terveyspullojen ryyppääminen. Taktikoinnin lisäksi tämä on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista omannäköisen hahmon luomisen kannalta.
Arvokkaasti ikääntynyt?
Pari vuotta sitten niin kauniilta näyttänyt grafiikkamoottori on edelleen käytössä, mutta vuodet näyttävät ikävästi hampaansa. Tämä on malliesimerkki siitä, kuinka nopeasti pelialan standardit nousevat: hemaisevan sijaan voisi paremminkin luonnehtia graafista ilmettä keskinkertaiseksi. Suurimmaksi ongelmaksi ei niinkään muodostu yleinen laaduttomuus, vaan yksityiskohtien puute. Yleinen jälki on ajoittain hyvinkin huolellista työtä. Valaistusefektit, vaikka eivät maailmaa mullistavia olekaan, luovat hyvin tunnelmaa pimeissä tyrmissä, ja etenkin ukkonen on vieläkin erittäin vaikuttavaa katseltavaa. Kokonaiskuvaa kuitenkin laskee hirvittävä suoraviivaisuus. Yksityiskohtia on vain nimeksi, eikä tosiaankaan ole väärin kutsua luolastoja ankean näköisiksi. Sama ongelma vaivaa myös tekstuureja: vaikka ne hoitavat hommansa - ruoho näyttää ruoholta, kivi kiveltä - mielenkiintoisia ne eivät ole. Eivätkä ne ympäristötkään tarjoa juurikaan silmänruokaa.
Suurin osa tehtävistä sijoittuu pimeisiin luolastoihin, kolkkoihin tyrmiin, loistokkaisiin palatseihin, vaikka kaikki nämä ovat nykyään sitä peruskauraa. Totta kai näissäkin on oma vetovoimansa, joka on osittain johdettavissa fantasiakirjallisuuden klassikkoihin. Ympäristöt ovat juuri sellaisia, jollaisiksi ne kuka tahansa fantasiakirjallisuuden ystävä voisi kuvitella. Valitettava totuus vain on, että ne ovat tehty tuhat kertaa aiemmin, ja paljon paremmin. Ne vain eivät jaksa säväyttää enää.
Äänipuolelta sen sijaan löytyy sitä loistoa, jota Black Islelta sopii odottaa. Peli rakentaa tunnelmaa taitavasti luoduilla äänimaisemillaan. Minimalistinen ääniraita sopii paremmin kuin hyvin pelin kolkkoon tunnelmaan, eikä ääninäyttelyssäkään ole valittamista. Näyttelijät tavoittavat hyvin pelin maailmasta kumpuavaan tunnelman, ja äänet sopivat hyvin hahmoillensa. Tämän kruunaa vielä Jeremy Soulen jylhä musiikkiraita, joka ajoittain yltää jopa pelimusiikin mestareiden, Nobuo Uematsun ja muiden pelimusiikin mestareiden, tasolle.
Luonnollinen 20!
Baldur's Gate: Dark Alliance 2 on yksi niitä pelejä, jotka pistävät ihmettelemään pöytäroolipeli-Dungeon & Dragonsiin perustuvien pelien vähyyttä. Peli kestää hyvin yhden tai useammankin pelikerran, ja kaksinpeli lisää tähän vielä syvyyttä. Aivan hack'n'slash-pelien klassikoihin se ei kuitenkaan yllä, osittain suoraviivaisen hahmokehityksensä, osittain pikkuvirheiden takia. BG:DA2 ei kuitenkaan ole täydellinen jatko-osa, sillä varsinaisia uudistuksia ensimmäiseen osaan on vain vähän. Pelin runko on säilynyt lähes muuttumattomana, eikä uudenlaisesta kokemuksesta tosiaankaan kyse. Se kuitenkin toimittaa ykkösosan faneille sen mitä on odotettukin.
Lyhyesti sanoen: ensimmäisen osan ystäville varma ostos, mutta japsiroolipelien ystävien on syytä harkita kahdesti ennen pelikauppaan ryntäämistä.
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja